Part 10

Palvelija neuvoo häntä istumaan ja odottamaan. Salissa on kolme aivan yksinkertaista pienehköä ikkunaa. Ja seiniä somistavat muutamat kivipiirrokset.

Harry epäröiden jättää palvelijalle nimikorttinsa ja istuu. Nyt huomaa Harry salissa pianon ja ikkunanurkissa Kantin ja Hegelin rintakuvat. Ja suuren kovin vanhanaikaisen uunin.

Siinä samassa palaa jo palvelija ja pyytää Harryn menemään vastaanottohuoneeseen.

-- Siellä on senaattori, lausuu hän.

Tuo viimeinen sana panee Harryn veren kuumaan kulkuun. Siksi piti hänenkin lopullisesti tulla. Mutta ei näitä teitä. Ja senaattorin asunnon on hän kuvitellut kokonaan toisemmoiseksi. Sillä siellä kotikaupungissa asuu pieninkin tervaporvari komeammasti kuin tämä senaattori, jolla lisäksi on europpalainen maine.

Mutta näissä huoneissa on sentään huumaava uuvuttava ilma. Näissä virtaa Harryä vasten kasvoja jokin tavattomampi henki. Se ei ole kukkaistuoksua, ei parfyymia, vaan neron säteilevä nöyryyttävä hohto. Sitä oli jo tuolla eteisessä, tässä salissa se kasvaa, mutta tuolla vastaanottohuoneessa tihenee se veriä vapisuttavaksi.

Sillä siellä on itse suuri Snellman.

Posket hohtaen ja hermot jännitettyinä astuu Harry suoraan senaattorin luo, joka tulee häntä kohti tervehtimään. Ja ainaisena kauneuden ihastelijana antaa vanhus hänelle hyvin lämpöisesti kättä.

Pyytää istuutumaan. Harry istuu vanhuksen viittauksesta pöydän päässä olevaan nojatuoliin ja senaattori itse istuu toiseen samallaiseen.

-- Minä näin tarpeelliseksi tulla herra senaattorin luo hyvinkin persoonallisessa asiassa ja pyydän anteeksi rohkeuteni, alottaa Harry äänessä arka väri.

-- Ja voisinko minä herraa siinä auttaa?

-- Niin luulen. Ja sentähden tulin.

-- Miten voin herraa palvella?

Nyt on Harry omasta mielestään kuin katuvainen synnintunnustaja maalaispastorin pateilla. Mutta sydän on avattava.

-- Kuulin herra senaattorin puhuvan pohjolaisten viime vuosijuhlassa. Ja se puhe repi minun vanhan puoluekantani rikki.

Snellman hymähtää. Vähän pilkkaa nousee suupieliin. Kyllä Harry sen huomaa. Mutta jatkaa kuitenkin:

-- Minun äitini on vanhaa Ruotsin aatelia. Siis on veressäni germaanien verta.

-- Noo?

-- Ja hän on kasvattanut minut innokkaaksi ja lämpöiseksi ruotsinkielen ystäväksi. Hän lapsesta lähtien istutti minuun ruotsalaiset näkökannat.

-- Ja minä nyt revin ne rikki. Säälittävää. Mutta kuka on isä?

-- Hän on suomalainen valtioneuvos Nicander ... viraltaan lääninsihteeri ... puhuu Harry hyvinkin arkaillen, sillä vanhus on ivallisella päällä.

-- Nimen tunnen.

-- Hän myös tahtoo minusta harrasta ruotsinkielen ystävää.

-- No ... hyväinen aika ... olkaa se, kun pappa ja mamma niin tahtoo! puhuu Snellman ja jo puoleksi nauraa.

-- Olisin, jos voisin.

-- Minäkö tulin puomiksi tielle?

-- Te, herra senaattori.

-- Mutta miten?

-- Senaattori puhui siellä esi-isistä...

-- Jotka nuorella herralla ovat ... keitä?

-- En tiedä.

-- Sepä se.

-- Siinä on juuri painava kysymys.

-- Hyvinkin painava.

-- Herra senaattori tuomitsi kansallisiksi pettureiksi ne, jotka suomalaisista kantavanhemmista syntyneinä hylkäävät suomenkielen.

-- Juuri niin.

Snellman jo käy vakavaksi.

-- Tämä pani minutkin horjumaan entisissä näkökannoissani ... ja hyvinkin pahasti.

-- Tässä on siis ratkaistavana aivan yksinkertainen psykologinen problemi. Nuori herra ottaa ensin selvän, kutka ovat hänen kantavanhempansa.

-- Ja sitten, jos ovat ruotsalaisia, siirtyy Ruotsiin? Niinkö?

-- Se on herran oma asia.

Snellman puhuu viimeisen hyvinkin jyrkästi.

-- Se mikä minua erityisesti herra senaattorin puheessa sielullisesti haavoitti, jos saan käyttää tätä sanaa, oli se että herra senaattori ruotsinkielisenä ajaa suomalaisuuden asiaa. Sehän on paras puolustus puolueettomuudelle minun heikon ymmärrykseni mukaan.

-- Eikös sitten ole? Ei kukaan voi väittää minun ajavan omia etujani.

-- Ei voi ... ja siinä juuri on kysymyksen suuri kantavuus. Se se vei kovan maaperän minunkin jalkaini alta ja pani horjumaan...

-- Ja nyt nuori herra horjuu?

-- Hyvinkin pahasti.

-- Kuulkaa sitten lohduttava sana. Ruotsinkieli on minunkin äidinkieleni. Ja sillä kielellä vain on minulle persoonallisesti kallein arvo. Se kun on jo lapsena opittu ja vanhanakin parhaiten taidettu. Mutta siltikin vain historiallisen kehityksen ja inhimillisen erehdyksen tähden on ruotsinkieli minulle tässä asemassa. Minun vereni juuret ovat Suomen kansassa. Ja terve järki sanoo minulle, että Suomessa vain suomenkieli on se oikea kieli. Minä en erityisesti rakasta suomenkieltä, jota en läheskään niin hyvin taida kuin ruotsinkieltä. Mutta ajattelemisen kautta olen tullut siihen syvään vakaumukseen, että jokaisessa maassa pitää kansan oman kielen olla vallitseva sivistys- ja hallintokieli. Silloin vasta on kansalla elämisen mahdollisuutta. Vaikkapa me sydämen syistä rakastaisimmekin ... syvästikin rakastaisimme ruotsinkieltä, niin kansamme menestymisen alttarille on meidän uhrattava tämä rakkaus. Sillä niin sanoo terve järki. Ja sen edestä pitää tunteen väistyä. Tämä on minun käsitykseni. Jos nuori herra tuntee kuuluvansa Suomen kansaan ja jos hänen verensä juuret johtavat kansan sydämeen kuin alkulähteeseen, niin silloin ... ei ole muuta kuin yksi ehto ... yksi ainoa ehto, puhuu Snellman viimeisen kuin tulistuen ja vakuudeksi lyöden pöytään kädellään.

-- Minun velvollisuuteni ... ja ensimäinen velvollisuuteni tässä asiassa on siis ottaa selville, ovatko vereni juuret lähteneet Suomen kansan sydämestä ... ovatko kantavanhempani suomalaisia...

-- Aivan niin, rakas nuori ystävä.

Snellman jo lämpenee herttaiseksi. Harry käy rohkeammaksi ja varmistuu.

-- Mutta nuorena on tunne niin vallan päällä ... aivan liiaksikin, alottaa Harry uudelleen.

-- Kyllä ymmärrän nuorenkin sydämen.

-- Ja nuori sydän niin kovin ... kovin vastenmielisesti siitä luopuu, mihin se jo lapsena kiintyy. Jos sitä väkipakolla ruvetaan irtirepäisemään, voi se särkyä.

-- Se on kohtalon tragediaa. Ja tämän ajan synkin puoli on kylläkin siinä. Heikkoja sydämiä voi se särkeä ... ja särkeekin. Kansallisuuskysymyksellä on omat uhrinsa. Hukkaanmenneitä miehiä nousee kyllä ruumiina sen kurimoille. Mutta vahvat ja voimakkaat ... ne eivät säry. Ne laskevat koskensa terveinä ja karaistuneina suvantoon. Ennenkuin vuorelta näkee kauas laajenevat näköalat, pitää ensin kestää vuorelle kiipeämisen vaikeus. Se on aivan yksinkertainen totuus. Ja minä olen varma siitä, että joka sydänuhrinsa kansallisuusaatteelle kantaa vilpittömin mielin, niin sille tämä aate avaa uudet avarat elämän perspektiivit. Se nostaa miehensä vuorelle. Ja sieltä näkee kauas. Ja ilma siellä on raitista hengittää.

Verikoristeita näyttäytyy jo vanhuksen kasvoilla ja hänen silmissään palaa nuorekas tuli.

-- Ja nuori herrakin nousee tälle vuorelle. Mutta ensin on kestettävä nousemisen vaikeus, lisää Snellman.

On kiskottava sydämestä isä ja äiti ... koti ja omaiset ... entisyys ja kaikki ... kaikki, mikä rakasta oli ... siinä se vuorelle nousemisen vaikeus, miettii Harry.

-- Herra senaattori on toimittanut suuren elämäntyönsä ruotsinkielellä ... ja kuitenkin ... jaksaa puhua tätä kieltä vastaan, huomauttaa Harry.

-- Niin, se on alaston totuus. Ja siihen minä olen päätynyt.

-- Ja siihen on herra senaattorilta varmaankin vaadittu hyvin paljon.

-- Siinä oli minun vuorelle nousemisen vaikeuteni.

-- Joka pikkusielujakin rohkaisee. Ja antaa jäävittömän esimerkin, miten totuuteen pyrkiä.

-- Jospa se niin tekisi.

-- Tästä keskustelusta alkaa minunkin vuorelle nousemiseni. Minäkin kaipaan laajoja näköaloja ja raitista ilmaa ... muuten tukehdun.

Snellman puhuu vielä joitakin ystävällisiä neuvovia sanoja ja kyselee yhtä ja toista Harryltä.

Sitten Harry heittää nöyrät kiitokset ja poistuu.

Snellman saattaa häntä salinsa ovelle asti, tarttuu siellä vielä Harryn käteen, pudistaa sitä lämpimästi ja puhuu:

-- Teidänkaltaisia nuoria miehiä kansamme erityisesti tarvitsee. Nuorella herralla on edellytyksiä. Kotini on vastakin teille avoin.

Kun Harry pääsi kadulle, oli hänen mielensä niin kumman lämmin. Tuntui kuin hän olisi ollut tekemässä jotain erityisen suurta ja arvokasta.

Ei se ollut tuo mies mikään kylmien sumujen kylmä mies. Sen sisällä hehkui ja paloi enemmän kuin muissa aikalaisissa yhteensä, miettii Harry..

Miten paljon hän olikaan taistellut ... miten paljon itseltään kieltänyt tämän elämänsä suuren kysymyksen tähden?

Nytpä sitä alkoi jo Harry aavistaa, kun hänelle itselleen alkaisi itsekieltäymyksen vaikea taistelu.

Uusi tulevaisuus häntä nyt puoleensa viittasi. Mutta se tulevaisuus ikäänkuin kuulsi oman sydänveren läpi.

Kaikista ensimäiseksi hänen pitää ottaa selko kantavanhemmistaan. Ja sitten ... vaikka omalla sydänverellään kirjoittaa itselleen sielullisen vapautumisen vapauskirja.

Tultuaan asuntoonsa, missä Birger uutterasti aherti luvuissaan, katsoi Harry häntä ihastellen, mutta Birger viskasi:

-- Mutta mitä kummaa sinulle, Harry, on tapahtunut, sinun kasvoillasi kun on kumma loiste!

-- Olin Snellmanin luona.

-- Ja nyt olet "fenno".

-- En vielä ... läheskään.

Birger hymähti. Harry ryhtyi kirjoittamaan kotiin kirjettä, missä ilmoitti tulevansa sinne. Sillä kohta piti hänen saada selville kantavanhempansa.

Ne tiedot tahtoi hän itse kirkonkirjasta lukea.

Hänen vuorelle nousunsa alkoi.

XIII

Kotona.

Yksin kievarikärryissä Pohjanmaan lakeuksia ajaessaan selvisi Harrylle yhtä ja toista kuluneesta. Tässä yksinäisyydessä hänen sielussaan kasvoi yhä lujemmaksi kaukainen aavistus siitä, että hänenkin esi-isiensä täytyi olla suomalaisia. Se kaukainen aavistus lähenemistään läheni ja toisinaan hänet kokonaan valtasi kuin olisi asia jo lopullisesti ratkaistu. Tämä aavistus jo silloin mieleen lensi, kun hän kuunteli osakunnan juhlassa Snellmanin puhetta. Silloin se lensi sinne eikä sieltä enää tahtonut poistua. Mutta taas toisina hetkinä kohosi mieleen toisemmoinen arvelu: Ehkä sittenkin hänen esi-isänsä ovat aikoja sitten Suomeen tulleita ruotsalaisia. Ja heillä täytyy olla pesäoikeus tässä maassa, jonka he ammoin sitten ovat kodiksensa omaksuneet.

Tämä sukuhistoria oli jäänyt häneltä hämärään. Vain isoisänsä hän tiesi olleen suuren tervakauppiaan ja suvun omaisuuden varsinaisen perustajan. Hänen takanaan oli kaikki pimeää.

Mutta tähän pimeyteen on nyt valaistus saatava. Juuri sitä vartenhan hän on tällä matkalla.

Siltikin häntä hävetti kotia lähestyä. Sillä millä pilventakaisilla toiveilla hän pari kuukautta takaperin lähti? Ja miten siipirikkona hän nyt palasi?

Kun pohjoisemmaksi tultiin, piti kärryt muuttaa reeksi. Siinä loikoessaan hän toisinaan kuvitteli itseään haavoittuneeksi soturiksi, jota ajetaan sairaalaan. Toisinaan tuhlaajapojaksi, jota vapisuttaa lähestyä isänkotia.

Mutta matkan lopussa valoisana päivänä näköala seestyi ja sielun tumma pohja valkeni. Tällöin paistoi aurinko kirkkaasti nuorelle hangelle ja kyytimiehenä oli keski-ikä isäntämies, joka puheli kansallisuusaatteesta. Kyllä nöyrästi, mutta lämpimästi.

Tuolle miehelle oli se asia samallainen suuri sydämen asia kuin hänelle itselleenkin.

Ja Harry katsoi kirkkailla silmillä talonpoikaa, joka valkoisen lumen kajastuksessa talvista joulukuun aurinkoa vasten siinä hänen sivullaan istui.

-- Mistä noin osaatte puhua? kysyy hän kummastellen isännältä.

-- Nähkääs, herra, meille tulee läänin uusi sanomalehti ... ja siitä.

-- "Salamako?"

-- Se juuri.

-- Vai niin.

-- Niin.

Harry lopetti. Ei hän tahtonut nyt juuri "Salamasta" puhua.

Kyytimies katsoo arasti häneen. Ja myös vaikenee.

Samassa aurinkokin alkaa tehdä laskua. Pohjoisella taivaalla on kuin jäätikkömeri, johon on kasaantunut lumiaaltoja, valkountuvaisia ja pehmytpiirteisiä. Mutta laiskoja ja kylmän-kylmiä. Läntinen taivas on armas ja purppurainen violetinkarvaisine pilareineen, jotka rakensi päivän kultainen kuningas pilvivarjojen takaa.

Alkaa puhaltaa pohjoisesta kylmä viima. Se ottaa niin terävästi etelästä tulevaan matkustajaan. Harry viluissaan pureupi vieressä istuvaa isäntämiestä lähemmäksi. Kylki kylkeen. Sen kylki lämmittää.

Ja nyt ensi kerran elämässään tuntee Harry, että suomalainen rahvaanmies voisi olla hänen oma kansalaisensa.

Se on outo tunne. Ja sen vallassa ajetaan eteläisestä tullista sisään kotikaupunkiin.

Kun Harry soittaa kodin eteisen ovella, hän hiukan vavahtaa.

Sillä hän kuvittelee papan ryntäävän ovelle keppi kourassa tai käsi valmiina antamaan paukkuvan korvatillikan.

Vaikka eihän pappa itse koskaan tullut ovea avaamaan.

Piika Majken se nytkin tuli. Kun huomaa Harryn, niin pilkallisesti hymähtää ja katoaa edes auttamatta päällysvaatetta.

Yksin sai Harry riisuutua. Ja matkakapineet kantaa isäntä sisälle. Tämä palvelus yhä enemmän lähentää Harryä isäntä-kansalaiseen. He hyvästelevät kuin vanhat tutut, vaikka isäntä hyvin arkana liikkuu valtioneuvoksen eteisessä.

Ja hän sipisee puoli-hiljaan Harrylle:

-- En tuntenut herraa. Taisin puhua siellä matkalla liiankin rohkeasti.

-- No pelkureitako me pohjolaiset oltaisiin? Eihän toki, nauraa Harry vastaan ja "me" kaikuu hänen korvissaan niin tutunomaiselta.

Ei tule kukaan Harryä vastaan. Tämä kylmä vastaanotto häntä kiusaa.

Mutta hän on sen täydellisesti ansainnut, arvelevat.

Kaiken kylmäverisyytensä hän esille pusertaa ja huutaa salin ovelta:

-- Halloo, mamma!

Mamman kamarista kuuluu sairas uikuttava ääni. Harry arastellen astuu sinne salista läpi toisen tyhjän huoneen.

Ja tapaa mamman vuoteesta, jonka sivulla on yöpöytä täynnä lääkepulloja pitkine reseptineen.

Mamma makaa vuoteessa liituvalkoisena ja nuo harvat hopeahiukset lumivalkoisten lakanain ja tyynyjen valaistuksessa näyttävät aivan kimaltelevan murheesta.

Ah! Miten tärisyttävä näkö Harrystä!

Hän ottaa askeleen kohti mennäkseen syleilemään mammaa.

Mutta peräytyy.

Ottaa uuden ryntäyksen ja pureutuu vedet silmissä kipeään äitiinsä.

Mamma ojentaa kätensä syleilyyn ja vastaanotto on nyt hellä ja sydämellinen.

-- Joitko sinä? kuiskaa mamma.

-- Join, vastaa Harry hyvin hiljaan.

-- Etkö muistanut mammaa?

-- Muistin, mutta minulla ei ollut voimia ... ei tahdonlujuutta ... se on perinnöllistä, mamma ... eikä sille mitään mahda.

On syvä hiljaisuus.

-- Mikä sairaus sinua vaivaa? kysyy Harry.

-- Vanha sydämen vika.

-- Missä hän on ... pappa?

-- En tiedä. Kun tuli tieto, että tulet kotiin ... silloin hän vihasta räjähti. Pahoja uutisia pääkaupungista sinusta oli hän jo sitä ennen saanut. Oih! Hän oli kaksi vuorokautta kotoa poissa.

-- Onko "Promenad" vielä olemassa?

-- Ei. _Se_ on hävitetty. Mutta siellä kosken takana on jotain uutta kauheaa.

-- Ja siellä on pappa.

Mamma ei vastannut.

-- Onko pappa ollut sinulle paha, rakas mamma?

-- Syksyllä lähdettyäsi oli hän kuin toinen mies. Illatkin istui kotona, kirjoitti "Österbotteniin", luki ääneen minulle ja oli niin ... niin ystävällinen. Me elimme uudelleen jo kauan ... kauan sitten mennyttä aikaa. Niitä vuosia, jolloin sinä synnyit ja olit vielä pieni. Tällaista hauskaa ja riemullista ... niin kovin hauskaa oli koko syyskautemme. Sinusta me aina puhuimme, kun lamppu illalla niin kodikkaasti valaisi, koivupuut uunissa räiskivät, pappa luki tai kirjoitti ja minä tein käsityötä. Sellaista kaunista elämää! Minä jo uskoin, että se mennyt paha väliaika oli vain katkera uni, joka kamaluudessaan näytti iankaikkiselta. Ja minä jo aloin luulla, että koko loppuikämme onkin näin ... näin idyllistä. Kun nytkin muistan niitä viikkoja ja niitä iltoja, käy lämmin pohjavirta läpi vereni. Kodin kaikilla kappaleilla istui ruusuhuulisia korallikorvaisia hyviä haltioita, jotka lauloivat elämän onnea. Hän sinusta ihastellen puheli, poltteli sikariaan, laulelikin ja oli iloinen. Toisinaan hän yks kaks ryhtyi arvailemaan: "mitähän kohtaa juuri nyt Harry lukee?" Ja siihen hän itse koetti vastata. Hän oli nähtävästi tuosta huvitettu ... tuosta pienestä arvailemisesta. Että hän sinuun syvän-syvästi luotti, sen näin minä hänen silmistään ja erotin hänen puheensa väristä. Niin lämmin paiste lähti hänen silmistään, kun hän sinun luvuistasi minulle selitti ja hänen äänensä värähti niin hellästi, kun hän kertoi minulle, miten paljon sinulla on ponnistettavaa ennenkuin olet luvuissasikaan määräsi päässä.

Harryn silmät väkisinkin käyvät kosteiksi. Sillä tällä mamman sievästi leikkaamalla kuvalla on taas oma kauneutensa, mikä niin läheisesti liittyy sen kuvan kauneuteen, joka jäi hänen sieluunsa syksyllä viime aikaa kotona ollessaan.

-- Mutta sitten tuli myrskylintu ... sinun kirjeesi, jossa ilmoitit tulevasi kotiin. Nyt hän arvasi kaikki kuulemansa to ... siksi. Se oli kauhea hetki, kun hän sen oli lukenut. Viskasi kalliin vaasin, joka sattui olemaan siinä lähellä, palasiksi lattiaan, yritti lyödä minua ja polki jalkaa. Hän heitti minun silmilleni hävittömän haukkumaloan sinun tähtesi ... ja uhkasi lähettävänsä sinut merille. Sinun tähtesi meni kaikki nurin ... kaikki hänen kauniit unelmansa. Nyt hän on taas vanha kapakkaritari. Sinä, Harry, murhasit hänen uuden ihmisensä ... sinä, rakas lapsi. Nyt olemme kaikki pohjattomassa surussa. Miksi ... miksi Harry näin teit?

Mamma katsoo läpitunkevasti Harryyn. Ja hänen hiilenhehkuvat silmänsä rävähtävät katkerasti. Ne polttavat ... ne haavoittavat. Harry oudosti värähtelee. Mutta itkeä hän ei aio.

-- Kun sinä olit pieni ... niin olin silloinkin onnellinen ... ja sinä, rakas lapsi, olit onnellinen. Harry ... Harry! Tätä ... juuri tätä olen minä jo monet vuodet salaa pelännyt ja vapissut.

Mamma alkaa itkeä. Mutta entinen kaukainen lapsuusaika palaa Harryn sieluun kuin loihdittuna ... se vieno ja hellä ... se puhdas ja valkea lapsuusaika makuukamareineen, pienine rautasänkyineen, jonka nuput olivat kullatut, iltakeskusteluineen rumasta ja ilkeästä sisiliskosta ... se kaikki ... se kaikki, jolloin lapsi näki herranenkeleitä kultaisine siipineen ja joka ilta keskusteli Jumalan kanssa.

-- Silloinko mamma sairastui, kun minun kirjeeni tuli? kysyy Harry,

-- Niin. Se koski minuunkin niin ... niin julmasti.

-- Siis minä olen syynä mammankin sairauteen?

-- Mutta älä ota sitä siltä kannalta, rakas Harry. Mammahan oli jo vuosien mittaan niin läpikidutettu ... niin paljon kärsinyt. Tarvittiin vain sysäys ja jalat eivät kestäneet enään allani. Et sinä, rakas lapsi, ymmärrä mamman surua. Niin niin niin, nyyhkii mamma.

-- Minun pitää mennä noutamaan pappa pois.

-- Jos tunnet itsesi vahvaksi, niin mene hänelle sanomaan pääkaupunkiterveisesi. Mutta aina muista, että hän on sinun isäsi.

Harry tiedustaa mammalta lähemmin sitä uutta "kauheaa". Ja lähtee.

Ennen ei hän milloinkaan osannut kuvitellakaan ottavansa tällaisiakin askeleita omassa kodissaan kuin nyt ulosmennessään.

Sillä niissä askeleissa on sellainen raskas paino kuin kengät lattiaan naulautuisivat.

Mamman hiilenhehkuvat katseet tuntee hän selässään vielä kadullakin astuessaan.

Harry tulee silloille. Täällä näin pohjoisessa on jo luonto talvinen. Kosken rantamat ovat keveässä jäässä. Itse koski laihana kuin juhlakomeudestaan riisuttuna makaa syvällä uomassaan. Lähestyvä talvi on sen vedet juonut puolikuiviin ja harmaa usva sen päällä on kuin sairaan kipuinen henki, joka siitä tuskan hikenä irtaupi.

Koko koski ottaa nyt Harryn silmään jättiläissairaalta jättiläisvuoteella.

Siellä toisen ja kolmannen sillan välillä suuressa vesien kaartamassa saarelmassa, mihin Harry Suomen kauneimman ulkopuiston ennen kuvitteli, oli alakärjessä muutamalla köyhällä merikapteenilla kaksikerroksinen huvila.

Se olikin ainoa koko ympäristössä ... ainoa!

Se oli ostettu ja sinne uusi ulkoravintola päätä puhkaa laitettu.

"Promenadin" tytöt olivat sinne siirtyneet, mutta tätä ravintolaa piti muuan vanhempi ruotsalainen nainen, joku fröken Anderson tai Petterson. Ja näin oli maisteri Littov saanut kätensä puhtaiksi.

"Salaman" vaikutuksesta oli "Promenad" hävinnyt. Mutta tätä uutta se ei pystyisi iskemään. Nyt kaupungin ensimäiset herrat siellä mielellään pesivät. Siellä valtioneuvoskin ulkopuolella virkaansa oli viime viikot elänyt. Sillä Harryn kotimatka kesti kauan. Siellä valtioneuvos söi, joi ja toisinaan nukkuikin.

Harry kääntyi tielle, mikä vei uuteen ilolinnaan. Ei kestänyt kauan taivaltaa ennenkuin hän perille tuli.

Siinä se vanha rakennus puisevan yksinkertaisena jo oli hänen jalkainsa juuressa. Sen otsalla liehui Venäjän lippu. Siis lippukin jo muutettu. Herrat juovat nyt Venäjän lipun suojeluksessa.

Harry meni hyvin halveksivin liikkein sisälle. Koko tämä hotelli hänestä, joka suoraan tuli pääkaupungin huikaisevan kiillotetuista ruhtinaallisista ravintoloista, maistui merimieskapakalle.

"Perhonen" tuli häntä vastaan, löi ihastuksesta kätensä yhteen ja räjähti nauramaan.

Harry käänsi hänelle selkänsä ja painui toisen kerroksen huoneihin.

Siellä suuressa salissa on kehä herroja ja valtioneuvos niiden keskellä. Parhaallaan on hänellä ylhäällä kädessään viime "Salaman" numero, jonka hän oli juuri punssissa uittanut. Nyt katsottiin, mitä se kylpy vaikutti.

Kun herrat huomasivat Harryn, katsoivat he pitkään valtioneuvosta. Jokainen heistä oli jo kuullut yhtä ja toista Harrystä. Nyt pilkan hymy nousi heillä huulille, sillä tämähän oli heille aivan iloinen yllätys.

Valtioneuvos kääntyi, näki Harryn, viskasi lehden kädestään ja sanoi:

-- Sinä tulit minua hakemaan? Niinpä lähdemme.

Mutta tämä mielen tyyneys maksoi paljon valtioneuvokselle. Sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hermoissa kävi lienteä vapistus.

Ja he lähtivät. Mutta kyllä he molemmat kuulivat, että heille takana salissa naurettiin.

-- Harry von Nicander kuuluu laskeneen alas mäkeä pääkaupungissa, lausuu maisteri Littov julki yhteisen mielipiteen.

Tämä leikkaa valtioneuvoksen sydäntä. Sillä ei hän ollut tottunut noin rohkeaan esiintymiseen siitä taholta.

Isä ja poika kulkevat äänetöinnä kohti kaupunkia. Mutta Harry pani merkille, että pappa aina hyvin väsyneesti nojasi keppiinsä ja silloin tällöin vienosti huokasi.

Kun he tulivat silloille, jatkui edelleen sama hillitty mykkä kävely. Heidän askeleensa kosken surulliseen kohinaan sekoittuivat. Ei isä kysynyt eikä poika kysynyt.

Tämä oli jotain vietävän kiusoittavaa kuukausien eron jälkeen.

Mutta sitten yht'äkkiä kääntyy valtioneuvos ja osottaen kepillään ylös koskelle lausuu:

-- Katsoppa tuota koskea ... sekin huokaa meidän viheliäisten viinakurrien tähden!

Ja sitten kuuluu syvä huokaus. Kuletaan taas hetki.

-- Niin ... se huokaa. Ja on jo miespolvia huoannut, vastaa nyt Harry. Ja samaten hänkin huokaa.

Taas äänetöinnä samalla jalalla astutaan kotvan aikaa.

-- Jos ihmisellä ei ole aatteellisia harrastuksia, jää vain aistillisten himojen tyydyttäminen hänelle tarkoitusperäksi tai niitten väliaikojen tappamiseksi, mitkä jäävät hänelle viran tai jokapäiväisen toimen ulkopuolelle. Teillä vanhoilla herroilla ei ole syviä, sielullisia harrastuksia ... alottaa Harry.

-- Onkos teillä nuorilla? kysyy terävästi valtioneuvos.

Ja näyttää kuin riemastuvan tällaisesta alusta.

-- Me pyrimme niitä hankkimaan itsellemme. Mutta te ette pyrikkään. Uutta aatetta te kammoatte kuin sutta. Ja tyydytte viinilasiin ... ja olette onnettomat.

-- Sillä lailla! Niin sitä pitää! Muna kanaa neuvoo. Kuulee, että nuori-herra on ollut pääkaupungissa.

Valtioneuvos viheltää ja on olevinaan hyvin hämmästynyt.

-- Ettekö sitten ole onnettomat? Vai?

-- Ja sinä olet onnellinen? Kas! Saithan "kehotuspalkinnon" runoistasi. Mutta se meidän vanhain vaakakupissa painaa saman verran kuin sääsken siipi. Tiedät, miten paljon se painaa. Ja sen avulla voit myös punnita palkintosi. Pöhöh! Runoilla! On paljon parempi _lukea_ hyviä runoja kuin itse ala-arvoisia sorvailla. "Kehotuspalkinto" eikä mitään muuta. Samallainen saalis kuin merimiehelle, joka haaksirikossa sai tavaroistaan pelastetuksi rikkonaisen housunsoljen, pilkkaili valtioneuvos.

Harry huomaa, että papan silmävalkuaiset ovat kellertävät ja uniset ja että kasvoilla kiiltelee punssin nostama vieno hiki.