Part 1

HARRY

Romaani kansallisen herätyksen ajoilta

Kirj.

K. A. JÄRVI

Sanomalehti O.-Y. Keski-Suomi, Jyväskylä, 1910.

SISÄLLYS:

I. Seuraklubin vuosijuhla I. II. Seuraklubin vuosijuhla II. III. Harry. IV. Tervakansa. V. "Promenadissa". VI. Mamma. VII. Pappa. VIII. Taistelu ja sen ratkaisu. IX. Maisteri Tervo. X. Kaksi johtajaa. XI. Pääkaupungissa. XII. Snellmanin luona. XIII. Kotona. XIV. Kääntymys. XV. Mamman kuolema. XVI. Artikkeli "Salamaan". XVII. Loppu.

I.

Seuraklubin vuosijuhla I.

On syksyinen ilta. Hämärä hiiviskelee kuin salaa, mutta ahnaasti sentään. Eikä ole pitkää aikaa, kun kaupunki on pilkkoisen pimeässä. Lyhdynsytyttäjä on kuitenkin sitä ennen merkinnyt jokailtaisen kiertokulkunsa pitkin kaupunkia aina katukulmissa himmeällä valosilmällä, jona on lyhdyssä palavan petroolilampun liinasydän.

Se oli näet siihen aikaan, kun kaupunkiin ei vielä oltu saatu sähkövaloa.

Seurahuoneen biljardipoika on keskipäivällä kuljettanut pitkin valtakaupunkia paperiarkkia, johon on kirjoitettu erityisiä valittuja nimiä.

Sitten on paperi palautettu kirjoittajalleen Seuraklubin puheenjohtajalle valtioneuvos Mortimer Nicanderille.

Seuraklubi on kaupungin herrain yhdistys, joka on perustettu ruotsinkielen ja -mielen pönkäksi tähän vilkkaaseen merikaupunkiin.

Nyt menee sen kymmenes vuosijuhla. Seuran on perustanut tämä kaupungin ainoa valtioneuvos ja hän on ollut puheenjohtaja sen koko elinajan.

Kaupungissa ei ole vielä rautatietä, ei sähkövaloa, ei telefoonia eikä muutakaan uuden ajan merkkiä kuin alkavan suomenkielisen lyseon kolme ensimäistä luokkaa.

Ruotsalaisten pohattain patriarkaalinen hallituskausi on vielä keskipäivän korkeudessaan.

Seuraklubin kokouksissa eivät koskaan naiset ole mukana, eivät rouvat eivät neidot.

Seurahuone on puusta rakennettu puiston sisään. Jättiläiskoivumetsä sitä ympäröi ja siinä lähellä juoksee puro puiston läpi. Purossa on Seurahuoneen kohdalla ihmiskäsin tehty putous, koulutyttöjen "pikku Imatra". Sen poikki vie kävelysilta. Ja sillä sillalla nyt kurkkii parvi katupoikia "Susilaan", joksi rahvas Seurahuonetta nimittää.

He ovat kaupitelleet pitkin päivää kaupungilla uutta sanomalehteä, "Salamaa", josta suomenkielisen lyseon opettaja, maisteri Tervo tänään näytenumeron antoi.

Mutta kun he jo kaukaa näkivät "Susilan" valossa hohtavan, juoksevat he kohti omalla tavallaan sitä ihailemaan. Sillä niin vietävän makea paistetun lihan käry ja kastikkeiden tuoksu sieltä heidän nenäänsä nousee. Vielä lähemmäksi houkuttelee se kylmässä syysillassa nämä nälkäiset poikaraiskat.

Mutta nyt kuuluvat puiston karkeassa hiedassa narskuvat askeleet. Ja pojat lentävät pakoon arkana kuin varpusparvi joka suunnalle.

Tulija on valtioneuvos korkeissa nahkaisissa kokokalosseissaan.

Sentähden hän saapuu ensimäisenä, koska hän on illan varsinainen isäntä.

Sisäeteisen ovella on vartia, jolla on livree ja kaluunat. Se hyökkää palvelemaan valtioneuvosta.

Nyt on valtioneuvos puhdas ja soma kuin juuri maalattu vanha laiva. Mutta toisinaan hän on hyvinkin huoleton puvustaan.

Valtioneuvoksen tukka on hopeanharmaa, kulmakarvat tuuheat ja valkeat, hieno parta valkoinen ja nenällä kultakehäiset rillit. Silmät ovat palavat, ruskeat ja katse kuin haukalla. Mutta siinä on kulttuuri-ihmisen ilme, joskin himokkaisuuden verhoama.

Kun valtioneuvos on riisuutunut, ottaa hänet viinuri palveltavakseen.

Valtioneuvos astuu suureen juhlasaliin ja ajutantiksi hänen taakseen asettuu viinuri frakkipuvussa valkoinen pyyheliina yli käden viskattuna.

Katossa sädehtii kynttilöissään suuri kristallikruunu, jonka messinkikierrokset ovat takojataidetta. Sileä parkettilattia kiiltää ja suurissa seinäpeileissä, joiden kehykset ovat metallia ja koristellut monemmoisilla uurretuilla kuvioilla, näyttelee itseään upea huonekalusto. Pöydillä on haarukkakynttilä-jalat, joita biljardipoika juoksee sytyttämään, ja kukkamaljakolta. Kookkaissa astioissa seinävierillä on palmuja ja laakereita tavallista ravintolakokoa.

Vieressä on pieni salonki varattu naisille, kun nekin joskus Seurahuoneella huvittelivat. Mutta tänään se on kuvernöörille pyhitetty.

Sitten on lukuisia sivuhuoneita yltä päätä hienoa kalustoa täynnä.

Kaikki nyt on valaistu ja odottaa. Sillä tulossa on vuoden iloisin hulluttelu.

Viinuri notkeasti suorittaa, kun valtioneuvoksella on jotain huomautettavaa.

Valtioneuvoksen perästä saapuu paksu Johnson, kaupungin äveriäs ruotsalainen leipuri, kotoisin Tukholmasta. Mukana on hänellä pieni käärö. Mitä se sisältää, tietää hän yksin.

Valtioneuvos vie Johnsonin sivuhuoneeseen "pukeutumaan".

Sitten he sieltä palaavat, mutta Johnson nyt naisen yöpaidassa ja naiseksi naamioituna jokapäiväisessä elämässä hyvin halveksittu ripa-astia kädessä.

Hän asettuu salin ovelle, sillä hänen on määrä ottaa jokaiselta tulijalta almu yöastiaansa.

Näin kootaan joka vuosi Seuraklubin vuosijuhlassa klubin pilkkaäijälle kollehti.

Tämä on "herrassyötinki" Rensten, muuten ohimennen sanottuna virkaheitto nimismies.

Tämän kollehdin kannon järjestää aina valtioneuvos niin kyynilliseksi kuin suinkin sietää.

Sillä Rensten on hänen tähtensä menettänyt virkansa ja sen hän tahtoo näin palkita.

Mutta kun kuvernööri tulee, silloin on määrä Johnsonin kadota näkyvistä.

Rensteniä nimitetään herrain kesken lisänimellä "Bondas" ja siksi hänelle naisen haamussa kollehti kootaan, kun ukko-raukka suoranaisesti pelkää naisia, pelkää niitä enemmän kuin tulta ja vettä. Sillä hänen luontonsa on nyt sellaisen naisvihaajan.

Johnson asettuu kovin hullunkurisena salin ovelle.

Ja kolmantena saapuu itse "Bondas" eli "herrassyötinki" Rensten. Hänelle annettiin veljien kesken "herrassyötingin" arvonimi silloin, kun hän valtioneuvoksen koirankujeen tähden menetti nimismiehen virkansa.

Hän on suuri punakka mies, valkohiuksinen, violettinenäinen ja siniset vetiset silmät hänellä on. Hän elää nyt herrain armoilla ja tekee yhtä ja toista kirjoitustyötä. Hän, miesrukka, joka säikkyy naisia.

Kaikissa herrain juomingeissa on hänellä oma määrätty osansa: Olla toisten ivattavana ja siitä palkkioksi saada päänsä täyteen.

Johnsonin naishahmossa nähdessään tulee "Bondas" pahalle tuulelle ja irvistää.

Mutta valtioneuvos viepi hänet ryypylle.

Alkaa saapua muitakin herroja. Ja kaikkein useimmat hevosella. Komeasti ajavat kuin joihinkin suuriin kutsuihin. Kauppaneuvos Fleege tulee soreissa vaunuissa edessä parilyhdyt, kuski virkapuvussa ja sivulla vaunujen nokalla heiluu korkea piiska. Parihevosilla hän ajaa. Hevosten hännät ovat leikatut ja harjat kiharoihin poltetut. Illan kolakkuutta vastaan kauppaneuvos on puettu hienoon hilleriturkkiin, mikä on valmistettu pitkäntakin malliin ja halko takana ulottuu puoliselkään.

Tässä on se kaupungin laajaltitunnettu tervakuningas, joka on pöyhkeyden kohottanut ihanteekseen.

Hän on komea pystynenä mies ja hänellä on kenraalin ryhti, taaja korvaparta ja kultaiset tekohampaat. Laivanvarustaja, sahaliikkeenharjoittaja, monimiljoneeri, kaupungin rikkain mies.

Mutta ennen kaikkea tervakauppias.

Tulee vielä vaunuilla tehtailija Elers, valtiopäivämies, kauppaneuvos, miljoonamies ja laihanlainen mesenaatti.

Monet ajavat nelipyöräisillä troskilla, joita uutuutena on jo tännekin ehtinyt.

Niiden joukossa merikapteeni Hartman, Hartmanin miljoneerisuvun enin puhuttu jäsen. Hän on se mainittu "drummel-prummel" s.o. juoppo, tappelija, pirstoja ja laajaleukainen merikarhu. Omat merimiehensä ovat hänestä kyhänneet arkkiveisun, joka nyt on joutunut katupoikien laulettavaksi.

Kapteenin sivulla istuu hänen eriämätön ystävänsä merikapteeni Norrgård, tunnettu nimellä "rauhan enkeli", sillä hänenpä tehtävänään on sovittaa ystävänsä humalarikokset.

Tulee maisteri Littov. Hänkin omassa ympäristössään kuuluisa mies. Konjakkinenä, jonka kädet vavahtelevat yhtenäisestä lasin pitelemisestä. Hänellä onkin nyt oma ulkoravintolansa "Promenad" ja siellä ruotsalaiset tytöt. Vanhapoika, älykäs ja oppinut. On kaupungin suurimpia terva- ja puukauppioita.

Tulee ruotsinkielisen lyseon rehtori Heideman, kaupungin suurin kaunopuhuja ja valtioneuvoksen oikea käsi ruotsalaisen sivistyksen pönkittämisessä.

Ja sitten vielä paljon muita rikkaita miehiä: tehtailijoita, laivanvarustajia, tukkukauppioita, konsuleja, viinasaksoja y.m. y.m.

Kaikkien näiden edessä juhlasalin ovella temppuilee paksu Johnson naisen pitkässä valkoisessa yöpaidassa. Ja kädessä ripa-astia, johon hän tukholmalaisella murteellaan pyytää almua, "Bondaan kollehtia." Mutta viskaapa samassa paperinaamionsa takaa aika karvasta puhetta yhdelle ja toiselle.

Muutamat nauravat katketakseen. Mutta kipeäjalkainen merikoulunjohtaja Abrahamson, parhain vitsinleikkaaja ja ravintolatyttöjen ensimäinen rakastaja, käy häneen käsiksi: nostaa paitaa, jota Johnson ujolla liikkeellä suojelee.

Aivan nuoria miehiä ei ole mukana juhlassa muita kuin Harry Nicander, valtioneuvoksen ainoa lapsi. Vuoden parin ylioppilas ja äsken ulkomaanmatkalta palannut.

Harry nähdessään Johnsonin punastuu ja häntä inhottaa tuollainen häpeämättömyys.

Harryä kohdellaan hyvin huomaavasti. Mutta itse hän pyrkii loistamaan niin vähän kuin mahdollista.

Häntä ujostuttaa tämä ikämiesten seura. Siinä hän tuntee itsensä vieraaksi ja kävelee levottomana sinne tänne huoneissa kuin jotakuta etsien.

Näissä klubin kokouksissa ei hän ennen koskaan ole ollut.

Mutta nyt tahtoo pappa näytellä häntä kaikille jonain harvinaisuutena. Sillä valtioneuvos on silmittömästi ihastunut omaan poikaansa. Ja juuri vasta palasi Harry ulkomaalta.

Levotonna sukii Harry tilkkaansa, hyräilee hiukan laulua... kävelee ... kävelee...

Kunnes viskaupi rentona muutamalle sohvalle puolimakuulle, sulkee silmänsä ja leikkii kultaisilla kellonperillään.

Tämä nyt on laitaa lähteä tällaiseen ukkoseuraan!

Yksi ja toinen koettaa häntä lähennellä. Mutta hän on kylmä, umpimielinen ja vaitelias. Tämä on paljasta ujostelemista, mutta se Harryn asemessa olevassa nuoressa miehessä käsitetään liialliseksi omanarvontunnoksi.

-- Hän on niin ylpeä!

Se on vakiintunut arvostelu Harrystä.

Harryn kulmakarvat ovat närkästyneissä rypyissä. Se lisää sitä luuloa, että hän uskoo itsestään liian paljon.

Mutta pappa liittää häneen sanomattoman paljon toiveita. Sen hän itsekin tietää. Ja melkein sitä pelkää.

Harry on läpeensä tunteellinen ja vaikutuksille herkkä. Sen näkee jo päältäkin värähtelevistä kasvoista, joissa ilme ilmettä ajaa.

Se on äidin perintöä. Sillä mamma on myös tuiki tunteellinen. Tämä mamma, joka on läheltä Skaran kaupunkia Trotorpin kartanon tytär Ruotsista. Hän on Länsi-Göthinmaan vanhaa, mutta köyhtynyttä aatelistoa ja syntyään von Löwenhjelm.

Ulkomuodoltaan on Harry kaunis ja hieno nuoriherra. Sekin mamman perintöä.

Puku on viimeisintä Englannin muotia, kovin suuriruutukasta vaaleanharmaata trikoota.

Sillä valtioneuvoksen kutsupaperissa oli nimenomaan määrätty arkipuku.

Nyt tulee Harryn luo hänen entinen opettajansa, rehtori Heideman. Tämä on karkeatekoinen mies, jolla on suuri kulmikas pää pienen vartalon nenässä, täysi parta ja sankalasit.

-- Uskallanko lähestyä? kysyy hän kuin arasti varpaillaan astuen.

-- Tekö? Vanha opettajani!

-- Mehän täällä edustamme intelligenssia, me kaksi. Sillä valtioneuvos on samalla kertaa kaikkea mahdollista taivaan alla.

-- Istukaa, herra rehtori!

-- Minua ilahduttaa nähdä silti näinkin monta ruotsinkielen ystävää koossa. Sillä oletteko kuulleet...?

Rehtori kävi hyvin salaperäiseksi. Harry säikähti ja värähti.

-- Mitä? En.

-- Että kaupunkiin perustetaan fennomaaninen sanomalehti ja suomenkielellä...

-- Nähnyt ja kuullut, mutta en vielä lukenut.

Harry nauroi.

-- Miksi nauratte?

-- Nauran maisteri Tervolla tällä uuden lehden hommaajalla, kun muistan häntä koulupoikana meidän syöttöpoikanamme. Kerrankin kyökkipiika ärjäisi hänelle: "Tämäkin on sitten muka herra, vaikka ei osaa edes sanoa: 'fiini'." Ja monta, monta muuta samallaista kohtausta. Toisinaan piiat siellä kyökissä vaativat häntä lausumaan f, ennenkuin antoivat hänelle lettuja.

Rehtori ja Harry nauravat yhdessä.

-- Mutta nyt Tervo näyttää, mitä hän osaa. Hjaa. Minä hänet kyllä tunnen, kun on entinen oppilaani. Tervo on oikein periaatteessa ilkeä. Nyt täytenä miehenä hävettää minua toisinaan häntä nähdä, kun muistan, miten monta korvapuustia hänelle annoin hänen kouluaikanaan. Varmasti hän on saanut niitä kaikista enimmin ja juuri sapekkuutensa vuoksi, puhuu rehtori.

-- Kun hän ensi kerran ilmestyi meidän pihaamme ... hän sama maisteri Tervo ... räjähti koko piha huutoon ja mylvinään. Musta villakoiramme Castor oli lentänyt hampaat irvillä hänen kimppuunsa ja hän nyt suurella puukollaan sitä ahdisti. Mutta piiat huusivat, rengit kiroilivat ja pappa ikkunassa nauroi vatsaansa pidellen. Castor siksi häneen yltyi, kun hänellä oli selässä suuri tuohikontti, kädessä paksu visasauva, jonka hän kuitenkin kohta paukautti rakennuksen seinään, kun sillä yritti Castoria lyödä. Ja muuten niin villinnäköinen kuin Afrikan neekeri. Silloin hän tuli tänne kouluun, sanoo Harry yhä nauraen.

-- Ja sai valtioneuvoksesta isällisen suojelijan. Jopa joo!

-- Pappa on aina ihaillut Tervon lujaa luonnetta. Ja siinä suhteessa kohottanut hänet minullekin esikuvaksi. Ja täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että hän on tuiki yrittävä mies.

-- Olkoon! Mutta huono hän oli ääntämään puhtaasti meidän kaunista äidinkieltämme. Kun hän huomasi minun kovasti kärsivän hänen perin kehnosta ääntämistavastaan, niin hän tahallaan vielä suoraan kiusoitteli minua.

Rehtori nipisti huuliaan ja sulki silmänsä puheensa vahvistukseksi.

-- Sieltä tervamaasta hän oli isätön poika, jolla oli tavaton muisti ja pää kuin partaveitsi. Mutta kieli vaan ei ottanut taipuakseen muukalaisiin äänteisiin. Hänellä oli papalle suosituskirje syntymäpitäjänsä kirkkoherralta, jonka edessä hän oli lukenut latinaa ja ruotsia. Samalla kun oli ollut papilla renkinä. Eikö hän siis ollut harvinaisuus?

-- Niin kai. Todellakin harvinaisuus.

Rehtori sihittää huulillaan ja kohoaa varpailleen inhon ilme kasvoissaan. Mutta hetken takaa jatkaa mehevänä:

-- Sallikaa minun sanoa, että Harry Nicander on ollut kiltein oppilaani ja Matti Tervo ilkein oppilaani. Juuri niin. Ja Harry Nicander tekee vielä jotain meille kaikille kunniakasta.

Rehtori vääntää kasvonsa tekohymyyn. Harry punastuu korviin asti.

-- Kautta kaiken! Niinkö suuria unelmia ... todellakin?

-- Nii-in! Kenellä oli niin kauniit ja johdonmukaiset aineet kuin nuorella herralla? Kuka lausui runoa sillä sydämen lämmöllä kuin Te?

Harry enemmän hätääntyi. Tuo kettu tiesi, missä olivat hänen arimmat unelmansa. Totisesti!

Rehtori nautti Harryn lapsekkaasta hätääntymisistä, otti sikarikotelonsa ja kysyy:

-- Saanko tarjota sikarin?

Kun sikarit ovat leikatut, tarjoaa rehtori vielä tulta kohteliaasti Harrylle. Sillä hän tahtoo voittaa Harryn omaksi miehekseen.

Rehtori myös sytyttää teeskennellyn hienostuneesti ja taas nousee varpailleen palava sikari hyppysissä.

-- Saanko kertoa Tervosta pienen anekdotin? Ei juuri hupaisen, mutta karvaan. Kovin kuvaavan miehen luonnetta.

Harry on kokonaan voitettu.

-- Tehkää hyvin! hän pyytää.

-- Dogmatiikan tunnillla kerran ... muistaakseni kuudennella luokalla ... ärjäisi Tervo minulle: "Skamlöst är det, att finnarne tala svenska. Jag är finne och kan icke uttrycka mig på svenska." Tietysti kaikki tämä hänen omalla ääntämistavallaan. Ja sitten hän alkaa suomeksi selittää teleologista todistusta Jumalan olennosta. Menin, tartuin häntä korvista -- rehtori mukailee käsillään liikkeensä -- ja sitten: läiskis! -- läiskis! -- läiskis! "Du, ursinnige viking...!" ärjyy hän nyt minulle. Määräsin kolme päivää karsseria. Siellä ollessaan kirjoitti hän seinät täyteen ruotsinkielen haukkumista. Minä olisin ajanut hänet tyyten pois koulusta silloin, mutta herra valtioneuvos oli hänen jyrkkä puoltajansa...

-- Papalla oli hänestä suuret toiveet ... hyvinkin suuret. Kun Tervo miehistyy, niin kyllä raakuutensa heittää, aina sanoi.

-- Mutta heittikö? Valtioneuvos häntä syötti ja vaatetti ja muillekin suositteli. Juuri tämän klubin ensimäisten avulla Tervo koulunsa kävi. Mutta heittikö pois raakuutensa? Nyt he saavat kiitokset ... nyt! Ai ... ai!

Rehtori kiihtyy syvään harmiin ja huudahtaa:

-- Enkö olisi tehnyt oikein, jos hänet koulusta pois työnsin? Enkö ollut profeetta? Enkö?

Ja hän levittää kätensä kuin suuren ihmeen edessä.

-- Herra kuvernööri tulee! juoksee vahtimestari ilmoittamaan.

Paksu Johnson katoaa ovelta kuin tykillä ammuttuna. Ja tavallinen kaluunaniekka ovenvartia ottaa paikkansa.

Valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege menevät kuvernööriä vastaan. Juuri tällaisessa toimessa on Fleege mielellään mukana.

Seurue iloisin voimakkain äänin saapuu sisälle. Edellä Fleege, joka salin ovella pysähtyy, ottaa paraatiryhdin ja tekee oikealla kädellään kauniin kaaren juhlasaliin päin kohti herroja, jotka seisovat sisällä epätasaisessa rintamassa.

Kuvernööri käy kättelemään herroja. Hän viljelee liiaksikin ääntiöitä puheessaan. Niillä hän aikanaan on vahvistanut ääntään komentaessaan sotilaita aukealla kentällä.

Mutta se jäikin tavaksi.

Sillä kuvernööri vapaaherra von Hjelm on vanha sotaherra. Pitkä, solakka, aivan harmaantunut ukko, käyttää kävelykeppiä tukenaan, vaikka onkin uniformuun puettu.

Kun hän on tervehdyksensä tehnyt, saattavat valtioneuvos ja kauppaneuvos Fleege hänet pieneen salonkiin ja jäävät sinne kolmen.

Helpotuksen huokaus kuuluu suuressa salissa, missä asetutaan eri ryppäissä istumaan.

Kuvernöörin tulo on jäykistävä alkunäytös, joka uhkaa tulla ikäväksi.

-- P--le! Kuivin suinko tässä istutaan? puhkeaa puhumaan merikapteeni Hartman, joka ei suinkaan ole vesiselvä nytkään.

-- Veli odottaa ja suussa maistuu pian makealle, lohduttaa maisteri Littov.

Viinuri kantaa korkealla ilmassa suurta maljakulhoa. Hänen on aivan hiilenhehkuva sen painosta. Asettaa sen sitten suurelle pöydälle huoneen keskelle, mille on jo kasattu patteri hiottuja laseja.

Mutta kestää odottaa ennenkuin siihen maljaan käsiksi käydään. Vihdoinkin pienen salongin ovi aukeaa ja valtioneuvos johtaa kuvernöörin saliin.

Herrat hypähtävät kohta pystyyn tuoleiltaan.

Mutta kuvernööri ojennetuin käsin pyytää istumaan.

Valtioneuvos viepi kuvernöörin suureen nojatuoliin salin perällä ja itse käy istumaan taka-alalla olevan pöydän taa, millä on kirjoitusneuvot, jotenkin lähelle kuvernööriä.

Nyt kaikki istuvat.

-- Rehtori Heideman. Olkaa hyvä! Tänne!

Rehtori Heideman astuu varpaillaan niin hienostellen kuin se hänelle onnistuu, sillä hän on vain köydenpunojan poika, mutta sentäänkin tämän Seuraklubin sihteeri.

Hän esittää aina oikeata gustaviaania, joka on samalla klassillisesti sivistynyt.

Rehtori lukee klubin vuosikertomuksen. Sitten seuraavat vaalit ja sitten...

Valtioneuvos menee maljakulholle, täyttää siitä korkean viinilasin ja kantaa sen kuvernöörille.

Sitten hän kumartaen lausuu toisille läsnäoleville:

-- Herrat ovat hyvät.

Itsekukin hyökkää saamaan lasin. Kuvernööri nousee lasi kädessä puhumaan. Sillä hän itse tahtoi esittää klubin kymmenvuotisen maljan.

-- Hyvät herrat. Olemme tu ... ulleet tännee viettä ... mä ... ään Seuraklubimmee kymmenettää vuosijuhla ... aa. Herrat hyvin tuntevaat sen suureet ja jaloot tarkoitukse ... eet. Eläk ... öön!

Seurasi voimakas huuto, joka Harryä suututti. Näinkö kehnosti tämä ruotsalaisen sivistyksen jalo seura saa kymmenvuotisen maljansa? Häpeä!

Harry ei maistanut lasistaan, vaan poistui sivuhuoneihin. Ja ryhtyi siellä miettimään suurta ja repäisevää maljapuhetta ruotsinkielelle. Sillä se kieli puustavillisesti on hänen äitinsä kieli. Ujous oli siinä samassa kuin poispyyhkäisty hänestä.

Ruotsinkielellä Harry puhumaan oppi. Sen kielen opetti hänelle mamma jo vuosia ennen kuin hän suomea kuuli sanaakaan. Ruotsia hän oli aina puhunut papan kanssa, joka kyllä oli syntynyt tässä samassa kaupungissa kuin hänkin.

Suomea hän oppi myöhemmin piioilta ja rengeiltä ja muilta "huonoilta ihmisiltä".

Ruotsinkielinen lyseo täydensi ruotsalaisen kasvatuksen. Mamma ei häntä kasvattanut suinkaan miksikään puolueihmiseksi, vaan puhalsi häneen sen äidillisellä lämmöllä, mikä hänelle itselleen oli rakkainta. Sillä mammaa oli aina vaivannut kiduttava kotimaan ikävä. Ja kun Harry tuli hänelle siksi olennoksi, johon hän tätä ikäväänsä voi kuin istuttamalla istuttaa, ympäröi hän pienestä pitäen Harrynsä sellaisella ruotsalaisella ilmalla, että tämä aivan upposi siihen. Siksipä Harrystä aina Ruotsi ja mamma on ollut kuin yksi ja sama käsite. Yksi ja sama.

Tämä syvä sielullinen ruotsalainen hurmaus se nytkin Harryn nuoria veriä kuohuttaa. Se nostaa hänet innostuksen kultapilviin.

Mutta salissa maljaiilaan, kilistetään. Ja suuressa liemiastiassa on tuota pikaa pohja näkyvissä.

Viinuri kuljettaa uutta. Samassa palaa Harry saliin. Hän on taivaallisen innostuksen haltioima. Kilauttaa lasiin. Ja äänet taukoavat.

Syvä, haudan syvä hiljaisuus. Sillä kaikki huomaavat nyt olevan kuultavana jotain uutta. Ja myös nähtävänä jotain uutta. Tuo nuori poika uskaltaa puhua täällä, jossa kuvernööri juuri-ikään puhui.

Paperi hermostuneesti tärisee Harryn kädessä. Se on kömpelöä. Ja hän työntää paperin alas käden muassa.

Vapaasti ulkoa hän tahtoo puhua. Ja hänen kauneilla nuorilla kasvoillaan purppuroivat innostuksen ruusut. Mustat kiharat ohimoilla ovat kuin runoilijan seppele. Silmissä on lämmin henkevä kiilto.

Valtioneuvos silmää poikaansa isällisesti ihastuneena. Sitten hän katsoo toisiin herroihin ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: näettekö?

Ja kaikki ne näkevät, että Harrypä uskaltaa!

Kuvernööri siristää silmiään ja nousee ylös. Samoin muutkin.

Harry alkaa ääni tunteellisesti värähdellen. Hän näkee nuo herrat tuolla sekavana epämääräisenä ihmisryhmänä, josta hän ei yksilöitä eroita. Kaikki seoittuu suureen epämääräiseen sielulliseen hämäryyteen. Sillä hän on kuin sumussa, josta hän ei tiedä, miten selviytyä. Nyt vasta hän tuntee, miten hän on mielenliikutuksen vallassa ja miten hänen jäsenensä värähtelevät.

Mutta siltikin suusta kuohuu kuin runsaasta lähteestä sanoja ... kultaisia ... hyvin kauniita sanoja...

-- Sinä ruotsinkieli! Sinä äidinkieli, kaunis ja soiva! Sinä korkean sivistyksen henkevä tulkki! Sinä sydämeni ja sieluni paras aarre! Sinulle auetkoon nytkin ääneni ylistykseksi! Pohjanlahti on vain se sininen silta, jonka yli sinä kuljet molempiin koteihisi. Sillä sinulla on kaksi kotia: Suomi ja Ruotsi. Näissä molemmissa kodeissa on sinua vaalimassa lastesi rakkaus. Sinulle me kohotamme ylistyslaulumme molemmilla rannoilla. Hyvät herrat! (Nyt Harry näkee jo selvemmin ja huomaa papankin riemusta sädehtivät kasvot). Käsi sydämelle ja hiljainen vala työhön ruotsinkielen ja ruotsalaisen sivistyksen eteen! Sille työlle yhdeksänkertainen hurraa!

Harry tuntee nyt kuin mamman lämpimän hengityksen poskellaan. Jotain tällaista juuri mamma kotoa lähtiessä häneltä odotti. Hän nyt kuin täytti mamman lausumattoman toivomuksen. Sillä poski poskessa ja niin lähekkäin näistä samoista asioista hän on monen monesti aina koulupojasta alkaen mamman kanssa puhunut ja innostunut ... kaikkein pyhimmilleen kun on innostunut, niin kyynel on silmissä kihelmöinyt.

Seurahuoneen seinät järisevät huudon voimasta, mutta miesten silmät ovat kosteat.

-- Hämmästyttävän kauniisti puhuttu, lausuu sitten ääneen rehtori Heideman äänettömyyden keskeltä kuin yhteisenä tunnustuksena.

Kuvernööri tulee Harryn luo, kilistää, pudistaa kädestä ja hänenkin silmissään on tunteellinen kosteus.

Muut jäljessä.

Tuota menoa katselee valtioneuvos säteilevin silmin. Ja hän ajattelee itsekseen:

-- Juuri niin, Harry!

Sitten hänkin viimeiseksi menee Harryn luo ja sanoo:

-- Tahdotko kilistää papankin kanssa?

Isä ja poika kilistävät. Syrjäisistä se näyttää kuin valtioneuvos onnitteleisi omaa poikaansa ja Harry kyynel silmässä, syvän mielenliikutuksen kyynel silmässä, ottaisi onnittelun vastaan. Se on kaunis kohtaus vieraiden nähdä. Ja kun valtioneuvos siltä retkeltä palaa, punottavat hänen kasvonsa entistä enemmän.

Harryn pitikin papan mielestä olla päätään ylempänä tätä matalaa kotikylää.