Part 11

-- Minä en ole onnellinen. Kaukana siitä. Mutta minulla on luja toivo tulla siksi, kunhan nykyiseltä karilta pääsen, jolle sinun aateväylällä purjehtiessani lujasti tartuin. Mutta tämä kaupunki, jota sinä johdat ja olet johtanut, on onneton. Tämä lääni, jonka etumaisinna kuljet, on onneton. Ajatteleppa vaikka tervakansaa. Seurapiirisi on onneton. Ja sinä itse olet onnettomista onnettomin. Tämä tulee siitä, että kaikki on väärällä pohjalla ... tarvitaan uutta ilmaa, tervettä, puhdasta ilmaa sairaille keuhkoille... Snellman puhui...

-- Snellman? Snellmanko? Oletko jo hänen oppilaansa? No sitten ei kumma, vaikka mitä kuulisin... Jo minä arvasinkin, ärähtää valtioneuvos ja ruskeilla rivoilla silmillään, joissa istuu punssin puolihumala, katsoo kuin inhoten Harryä.

-- Osakunnan vuosijuhlassa hän puhui.

-- Ja käänsi sinut? Ohhoh! Siinä sitä nyt ollaan. Tervo ja sinä ... sinä ja Tervo ... kasvattipoika ja oma poika... Minunkin kai jo pitäisi kääntyä ... voi teitä molempia sydämeni suuria suruja ... teitä molempia! Mutta nyt teitä on yksi kumpaankin käteen. Minä rutistan kummankin. Näin.

Valtioneuvos väänsi keppinsä kahtia käsissään ja viskasi kappaleet koskeen.

-- Jos tekin menisitte samaa tietä, niin se olisi viisainta ... sinullekin, viinakurrille! lisää valtioneuvos.

-- Mutta kuinka voisikaan olla toisin valtioneuvos Nicanderin johtamassa viinakylässä! Hänen, joka itsekin kituu perinnöllistä juoppoutta. Koko suku, koko ympäristö on madon syömä, rahan runtelema. Jospa me olisimme luonnontuores kuin tuo koski tuossa, niin meissä itsessämme olisi terve elämä salattuna ja me sen aarteet käsiimme saisimme, kun keväämme saapuisi. Mutta nyt meissä palaa helvetti ja me olemme perikatoon tuomittu suku. Meidän haudoillamme kävelee uusi polvi, joka meitä kiroaa. Eikö se ole katkeraa, pappa? jatkaa Harry edellistä puhettaan.

-- Mutta, poika! Mistä olet saanut tuon rohkeuden? Tuon julkean hävittömyyden? Snellmanilta? Niinhän? Mutta minäkin sanon sanan. Ensi avovedellä menet merelle, luet sitten merikapteeniksi, saat oman laivan ja niin on suvun kunnia jollain tavoin pelastettu. Kesään asti olet nyt "Österbottenin" aputoimittaja ja minä annan ... annan täyden luvan _nyt_ sinulle ampua Tervo. Mutta se taitaa olla maali, joka pysyy sinun nuoliesi yläpuolella. Hävitöntä kylläkin, että olet sukumme noin vetelä häntä.

Näin lausui valtioneuvos ja katsoi sanojensa vaikutusta.

Harry puraisi hammasta. Mutta vaikeni. Pappa määrää hänelle elämänradan noin vain kädenkäänteellä kuin lukon ulkohuoneensa oveen. Ja hänelle, jolle juuri tämä kysymys yöt päivät on kummitellut suurena, pelottavana, veriä vapisuttavana jättiläiskysymyksenä...!

-- Sinä kehtaat minua soimata, morkata, moittia! Sinä, joka olet deekikselle menossa, ja minua, joka sentään olen harmaapää valtioneuvos. Tämä minua enemmän kuin hämmästyttää. Sillä tiedäthän, että minä kaikkine vikoinenikin olen mieheksi kohonnut ja että takanani on elämäntyö, joka on monta kenraalia ohjannut. Yksityisessä elämässäni on paljonkin tahroja. Mutta kuka niistä on syvemmin kärsinyt kuin minä itse? Ja juuri ... juuri siksi tahdoin sinua varjella huonon yksityiselämän kalvavilta omantunnon tuskilta. Vaikka ihminen olisi kuningas, mutta persoonallisesti itse huonosti elänyt, niin aina hän kulkee omissa silmissään tuomittuna. Tämä on viimeinen ja syvin opetus, minkä minulta saat. Ymmärtänetkö sille arvoa antaa? Sinä et siis ole Snellmanin oppilas? Harry vaikenee. Valtioneuvos kääntyy Harryyn haukansilmillään, mitkä näyttävät kuin puolihumalassaan kirkastuvan. Mutta Harry vaikenee.

-- Merelle menet ensi avovedellä. Jos sinä keväällä palasit alustavat tutkinnot suoritettuasi, niin yhdessä yhden illan siitä ilosta olisimme istuneet ja minä olisin sinulle neuvonut monta keinoa, miten korkealle kohotaan. Mutta nyt ... en kehtaa kanssasi samassa ruokapöydässä istua. Saat syödä eri ajalla. Ja tule minun näkyviini niin vähän kuin mahdollista!

-- Pappa siis aikoo eristää itsensä minusta?

-- Niin ... aivan niin. Olemme kuin kaksi hyyryläistä samassa talossa! Sillä ensin pitää sinusta tulla mies. Nyt olet minun henkinen murhamieheni.

Valtioneuvos teki kädellään hylkäävän liikkeen kuin karkottaakseen vastenmielisiä olentoja läheisyydestään.

He olivat saapuneet juuri silloin kotiportille. Siinä tunsi Harry papan puheen tähden pitkän jäätävän puistahduksen sisällään.

Siinä kuoli pappa hänen sielussaan!

Nyt he ovat toisilleen kuin kaksi viisaria samassa kellotaulussa, jotka vain mykkinä toistensa ohi liikkuvat.

Se oli myrkyllinen hetki kotiportilla.

Nyt Harry täydellisesti ymmärsi, miksi jo keski-iällä mamman pää hopeoitui.

Harry nousi silmät kosteina sisälle. Mutta valtioneuvos tavallisella säntillisyydellään riisuutui eteisessä ja puhui jonkun leikkisanan Majkenille. Vieläpä määräsi kalossinsa puhdistettaviksi.

Harry harhaili ja kulki salissa ... tässä samassa salissa, jossa kerran hänen sielunsa aukesi suurelle onnelle, jolloin mamma itki riemun kyyneleitä ja pappa kasvoi helläksi isäksi ja helläksi aviopuolisoksi ... kulki koko joukon onnettomampana kuin vielä äsken.

Mamman luokse ei hän mennyt. Eikä sinne mennyt pappakaan.

Jo ymmärsi Harry, että se vuorivaellus, jonka hän oli alottanut, pusertaa hien ja veren kulkijaltaan.

-- Mutta mitä ihmisistä, jotka poiskuolevat! Uusi suku nousee niiden jälkeen ja se alkaa uuden elämän, jos sillä on uudet puhtaat liput edellään kannettaviksi ... jos sillä on uudet valppaat voimakkaat johtajat.

Näin lohdutteleikse Harry.

Mutta huomenna hän menee pappilaan lukemaan kirkonkirjoja.

Hän vavahtaa jännityksestä, minkä vastauksen ne hänelle antavat hänen suureen polttavaan kysymykseensä.

XIV.

Kääntymys.

Pappila on kaupungin keskellä mäellä. Suuri synkkä talo, missä on korkea hakkaamattomasta kivestä tehty kivijalka ja se muurisavella rapattu. Autio jylhä kaikkea persoonallisuutta puuttuva yksikerroksinen puurakennus on sen päälle nostettu. Päältä nähden on talo kylmä ja kolkko.

Pihaan mennessään valtaa Harryn sama tunnelma kuin menisi hän pimeään kosteaan kellariin.

Suuret korkeat puiset rappuset ulkona eivät suinkaan tee hienoa vaikutusta. Ovat kuin siihen mielen masennukseksi viskatut.

Hän tulee pimeään eteiseen, riisuutuu, saa käsiinsä vanhan palvelijan, joka niiaa kuin pieni tyttö.

Tuntee kai Harryn. Samassa on hänelle jo pokkuroimassa liukas rovasti, valkohiuksinen ja sankalasiniekka vanha herra.

Se lepertelee pehmeästi, kumartelee, käsillään viittaileepi, näyttelee salonkimiestä niin hyvin kuin se papille luonnistaa.

-- Kuinka herra valtioneuvos voipi? kysyy hän.

-- Ja nuoren herran mamma sitten ... rouva valtioneuvoksetar?

-- On kipeä.

-- Voi voi!... ah!... vai kipeä ... sepä minua vasta surettaa...!

-- Kiitän osanotostanne, herra rovasti.

-- Ja mikä kunnia nähdä maisterikin kerran meillä ... täällä pimeässä pappilassa. Mies, joka jo on ehtinyt ulkomaat matkustaa ja tulla runoilijanakin tunnetuksi. Minäkin nuorena runoilin. Onnittelen maisteria. Tehkää hyvin ja sisälle!

Kohta höyryää Harryn nenän edessä kuuma kahvi ja siinä sivulla kullankellervä punssikarahvi.

He maistavat, tutustuvat, lämpenevät. Rovasti rupeaa jo laulamaan vanhoja ylioppilaslauluja.

Sillä hän tahtoo panna paraansa Harryä huvittaakseen.

Kyselee sitten arasti puolue-elämääkin pääkaupungissa ja tekee viittauksen Snellmaniin.

-- On liian raju mies! määrittelee rovasti ja sormellaan pöytään naputtaa.

Sitten nuuskaa, aivastaa ja nauraa. Kilistää, ryyppää ja taas laulaa. Kunnes lähtee astumaan huoneen lattiaa laulaen, pullistaa rintaansa, toisinaan hypähtää kuin pieni poika. Ja on veikeä ja hauska.

Sillä taloon on tullut suuri ilo, kun valtioneuvoksen nuori herra on vieraana.

-- Herrassöötinki on tietysti punainen "sveessi?" kysäisee yks kaks rovasti ja jää alahuuli lerpallaan odottamaan vastausta.

Harry sivuuttaa kysymyksen pyytämällä nähdä kirkonkirjoja.

-- Mutta kautta kaiken! Mitä maisteri niillä tekee?

-- Tarkastan omaa sukuani.

On niitä suuria ja paksuja nahkakantisia kirjoja siellä arkistohuoneessa, mikä samalla on kansliana, kokonainen pino. Niiden kannet ovat kellervää parkittua vuotaa ja selkä vieläkin lujempaa nahkaa.

Rovasti etsii sen oikean kirjan, avaa, hakee, näyttää sormellaan Harrylle ja käskee lukea.

-- Siinä on Nicander-suku kuin haudastaan ylöskiskottuna, puhuu hän.

Harry vavahtaa, punastuu ja hiukan hätääntyy. Mutta alkaa hiljaan tutkia kirjaa...

Valtioneuvos ja ritari, tähdistönjäsen Mortimer Saladin Nicander ... naimisissa Freja Ingeborg Berenice von Löwenhjelm af Trotorpin kanssa Ruotsinmaalta Skaran hiippakunnasta ... isä kauppaneuvos Henrik Gustaf Nicander ... puoliso Sofia Magdalena Granberg ... isoisä kauppias Mathias August Nicander ... puoliso Lovisa Ulrika Pietilä ... isänisänisä raatimies Petter Nicander ... puoliso Anna Katharina Karhu ... isänisänisänisä räätälimestari Abraham Nikkilä, muuttanut Sotkamon seurakunnasta ... puoliso Heta Antintytär Poropudas...

Harry ensin kalpenee. Mutta sitten yht'äkkiä hän käy ruusunpunaiseksi ja hänen sielunsa läpi lyöpi kuin salama voimakas ilontunne.

Hän heittää hyvästin ja lähtee. Nyt on hänen elämänkatsomuksensa ratkaistu.

-- Olen punainen "fenno", vastaa hän nyt rovastille.

Rovasti lyö ilosta kätensä yhteen ja tunnustaa, että hänkin on suomenmielinen.

Samassa hän ikäänkuin katuu mielenpurkaustaan ja lisää Harrylle:

-- Kun olen köyhän talonpojan poika Kalajoelta.

Ja syrjäsilmällä Harryä pälyilee. Harry meni.

Nyt oli hän päässyt kuin painajaisen kynsistä. Hän on aitosuomalaista heimoa ja vielä tervakansan jälkeläinen!

Hän oli keikkunut viime viikot kuin kuristusköydessä. Mutta nyt nuora katkesi. Ja antoi hänelle mahdollisuuden hengittää vapaasti ja miehekkäästi.

Hänen sielunsa paisui. Silmä näki nyt synkät suomalaismetsät ruusuhohteessa aamuauringossa.

Snellman kohosi hänen eteensä kuin suuri vapauttaja mahtavassa kirkastuksessa.

Kaikki, jotka puhuivat suomea, saivat nyt ikäänkuin juhlavaatteet päälleen ja olivat pestyt ja puhdistetut.

Uusi avara selkeä maailma hänelle aukeni. Hän tunsi suonensa innosta lämpenevän. Sillä kansallisuusaate virtasi hänen sieluunsa kuin puhdistava aamutuuli sumuisen kostean yön jäljestä.

Nyt hän on surusta puhdistunut ja epäilyksestä ylennyt.

Nyt lähetti elämä hänelle kutsut suureen työhön elinvoimaisen aatteen palveluksessa.

Hän oli taas löytänyt oman itsensä.

Kun hän vertasi entisiä mielentilojaan ja parhaintakin innostustaan ruotsinkielen lumoissa, niin oli niissä mielentiloissa aina mukana jotain epämääräistä kiihkoa, joka hetken kesti ja sitten laantui.

Mutta tämä uusi aate teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Antoi hänelle uuden elämänvoiman. Joka solun ravitsi, joka suonen sähkötti. Ja kai siksi, että hän oli viikkoja kärsinyt ja vapautustaan odottanut.

Kantaisä on sotkamolainen räätäli Nikkilä ja kantaäiti Heta Antintytär Poropudas. Näissä nimissä on voimakasta ylimaan tuoksua ... on kuin alkusuomalaista kotaelämää.

Tämmöiset perinnöt hänelle esivanhempansa antoivat. Ja määräsivät syntyperällään hänelle ne velvollisuudet, jotka Snellman osakunnan vuosijuhlassa nuorisolle kehitteli.

Nyt kun pappa oli hänelle kylmennyt, tuntui hänestä niin turvalliselta, että hänellä oli selkänojana kokonainen kansa. Juuri siksi _tämä_ ratkaisu oli kahta lohduttavampi. Ja mahtavasti rohkaisi häntä. Esivanhemmat nostivat hänet olkapäilleen, vaikka pappa työnsikin pois luotaan. Kokonainen kansa puristi häntä syliinsä, vaikka lapsuuden koti olikin hänelle kylmennyt.

Uusi lämpö syttyi hänen povessaan ja uusi rakkaus hulmahti siellä polttavaan liekkiin.

Nyt hän rakasti Suomea ja suomalaista kansaa ja suomenkieltä.

Tämän uuden rakastettavan rinnalla jäi pappa pieneksi vanhaksi kiukuttelevaksi ukoksi, joka eli täydessä henkisessä sokeudessa omasta sukuperästään ... omasta kansastaan ... omasta kielestään.

Kerran kun Harry oli vielä koulupoika, otti pappa esille hienon-hienon silkillä vuoratun lippaan, nosti sieltä ulos ritarimerkkinsä, jotka hohtivat ja sädehtivät kiiltelevässä koreudessaan, ja hänen omat silmänsä sädehtivät kilvan niiden kanssa, kun hän Harrylle luetteli: Stanislauksen 2 luokan, Annan 3 luokan, Ruotsin Pohjantähdistön ritarimerkki.

Perin-pohjin pappa ne Harrylle näytti ja sanoi lopuksi:

-- Kun Harrystäkin tulee korkea virkamies, niin on Harrylläkin tällainen oma lipas ja tällaiset kalliit ja kauniit ristit.

Lapsellinen kiihko niihin Harryllä silloin jäi. Ja monesti jälkeenpäin hän oli silmät hehkuen kuvitellut sitäkin aikaa, jolloin hänkin saisi ensimäisen "tähtensä".

Silloin pappa seisoi koruineen vuorella. Mutta hän itse alhaalla laaksossa.

Kun heillä aina kerran vuodessa oli suuret vieraspidot ja paljon herroja ja paljon rouvia ja kaikki uhkui runsautta ja kiilteli korskaa komeutta ja pappa oli puettuna lääninsihteerinvirkapukuunsa: pieneen korumiekkaan, kaluunatakkiin kiiltonappeineen, tuntui Harrystä pappa noiden toisten kuninkaalta, joka hovissaan piti vastaanoton. Riemuisalla mielellä ja samalla kovasti ylpeillen Harry pappaa katseli ja hän teki havainnon, että näkymätön kunnioitus pappaa kohti liiteli huoneissa ja että vieraat rouvat ihastellen seurasivat silmillään papan ukkomaisen keveitä liikkeitä.

Kun vieraat olivat menneet pois taas kerran, puhui pappa Harrylle: "Kun vielä Harrykin on korkea virkamies, niin pitää Harry näin komeasti puettuna näin komeita vieraspitoja".

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Kun Harry joskus kävi kuvernöörinvirastossa ja meni papan virkahuoneeseen, näki hän siellä papan suuren viheriäverkaisen pöydän takana istuvan pehmeässä nojatuolissa kirjoja ja papereita pöydällä ja siinä edessään kaikellaisia kirjoitustoimeen kuuluvia hohtavia esineitä.

Siinä hän istui kuin hallitseva ruhtinas kultakehäiset rillit nenän nokalla. Ja selaili papereita. Sivuseinällä joku Venäjän keisareista suurelta öljytaululta sotilaallisessa uljuudessaan katseli häntä, kun hän laski kätensä soittokelloon ja helisti vahtimestaria. Se nöyrän-nöyränä saapui. Ja kävi käskystä hakemassa valtioneuvoksen puheille yhtä arkoja nöyrän-nöyriä alempia virkamiehiä eli n.s. kanslisteja.

Toisinaan pappa niille julmana tiuski. Ne vapisivat ja punoittivat hiusrajaansa asti.

Mutta kun he olivat menneet, nousi pappa tuoliltaan, taputti Harryä poskelle ja puhui: "Näin Harrykin vielä hallitsee!"

Silloin pappa oli vuorella. Mutta Harry itse alhaalla laaksossa.

Nyt osat muuttuivat. Harry kohosi vuorelle. Mutta pappa jäi alhaalle laaksoon. Ja pappa nyt siellä laakson pohjalla otti niin pieneltä Harryn silmiin, jotka kantoivat joka ilmansuuntaan. Niin pieneltä, että se Harryä säälitti.

Katukin, jota myöten Harry nyt kotiinsa astui, oli kuin kunniankuja. Ja tervehtivät ihmiset kuin hattu kourassa kumartelevia alamaisia.

Sillä tänään hän oli saanut aivoihinsa kuninkaanajatuksensa: hän nousisi koko läänissä yhdeksi suomalaisen puolueen merkkimiehiä!

Harry kulkiessaan vihelteli K.P.T:n marssia ja hymyili vastaantulevalle rahvaanväelle.

Kun kauppaneuvos Fleege porvarikomeudessaan soopeliturkkiinsa käärittynä ajoi vastaan parihevosillaan ja pysäytti ne pyytääkseen Harryn ajopeleihinsä, puhui Harry hänelle suomea suun täydeltä.

-- Huru ä' de' nu! kiivailee kauppaneuvos silmät selällään, ärjäisee kuskille ja työnsi Harryä pois kädellään.

Ei se epäkohteliaisuus Harryä lannistanut.

Niin juuri pitikin.

Sillä yksiin vaunuihin ei hän enää Fleegen kanssa mahdu.

Näin oli Harryyn puhaltanut puhdistuksen ja voiman henki. Kaikki epämääräisyys ja hapuilu katosi kuin usva aurinkoa pakoon. Eipä hän nyt enää kitunut, ei kärsinyt, ei torkkunut.

Selvänä ja täynnä raitista työtä oli edessä täysinäinen elämä.

Voimaa suoniin nousi; hermot ponnahtivat entiseen joustavuuteensa, sillä tämä suuri kansallisuuden aate puhdisti hänet kuin perinpohjaisessa kylvyssä.

Nyt hän on valmis päällikkö, joka etsii vain legionejaan.

Mutta nekään eivät olleet vaikeat löytää.

Niitä kulki tässä kadulla. Niitä ajeli siellä maantiellä. Niitä asui pirtit täynnä viljavilla jokirannoilla. Ja niitä eleli tuhat-tuhat määrin Pohjanmaan tasangoilla ja korkeavaaraisilla salomailla. Tässä lähellä ja siellä kaukana -- kaukana.

Lämmin henki leyhki Harryn sydämessä yli koko läänin hyljätyn rahvaan.

Näin kohosi Harry vuorelle. Mutta valtioneuvos jäi alhaalle laaksoon.

XV.

Mamman kuolema.

Harry palasi kotiinsa pää täynnä suuria unelmia.

Hän meni mamman sairasvuoteelle ja huudahti:

-- Nyt mamman pitää tulla terveeksi!

Samassa hän huomaa sopimattomaksi äänekkään käytöksensä ja kumartuen mammaa vasten hän kuiskaa:

-- Minä olen löytänyt suuren onnen.

Mamma ikäänkuin pakosta sähköittyy ja hänen riutuneilla kasvoillaan näkyy kummaa uteliaisuutta. Harryn tukemana kohoaa hän istumaan. Ja katsoo kysyvästi hiilenhehkuvilla silmillään Harryä.

-- Olen omistanut suuren aatteen ja sen mukana suuren onnen, kertaa vielä Harry.

-- Minkä, lapseni?

-- Kansallisuusaatteen.

-- Se on?

-- Fennomaanian.

Harry hiukan vavahti tuota sanoessaan ja hänen poskilleen läikähti runsaasti verta.

-- Mutta...!

Mamma samassa kirkaisee ja putoaa takaisin vuoteeseensa.

Sillä Harrynkin kädet pettivät eivätkä jaksaneet kannattaa häntä.

Sieltä vuoteesta hän nyt katsoo Harryä suurin pelokkain silmin ja silmävalkuaisiinkin kohoaa punaista tuskan verta.

-- Kautta maan ja taivaan! Oletko enää järjelläsi? parahtaa mamma, käy nyt hirvittävän kalpeaksi ja uhkaa kädellään Harryä.

Harry selittää laajasti. Vaivoin sitä mamma jaksaa kuunnella.

Mamman silmissä on suuria suolaisia kyyneleitä, mitkä jäävät laihoille kasvoille niitä polttamaan.

-- Sinä, kulta mamma, olet ruotsalainen kaikelta verelläsi. Ja vielä vanhaa hienostunutta ruotsalaista verta. Kaikki sinun kantavanhempasi ovat ruotsalaisia. Sinä luonnollisesti rakastat maatasi ja kansaasi. Juuri niin minäkin _nyt_ teen. Sillä arvaappa! Kävin kirkonkirjoista lukemassa minäkin oman sukuni historian. Ja sillä suvulla ei ole muistomerkkeinä vanhoja riimukiviä eikä rakkaan-rakkaita aateliskartanoita niinkuin sinun suvullasi. Se on vaatimaton, yksinkertainen, paljas, alkusuomalainen suku. Jo kahden polven takaa tapasin kantaäiteinäni suomalaiset naiset _Pietilä, Karhu, Poropudas_. Sen pitemmälle ei luettelo mene. Mutta ne edelliset polvet osaa arvata ilman luetteloitakin. Sillä sukumme kantaisä tässä kaupungissa viidennessä polvessa on räätäli _Nikkilä_ Sotkamosta, josta Isonvihan aikana kulkeutui tänne rantamaahan. Muuta ruotsinmaalaista ei ole koko suvussamme kuin sinä yksin. Kaikki muut paljaita tshuudeja. Pappakin! Ajatteleppa sitä, mamma... Oi, ajattele, eikö minulla ole velvollisuuksia näitä vainajia kohtaan? Enkö ole rotuihmisenä täysi mongooli...?

-- Sinä olet siis nyt kuin maisteri Tervo?

-- Olen.

Mamma ponnistaa viimeiset voimansa, kohoaa kuin taistelukentällä haavoittunut soturi suurella vaivalla istualleen ja tehden ankaran liikkeen kädellään huutaa Harrylle:

-- Pois!... Pois!...

Samassa putoaa takaisin vuoteeseen, pyörtyy ja korisee tainnoksissa.

Harry puree verensä kylmiksi. Sillä tämän taistelun täytyy loppua hänen voittoonsa.

Rauhallisesti virvottaa hän mammaa. Ja hän pysyy ihmeteltävän rohkeana.

Kun mamma tointuu, on silmistä uhma poissa.

-- Jos mamma tietäisi, miten minä nyt olen onnellinen, niin mamma itse kehottaisi minua jatkamaan edelleen sitä polkua, mille nyt olen jalkani astunut. Niin, kulta mamma. Vai tahtooko mamma, että minustakin pitäisi tulla samallainen väsynyt, onneton mies kuin pappa on?

Mamman silmät jo kirkastuvat.

-- Voi, rakas Harry ... en sitä soisi!

-- Mutta sillä vanhalla pohjalla minusta tulee se ... tulee varmasti. Voin silläkin ehkä kohota huomattavaankin virkaan, mutta sisällisesti särkyneenä ja moraalisesti mädänneenä. Sen minä jo kyllä tunnen. Yksin tämä uusi aate minut pelastaa ... yksin tämä eikä mikään muu. Samalla kuin pelastan kansaani, pelastan itseni. Nyt on minulla voimaa, on rohkeutta ja tarmoa. On niin paljon, että itsekin siitä iloitsen. Ja ell'ei tällainen ammottava kuilu olisi sinun, kulta mamma, ja pikku Harrysi välillä, niin olisin omissa silmissäni maailman onnellisin ihminen. Tämä kansallisuusaate ikäänkuin olkapäistä nostaa minua ylös ... ylös! Mutta voi minua, jos takaisin vaivun ja entiset polkuni uudelleen alotan.

Mamma tarttuu laihoilla käsillään Harryyn ja puhuu silmät kyyneleissä:

-- Jos olet onnesi löytänyt, niin pidä se. Mutta nyt on välisi mamman kanssa ... miksi sentään näin pitää olla?

Mamma valittaa ... valittaa.

-- Kyllä ymmärrän sinua, mamma. Sinä näit minussa enemmän kuin ihmisen, enemmän kuin pojan. Näit minussa isänmaasi, näit kansasi, kaikki, kaikki. Ja nyt kaikki tämä kalleus omissa silmissäsi sinulta häviää, kun minä muutun fennomaaniksi. Tuo sanahan tietysti kaikuu _sinun_ korvissasi kuin vuossataisen pitkä, kiljuva hyi-huuto.

-- Niin ... niin ... niin, nyyhkii mamma.

-- Se oli sinun onnettomuutesi, että sinut kiskaistiin Ruotsin ruokamullasta ja istutettiin Suomen soraan. Sillä soraahan on tämä meidän sukumme sinullaiselle hienostuneelle puutarhakasville. Eivätkä täällä tuule Ruotsin tuulet eivätkä täällä kuki Ruotsin kukat. Vaikka ne nimeltään olisivatkin samat. Se oma hieno kotoinen tuoksu on poissa ... poissa!

-- Nyt sen minäkin tunnen sen erotuksen. Oi, mamma, miten liikuttava on tämä elämä, miten monimutkainen! Poika löytää onnensa siinä, missä äiti on sen hukannut. Ei kukaan voi ratkoa veren siteitä. Pohjatunne on meillä kummallakin sama. Sillä me molemmat rakastamme palavan-palavasti omaa kansaamme. Ja juuri tästä syvästä, pyhästä tunteesta kasvaa meidän välillemme onnettomuus. Eikö se ole ihmeellistä ... eikö?

Mamma itkee ja syleilee Harryä. Hän puristaa häntä ikäänkuin tahtoisi hänestä imeä vielä viimeisen tunnelman siitä Harrystä, joka ennen oli.

Sillä tämä uusi Harry on hänelle vierottava.

-- Silloin kun sydämeni kylmästä värisi ja papan huikenteleva elämä nosti kauhun väreet selkäpiitäni karmimaan, silloin oli minulla sinut, johon suruni poissuutelin. Mutta nyt sinäkin hylkäät kaiken sen kauniin, jonka kultatarjottimella sinulle kannoin. Hylkäät, hylkäät. Olen osani loppuun näytellyt. Ja joudan kuolla. Sillä kaikki, mitä olen rakentanut, ei kestänyt edes kuolemaani asti. Omien silmieni edessä juoksee elämäntyöni umpeen kuin vako santaan. Oi, Harry! Miten katkeraa, katkeraa?

Mamma lausuu lopun sydäntä vihlovalla tuskalla.

-- Mutta, kulta mamma. Onko pikku Harrysi elämän onni sinulle rakas?

-- Vielä nytkin, vaikka näinkin teet!

-- Niinpä et voi minua kirota etkä luotasi poisajaa. Sillä se suuri sielun kysymyshän on meillä molemmilla yksi ja sama. Erotus on vain siinä, että sinä rakastat Ruotsin kansaa ja minä Suomen kansaa. Mutta rakkaus _omaan_ kansaan on meillä molemmilla pyhä ja palava.

-- Sinä et siis tunne mitään veren siteitä Ruotsin kansaan etkä velvollisuuksia sitä kohtaan?

-- En.

-- Laupias luoja! Näin pitkälle olemme erkauneet!

-- Niin nyt olemme.

-- Ja minä sentään ennen ilosta värähtelin, kun sinun silmissäsi olin näkevinäni minun oman ruotsalaisen sukuni hiilenhehkuvat silmät ... ja omat silmäni. Minä join niiden katseesta elämän onnea ja sain siitä voimaa paljon kestämään elämän taakkaa. Sinun kasvoissasi olin tuntevinani oman isäni hienot piirteet ja sinun suunseutusi on äidiltäni perinnöksi saatu. Miten selität tämän, rakas Harry?

-- Astia voi olla lainattu, mutta sen sisällys on kotitekoista. Ulkomuotoni voi olla ruotsalainen, mutta vereni on suomalainen.