Part 8

Entinen järjestys ja komento on suuressa Hannukselassa, ja kylmä, sinertävä huonerivi herättää Lunkreenissa saman tunnelman kuin aina ennenkin. Hannukselan haltijat tietävät sen nähtävästi itsekin ja koettavat voimiensa mukaan pitää seuraa vieraalle, mutta eihän se tahdo sujua, ei. Ja entistä vähemmän näkyy isännällä ja emännällä olla toisilleen sanottavaa.

Lunkreeni on mies, joka on tottunut toimittamaan asiansa ripeästi ja ponnella, mutta kun hän nyt istuu Hannukselan tupakamarin sohvalla ja katselee viereisen huoneen nurkassa seisovaa vanhanaikaista kassakaappia, menee häneen vähitellen, mutta voittavasti nolouden ja painostuksen tunnelma ja hän tajuaa, että hän innoissaan on tunkeutunut väärään paikkaan oikeine asioineen. Olivat kuin olivatkin kievarissa olleet miehet oikeassa. Miten lieneekin hän, Lunkreeni, tullut vähän ryypyksissään näin väärin harkinneeksi.

-- Metsäkaupoissako se Lunkreeni liikkuu? -- kysyy Hannuksela.

-- Niissäpä minä, kuten ennenkin.

-- On tainnut tulla tehdyksi myöskin.

-- Eipä.

Keskustelu katkeaa hetkeksi. -- Eipä taida olla meilläkään myytäväksi asti, -- sanoo sitten Hannuksela vilkaisten emäntäänsä.

Lunkreeni osaa sen virren jo vanhastaan ulkoa. Ei ole ollut ennen eikä ole nytkään. Tuskin taitaa koskaan tullakaan.

-- Antaa metsän kasvaa, -- vastaa hän, -- paremmaksihan vain käy, kun ei liian vanhaksi pääse eikä keloittumaan. Vaikka korkeathan ne hinnat nykyisin ovat.

-- Voivat olla.

-- Korkeat.

Ja Lunkreeni nielaisi sylkensä, ennenkuin jatkoi, mutta päätti sitten, että menköön nyt.

-- Kolmattasataatuhatta oli määrä Peuraniemen nuorelle patruunalle tarjota.

Lunkreeni huomasi, että Hannukselan poskilihakset nytkähtivät ja silmäluomet rävähtivät, ja ajatteli, että jo nyt sittenkin taisi tulla...! Emäntä nousee ja menee pirtin puolelle ja tuo tullessaan kahvitarjottimen.

-- Jaa -- koko Peuraniemen metsästä? kysyy Hannuksela viimein.

-- Ei, vaan ulkopalstasta.

Hannukselan koko olemus kuvastaa tyyneyttä.

Hän puhuu peuraniemeläisistä kuin hänelle vieraasta, yhdentekevästä väestä.

-- Onpa se metsän hinta noussut, -- päättää hän lyhyesti.

-- Huipussaan on, vaan ei lähtenyt sillä.

Lunkreeni pääsee nyt oikealle alalleen, kertomiseen, ja hän innostuu ja lämpenee huomaamattaan.

-- Ei lähtenyt, -- jatkaa hän ja kertoo seikkaperäisesti käyntinsä Peuraniemessä. -- En minä nuorta patruunaa tavannutkaan, vaan rouva sanoi, ettei sitten likikään. Kyllä me sitten itse ilmoitamme, sanoi. Vaan mistiin laski.

Emäntä liikahtelee tuolillaan ja rupeaa solmimaan kengännauhoja. Isännän ohimosuonet tykyttävät ja kasvot alkavat punoittaa, mutta hän kuuntelee kuitenkin rauhallisesti.

-- Entä jos ei ollut halua myydä, -- sanoo hän Lunkreenin lopetettua. -- Itsepähän asiansa parhaiten tietävät.

-- Eivät ne tähän asti ole mistiin laskeneet, -- pääsee emännältä melkein väkinäisesti, ja hän näyttää itsekin hämmästyvän sitä, että oli tullut puhuneeksi.

-- Eivät ne senkään parempaa hintaa saa mistään, -- vahvistaa Lunkreeni. -- Eivät Töttermanniltakaan.

-- Niin, en minä ainakaan osaa sanoa, -- vastaa Hannuksela.

Lunkreeni huomaa, että on tarkoituksetonta jatkaa keskustelua siitä asiasta. Peuraniemen asiat nyt eivät millään tavalla hipaise Hannukselan yksinäisiä, tuntemattomia asianhaaroja. Tuossa istuu isäntä ja miettii jotakin, jota ei Lunkreeni eikä kukaan muukaan pysty arvaamaan. Ja emäntä istuu myöskin ja miettii ja on välinpitämättömän näköinen, mutta syrjäinenkin saattaa huomata, että hänen on jossakin suhteessa raskas ja vaikea olla. Nyt hän liikahtaa tuolillaan ja aikoo sanoa jotakin, mutta peruuttaa sitten aikomuksensa ja pysyy vaiti. -- Mitähän se oikein olisi sanonut? -- ajattelee Lunkreeni. -- Mutta emäntä nousee ja menee hakemaan toisen kupin kahvia. Ehkä sieltä nyt tulee, -- ja tuleekin.

-- Hyvinkö ne näyttivät..., aloittaa emäntä asettaessaan tarjottimen pöydälle. Isäntä heittää emäntään silmäyksen, jossa kuvastuu kieltoa, moitetta ja vihaa, mutta ajatus painaa nähtävästi emäntää niin, että se purkautuu esiin kuin pakosta. Hänen on itsensäkin vaikea sanoa sanottavaansa loppuun, mutta hän sanoo kuitenkin.

-- Hyvinkö ne näyttivät, -- kysyy hän hiljaisella äänellä ja vähä väliä katkaisten sanansa, -- hyvinkö ne näyttivät voivan siellä... Peuraniemessä?

-- Mikäpäs niillä, -- vastaa Lunkreeni. Miehinen mies näkyy se nuori patruuna olevan.

-- Niinpä se... Oli kai Esteri sen, niin sanoakseni, aikaisemmin huomannut.

Ällistyttävä ja painostava hiljaisuus, jolloin jokainen ikäänkuin odottaa jotakin äkillistä ja ennenkuulumatonta tapahtuvan. Isäntä luo vaimoonsa ihmettelevän, tuiman silmäyksen; hetkisen näyttää siltä, kuin hänkin aikoisi jotakin sanoa, mutta sitten hän nousee ja lähtee huoneesta.

Ja pian lähtee Lunkreenikin. Hän älyää, että Hannukselan jokapäiväisessä elämässä on nyt jotakin auttamattomasti mennyt hetkeksi epäkuntoon ja että hänkin, Lunkreeni, on siinä välittömästi osallisena. On parasta, että ajoissa lähtee, ennenkuin tuntee itsensä liikanaiseksi. Se on nyt sillä tavalla Hannukselassa, harmajassa linnassa, eikä se siitä muutu. Ja hän kättelee emäntää ja käskee sanoa terveisiä isännälle, mutta emäntä puristaa huulensa yhteen, estääkseen silmäluomia pettävästi värähtämästä. Sitä ei Lunkreeni kuitenkaan ehdi huomaamaan.

Niinpä hän, taaskin toimittamattomin asioin, saa tallustella kievariin takaisin. Humalakin, toimintaan innostava, on auttamattomasti laskenut, ja Lunkreeni ajattelee alakuloisesti tämän maailman asioita, joista piru ottakoon selvän. Niin hän kulkee ja mietiskelee ja tuntee itsessään, että jos nyt olisi ukkospilviä, niin kyllä ne nyt kiertelisivät harmajaksi linnaksi sanottua.

XX

Pankinjohtaja Törnroos kuolee, ja muutamana päivänä ajaa Peuraniemeen hänen seuraajansa, pankinjohtaja Saarstedt. Hänen vierailuunsa, vaikkakin se sattuu helakan kirkkaana heinäkuun päivänä ja vaikka sitä tavallaan on odotettukin, ei satu peuraniemeläisille sopivaan aikaan. Herra Saarstedt on kirjoittanut, ja Peuraniemestä on herra Saarstedtille asianmukaisesti vastattu, siitä ei ole ollut mitään tulosta ja nyt tulee herra Saarstedt itse.

Erik Wegener ja hänen vaimonsa ovat juuri näihin aikoihin alkaneet, niin sanoaksemme, jollakin tavoin elää. He laskevat: kahden vuoden kuluttua on kaikki selvää, ja he hurmautuvat tästä ajatuksesta niin, etteivät he uskalla ajatella loppuun. Senjälkeen on painajainen Peuraniemestä poissa, senjälkeen voidaan ruveta suunnittelemaan tulevaisuutta, senjälkeen alkaa elämä. Ja Erik Wegenerin totiset kasvot käyvät kirkkaammiksi, hänen askeleensa käyvät joustavammiksi, ja joskus hän laskee leikkiä ja on iloinen. Hän ikäänkuin nuortuu, repii ajatuksensa irti ympäröivästä ja antaa mielikuvituksen työskennellä niinkuin joskus silloin, kun hän Esterin kanssa elokuun iltoina kuljeskeli autiolla maantiellä. Onhan hän tehnyt työtä kätensä verille, kestänyt koettelemukset ja häpeän, ja ensimmäinen iloinen pysähdyspaalu häämöttää jo matkan päässä. Ja Esterinkin poskipäillä väreilevät toisinaan hymykuopat ja hän kätkee päänsä miehensä rinnalle: Herra Jumala, että tämä joskuskin loppuu. Nyt on kesän korkein aika, ja koko Peuraniemen seutu säteilee hiljaista onnea ja tyytyväisyyttä. Onpahan aikoinaan uhkunut muutakin.

Silloin tulee pankinjohtaja Saarstedtin ensimmäinen kirje: pankki tahtoo saatavansa heti.

Erik Wegener säpsähtää ja piilottaa kirjeen laatikkoonsa. Mutta pian hän rauhoittuu ja vastaa, ettei käy. Sensijaan hän tekee eräitä vastaehdotuksia.

Vastaus ei viivy kauan. Pankki pysyy vaatimuksessaan, sillä tilanne rahamarkkinoilla on levoton. Sitäpaitsi on velkakirjassa selvä määräys siitä, että "pankki voi, jos se tarpeelliseksi katsoo, kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen" j.n.e. Ja pankki katsoo sen nyt tarpeelliseksi.

Nyt Erik Wegener kiroaa synkästi ja viettää unettomia öitä. Mitä hän on tehnyt, että Jumalan häntä näin piti rankaiseman? Eikö hän ollut ollut nöyrä, eikö hän ollut tehnyt työtä tarpeeksi, oliko hän elänyt ylellisesti, vaikka hänellä ja hänen vaimollaan tuskin oli kunnollisia vaatteita yllä? Vai johtuiko tämä siitä, että hän oli sydämessään liian aikaisin iloinnut?

* * * * *

Pankinjohtaja Saarstedt on pieni, keskilihava, tummaverinen herra, jolla on mustareunaiset kakkulat nenällä ja pikkukaupunkilaista itsetietoisuutta käytöksessä. Hänen puhetapansa on kimeää, ärhentelevää, koleerista, ja Erik Wegeneristä hän kosteista, ruskeista silmistään asti muistuttaa rakkikoiraa, joka uljaasti käy heikompansa kimppuun ja ärhentelee suuremmallekin matkan päästä. Jos elefantti vaivautuisi tätä rakkikoiraa potkaisemaan, niin se tuntisi itsensä ylpeäksi, mutta elefantin potkun puutteessa se tyytyisi kernaasti tavallisen juoksukoirankin puremaan, voidakseen vetäytyä nurkkaan vikisemään kärsimäänsä vääryyttä ja hautomaan kostoa.

-- Merkillinen sekoitus venäläistä kupetsaa ja juutalaista koronkiskojaa, -- ajattelee Erik Wegener. -- Kuinka maailmassa ne ovat voineet tämän löytää jostakin pikkukaupungista ja panna tuomari Törnroosin seuraajaksi!

-- Minä olen tunnollisesti suorittanut kuusisataatuhatta jo vuotta ennen aikaansa, -- sanoo hän ääneen, -- ja minusta olisi kohtuullista, että saisin suorittaa loputkin sovitulla tavalla. Eihän se ole kuin hiukan yli sadantuhannen.

-- Niin-niin, -- ehättää johtaja Saarstedt, -- mutta mitä teillä on maailmalla?

-- Maailmalla! -- tokaisee Erik Wegener hiukan kiihtyneesti. -- On sekin puhetapaa! No jos minulla maailmalla sattuisi jotakin olemaankin, niin se ei ole estänyt teitä saamasta omaanne, vieläpä yli odotusten.

-- Sitäpaitsi olette saanut apua muualta. Esimerkiksi siinä myllyjutussa.

-- Millä tavoin?

-- Elleivät pitäjäläiset olisi tulleet avuksenne, olisitte menettänyt lopunkin.

Ensin Erik Wegener raivostuu, mutta sitten hän purskahtaa pitkään nauruun. Herra Saarstedtin silmävalkuaiset muljahtavat ja suu käy niinkuin hän aikoisi sanoa jotakin.

-- Kyllä te nyt nauratte, -- sanookin hän viimein.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en todellakaan muuta voi. Te järjestätte huonosti tiedustelunne.

-- Jaa-jaa. Se on minun asiani.

-- Aivan niin, mutta älkäämme puhuko siitä. Te olette siinä asiassa väärässä ja sillä hyvä. Pankki tahtoo siis saatavansa tai oikeammin: te tahdotte, huolimatta johtaja Törnroos-vainajan ja minun välisestä sopimuksesta...

-- Se sopimus ei sido minua.

-- Sallikaa minun puhua loppuun. Rehellisesti puhuen vaatimus tuntuu yllätykseltä eikä tahdo soveltua suunnitelmiini.

-- Konjunktuurit vaativat sitä.

-- Eivät suinkaan teidän pankkinne konjunktuurit riipu yhdestä sadastatuhannesta.

-- Kuka tahansa saattaa sanoa niin. Yksi sanoo tuhannesta, toinen sadasta, kolmas viidestäsadasta, neljäs sadastatuhannesta.

-- Te olette epäilemättä oikeassa, -- myönsi Erik Wegener miettiväisenä. -- Emmekö voisi sopia jostakin muusta, minulle edullisemmasta ehdosta?

Pankinjohtaja Saarstedt huiskautti kädellään.

-- Edullisemmasta! -- toisti hän kärsimättömästi ja melkein huutaen. -- Eivätkö tähänastiset ole olleet kyllin edullisia? Eikö pankki ole osoittanut vallan suurenmoista kärsivällisyyttä teidän kanssanne! Ja yhä te vain tahdotte armoa armon jälkeen...

Erik Wegener hypähti seisoalleen kalpeana vihasta.

-- Herra! -- karjaisi hän ja löi nyrkin jämähtäen pöytään. -- Ajatelkaa, mitä puhutte ja siivotkaa suunne huoneessa, joka toistaiseksi on minun. Ja nyt: mars, ulos!

Pankinjohtaja Saarstedt käpertyi palttinanvalkeana sohvan nurkkaan eikä näyttänyt älyävän, mistä on kysymys.

-- Ulos, herra! -- kajahti toisen kerran.

-- Herra Wegener, -- sanoi pankinjohtaja odottamattoman säyseästi, -- te ette tiedä mitä puhutte.

-- Se ei auta enää! Mars nyt tai minä autan!

Apua ei tarvittu. Kalpeana ja vihansekaisesta pelosta vavisten riensi pankinjohtaja Saarstedt melkein juosten portaita alas ja sitten maantielle. Erik Wegeneriä harmitti, että pari renkiä sattui tapauksen näkemään.

-- Mitä se oli? -- kysyi Esteri.

-- Loppu siitä summasta on maksettava kolmen viikon kuluessa.

-- Ja sinä esiinnyit noin?

-- Enhän minä aiheetta... tietystikään.

-- Et kai. Mutta, -- Esteri meni surulliseksi, -- mistä me nyt rahan otamme? Ehkä sen metsän sittenkin olisi saanut myydä. Hyvä Jumala sentään!

-- Älä sure, ehkäpä selviää.

-- Niin, mutta sittenkin. Miksi juuri nyt...

-- Ihminen päättää, Jumala säätää. Meidän osamme on nyt tällainen. Viitsitkö sanoa, että valjastavat hevosen. Ehdin juuri ja juuri päiväjunalle.

XXI

Peuraniemen herra kiiruhtaa portaita alas porraspäässä odottaville rattaille, mutta on lennähdyttää kumoon herrasmiehen, joka mietteissään ja hitaasti kiipeää portaita ylös. Tulija on Frans Eriksson.

-- Elävän Jumalan nimessä! -- huudahtaa hän raivokkaasti, tuntiessaan miehen. -- Mitä te täältä etsitte?

Tulija vetäytyy pelästyneenä kaidepuuta vasten aivan kuin toinen tahtoisi häntä lyödä.

-- Älkää tehkö minulle mitään, -- änkyttää hän pelästyneesti. -- En minä huonoissa tarkoituksissa tule. Minä selitän.

-- Selitätte!

Tuhannet ajatukset risteilevät Erik Wegenerin päässä. Ensin tuli Saarstedt ja neljännestuntia myöhemmin tämä. Miks'eivät tulleet yht'aikaa, se olisi ollut kauniimpaa. Mutta sitten hän äkkiä muistaa jotakin ja koettaa voittaa juuttuneen ja kasvattamansa vastenmielisyyden.

-- Ehkä kiivastuin suotta, -- sanoo hän rauhallisemmin. -- Mutta menen nyt itse käymään kaupungissa ja sen vuoksi en voi laskea teitä sisään. Jos teillä siis on selittämistä, on teidän seurattava, niin voitamme aikaa.

-- Kyllä minä tulen, -- vastaa toinen miltei nöyrästi.

Erik Wegener tunsi itsekseen epämääräistä tyydytystä siitä, että toinen vastasi niin luonnollisesti eikä esimerkiksi: "Suurimmalla mielihyvällä!" Olisikohan sittenkin... Mutta sehän nähdään.

* * * * *

Frans Erikssonin kasvot olivat todellakin merkillisellä tavalla muuttuneet. Niihin oli tullut jotakin nöyrää, poissaolevaa, jotakin, joka melkein sivusi rappeutuneisuutta.

-- Te olette kirjoittanut niin merkillisen uutterasti, -- sanoi Erik Wegener heidän istuessaan toisiansa vastapäätä kiitävässä junassa, -- että ellen tuntisi teitä niin tarkoin toiselta puolen, niin melkein uskoisin teitä.

Frans Eriksson istui hartiat kyyryssä häntä vastapäätä eikä vastannut mitään.

-- Ja missä tarkoituksessa te nyt sitten tulitte? -- kysyi Erik Wegener.

Hänen ajatuksensa ovat kokonaan toisella taholla, mutta langon muuttunut olemus herättää hänessä mielenkiintoa. Kun hän aikansa on häntä katsellut, ei hän lankoaan kohtaan enää tunne vihaa, mutt'ei erikoista lämpöäkään. Tuntemaansa mielenkiintoa ei hän kuitenkaan taida eikä tahdokaan kieltää.

-- Minä olen kirjoittanut Gunillalle... vaimolleni..., -- aloittaa lanko, -- pitkin aikaa.

-- Sen tiedän kyllä.

-- Ja selittänyt moneen kertaan menettelyni.

-- Se lienee ollut hiukan vaikea tehtävä. Frans Eriksson painoi päänsä alas.

-- Niin, vaikeahan se oli.

Tullaan ravintola-asemalle ja ihmiset kiiruhtavat ulos. Keskustelu taukoaa hetkeksi.

-- Mutta Gunilla-sisko uskoo teitä kuitenkin? -- kysyy Erik Wegener.

-- Uskoo.

-- Niin. Hän uskoi teitä kerran aikaisemminkin. Erik Wegener puraisi huultaan, ja toisen tuli silminnähtävästi vaikea olla.

-- Minä olen läpikäynyt kovan koulun, sanoo hän.

-- Se on hauskaa kuulla.

Oikeastaan ei Gunilla-siskon ja tuon miehen asia liikuta enää Erik Wegeneriä. He ovat varttuneet ja viisastuneet molemmat. Itse tekevät, itse vastaavat. Mutta samalla hän muistaa, millaisia sieluntuskia ja millaisen häpeän tuo mies oli hänelle ja hänen sisarelleen tuottanut, ja hän jää edelleenkin kylmäksi ja tarkkaavaiseksi.

Juna lähtee uudelleen liikkeelle. Äskeisistä ihmisistä on vain vanhanpuoleinen herra palannut vaunuun huohottaen ja hikoillen kuumuudesta.

-- Ja tekö mukamas rakastatte nyt? -- kysyy Erik Wegener.

-- Olen aina niin tehnyt.

-- Soo-o. Varsin mielenkiintoista.

Taas pitkä hiljaisuus.

-- Ja aiotte ruveta elämään yhdessä?

-- Niin.

-- Hm.

Jälleen hiljaisuus, entistä pitempi. Erik Wegener muistelee, mitä tuo toinen on hänelle kirjoittanut. Silloin, silloin onnettomalla hetkellä oli häneen vaikutettu. Ensin isä, sitten toverit, sitten eräs nainen. (Tietysti! ajattelee Erik Wegener.) Hänen ilkeytensä oli herännyt vasta sen jälkeen kuin parooni Gyllenmarck ja eräs hänen toverinsa olivat suorastaan potkineet hänet ovesta ulos. Hän oli silloin ollut auttamattomasti humalassa ja ylimielisellä tuulella. Vasta sen jälkeen hän oli tahtonut kostaa. Mutta rakastamasta hän ei ollut oikeastaan koskaan herennyt, se oli ollut sellaista välitilaa, jollaista, mikäli hän oli kuullut, saattaa sattua. Ja vihkimistilaisuudessa se uudelleen oli herännyt, pysyväisesti. Kuinka hän oli saattanutkaan antaa toisen ihmisen niin paljon kärsiä takiansa! Eikö hän saa tulla hakemaan vaimoansa? Missä ikinä hän saattaa Peuranientä auttaa, niin hän sen tekee. Hän on nyt toinen osakas isänsä liikkeessä.

Erik Wegenerin aivoissa välähtää eräs ajatus, ja hän luo nopean, ynseän katseen lankoonsa. Mutta se ajatus sammuu heti.

Siinä nyt oli Frans Erikssonin kirjeiden summa seitsemältä vuodelta. Olihan mahdollista, että lanko oli tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt ja katunut ja tarvitsisi paljon anteeksiantoakin. Miks'ei, olihan se mahdollista, mutta sittenkin hän oli kerran iskenyt liian syvään.

Erik Wegener säpsähti. Kun hän meni omaan itseensä, niin eikö hänkin ollut iskenyt jotakin tai joitakuita liian syvään ja ollut anteeksiannon tarpeessa? Esterin vanhempia. Aivan niin, mutta kun asiaa tarkemmin ajatteli, niin suhde oli sittenkin koko joukon erilainen.

Juna kiitää eteenpäin, muutaman minuutin kuluttua ollaan päätepaikassa ja alkaa uusi, uuvuttava jännitys. Mutta ehkä se oli lopultakin viimeinen. Tämä ajatus alkaa niin taas lumota Erik Wegeneriä, että hän melkein kokonaan unohtaa Frans Erikssonin, lankonsa, läsnäolon. Tai ellei se olekaan viimeinen, ehkäpä saa läpikäydä taas jonkun ikävyyksien ja hermojännityksen tutun sarjan.

Ali niin, tuo toinen häntä vastapäätä, tuo, joka vähä väliä vilkaisi häneen kuin tuomariin. Niin, ehkäpä... Hän on joskus, arasti, ottanut asian puheeksi sisarensa kanssa ja tullut huomaamaan, että asiat olivat muuttuneet. Muuttuneet huomaamatta, hänen tietämättään, hänen ollessa liiaksi jännitettynä ja liiaksi kiinni omissa puuhissaan. Ja mikä sisarensa paimen hän nyt todellakaan enää kaiken lopuksikin on. Sisar on kokenut, sisar on viisastunut ja sisar mahdollisesti sittenkin rakastaa. Ehkäpä hänen, Erik Wegenerin, toimenpiteet eivät olisikaan onnea tuottavia, -- samoin kuin Hannukselan isännän eivät olleet olleet.

Pysähdys. Ihmiset alkavat lappautua ulos, puheensorina ja huudot täyttävät asemasillan. Tuttu näky: ollaan perillä.

Tutun esplanaadin hiekka punoittaa alenevassa auringonvalossa, askelet narskahtelevat, ihmiset tuuppivat vahingossa ohikulkijoita. Erik Wegener kulkee eteenpäin hitaasti ja miettien, lanko seuraa häntä ääneti kuin varjo.

Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.

Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin hyvin -- tähän asti? Lähinnä Jumalaa -- Hannukselan isäntää. Mihin hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!

Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja anteeksiantamisen tarve.

-- Kuulehan nyt, -- sanoo hän pysähtyen. -- Emmeköhän sovi niin, että tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.

Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy nousee hänen huulilleen.

-- Kuinka tahdotte, -- vastaa hän. -- Me kyllä sovimme Gunillan kanssa...

-- Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla paljon valmistamista.

-- Niin kai se sitten on.

-- Siis jouluna. Näkemiin!

He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik Wegenerin jatkaessa matkaansa.

XXII

Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita ajatellen.

Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli Björklöfin puheille.

-- Me emme nykyään juuri ostele, -- sanoo konsuli, -- teidän olisi pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.

-- Minä en silloin myynyt, -- vastaa Erik Wegener, -- eikä herra Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.

-- Se ei ole mahdollista.

-- En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.

Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.

-- Mutta kyllä Lundgren sanoi..., -- aloittaa hän kuin itsekseen ja poistuu äkkiä huoneesta.

-- Meni Lundgrenin kimppuun, -- ajattelee Erik Wegener, ja hänessä herää toivo.

Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan tyytymättömänä.

-- Mutta te möisitte nyt?

-- Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.

Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.

-- Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.

-- Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra konsuli!

-- Pohjineen voisimme sen maksaa, -- hymähtää konsuli.

Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene -- toistaiseksi.

Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin, mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei käy.

-- Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, -- sanoo konsuli hetken kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.

-- Jos minun olisi pakko myydä, -- vastaa Erik Wegener, omasta mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä nyt tarjoatte, pohjineen.

Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.

-- Teillä on siis tarjouksia muualta? -- kysyy konsuli.

-- Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen kaksisataaviisikolmatta.

-- Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?

-- Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.

Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin puoleen.

-- Sanokaapas, herra Wegener, -- kysyi hän ja nauraa hihitti hampaittensa raosta, -- onko taktillista ja totta, että olette heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?

Erik Wegener naurahti.

-- En minä häneen kajonnut, -- vastasi hän, -- mutta kyllä hänelle tuli tavallista kiireempi lähtö.