Part 3

Niin hän eli yksinäistä elämäänsä ja samoili vuorilla, nakellen paasia ympärilleen kuin kiven mukuloita ja valtavia puurunkoja kuin kalikoita jokapäiväistä ruokaansa etsiessään. Ja vuorilla ja laaksoissa joka eläin oppi pian tuntemaan Vahbin ja häntä pelkäämään, tuota aikanaan takaa ajettua vainottua penikkaa. Ja useampi kuin yksi musta karhu sai hengellään maksaa tuon toisen ammoiset pahat teot. Ja moni häjy ilves sen edellä paeten nousi puuhun, ja jos puu oli kuivanut, niin Vahb raastoi sen maahan, ja puu ja ilves ruhjoutuivat mäsäksi. Sankakaulainen orikin, villihevoslauman johtaja, näki kerrankin viisaimmaksi antaa tietä. Suuret harmaat metsäsudet ja vuoripantterit niinikään heittivät äsken kaatamansa otuksen ja synkän pelon valtaamina hiipivät syrjään Vahbin ilmestyessä. Ja jos hänen astua löntystäessään marunaa kasvavan jokilakean poikki ja pelottaessaan antiloopit kuin lintukarjan edellään pakenemaan, sattui tielle ilmestymään jäntterä sonnimullikka, joka oli viisaaksi liian nuori ja pelkuriksi liian iso, niin Vahb mäsäsi sen kallon jättiläiskäpälänsä yhdellä läimäyksellä ja teki sille saman, mitä silloin jo monta aikaa takaperin lehmä oli aikonut hänelle tehdä.

Harvoin maaemo unohtaa omilleen varata kahdet maljat, toisen katkeran, toisen metisen. Juokoot niistä vähän tai paljon, mutta tasan on juotava molempia. Helppo on vuorelta alas laskea, mutta sama matka on sen päälle taas kiivettävä. Nuoren iän kolhivat koetukset olivat rakentaneet Vahbin mahtavan rungon. Häneltä oli kielletty kaikki harmaankarhun tavalliset elämänilot, mutta _voimaa_ annettu enemmän kuin kahdenkertainen osa.

Siten hän eli vuoden toisensa jälkeen, puolison tai kumppanin lauhduttamatta, synkkänä mitään pelkäämättä, valmiina tappelemaan, mutta muuta pyytämättä, kuin saada olla rauhassa -- aivan rauhassa. Hänellä oli synkässä elämässään yksi ainoa kiihkeä ilo -- verrattoman voiman pysyvä riemutunne -- tuo pieni, mutta koskaan pettämätön ilon sykähdys, kun vihollinen kaatui ruhjottuna ja hervottomana, taikka halkeilevat paadet iskivät tulta ja poukkuivat hänen niitä vastaan kääntäessään ihmeellisen voimansa täyden mitan.

V.

Kaikella on omituinen hajunsa, jos vain on nenää haistaa. Vahb oli opiskellut hajuja koko elämänsä ja vuoristossa tunsi useimpien merkityksen. Jokainen haju oli kuin ääni, joka hänelle puhui; ja se oli vielä paljon parempikin kuin ääni, sillä tietäähän vaikka kuka, että hyvä nenä on etevämpi kuin silmät ja korvat yhteensä. Ja jokainen näistä lukemattomista äänistä yhtä mittaa huuti, "täällä ja tämmöinen minä olen".

Katajanmarjoilla, kiulukoilla, mansikoilla, kullakin oli lempeä vieno pikkuäänensä, joka kutsui, "täällä me -- marjat, marjat".

Suurilla ketrimetsillä oli vahva kauas kantava ääni, "täällä me, ketrimännyt", mutta tullessaan aivan niiden keskelle Vahb kuuli ketrikäpyjen vienon houkutuksen, "täällä me, ketrikävyt".

Ja toukokuussa kamassiapientaret tuulen tullessa oikealta taholta lauloivat kuin lauluseura: "kamassiapientaria, kamassiapientaria."

Ja niiden sekaan tullessaan hän erotti kunkin äänen erikseen. Kullakin juurella oli oma pieni sanansa kuiskattavana hänen nokkaansa: "Tässä minä, iso kamassia, mehevä ja kypsä", tai kimakka pikkuääni: "Tässä minä, nahkea pikku mukula, kehno, kelvoton."

Ja syksyllä leveät mehevät ruskosienet isoon ääneen kutsuivat, "minä olen lihava terveellinen tatti", ja myrkyllinen kärpässieni luikkasi, "minä olen kärpässieni. Jätä minut rauhaan, taikka kellistyt kipuvuoteelle". Ja lauloivathan laulunsa kanjonin partaan keijumaiset kellokukatkin, yhtä hienon kuin niiden rihmavarsi oli ja yhtä vienon kuin niiden sulokin; mutta hajujen vartija oli oppinut jättämään ne omaan arvoonsa, sillä ne ja miljoona muita samankaltaisia olivat Vahbille yhdentekevät.

Ja näin jokainen elävä olento, joka liikkui, ja joka kukka, joka kasvi, ja joka kallio ja kivi ja maanpäällinen muoto kertoi tarinansa ja kuiskasi vähät viestinsä hänen nokkaansa. Päivällä ja yöllä, sumussa ja selkeällä iso kostea kuono kertoi hänelle enimmät siitä, mitä hän tahtoi tietää, taikka sivuutti joutavina semmoiset, jotka eivät mitään merkinneet, ja yhä enemmän ja enemmän hän kävi siitä riippuvaiseksi. Vaikka hänen silmänsä ja korvansa yhdessä ilmottivat niin ja niin, niin ei hän sittenkään uskonut, ennenkuin nenäkin sanoi, että "niin, aivan oikein".

Mutta näitä ihminen ei käsitä, sillä nenänsä esikoisoikeuden hän on myynyt saadakseen asua kaupungeissa.

Satoja hajuja oli Vahbille mieluisia, tuhansia joutavanpäiväisiä, sangen monta oli vastenmielistä ja jotkut saivat hänet vallan raivostumaan.

Hän oli usein huomannut, että jos kävi länsituuli hänen ollessaan Pineyn kanjonin yläpäässä, niin tuntui omituista uutta hajua. Toisina päivinä hän ei välittänyt siitä, toisina se häntä iljetti; mutta hän ei koskaan lähtenyt sitä peräämään. Toisina päivinä kantoi pohjatuuli ylävedenjakajalta mitä kamalinta hajua, toisenlaista kuin kaikki muut, hajua, josta hän vain tahtoi päästä pois.

Vahbin alkoi nuoruus jo olla kaukana takana, ja takajalassa, joka oli niin usein vammoja saanut, alkoi tuntua kipuja. Kylmän yön taikka pitkällisten kosteitten säitten jälkeen hän tuskin saattoi käyttää sitä jalkaa ja eräänä päivänä hänen tuntiessaan tämmöistä särkyä länsituuli kantoi syvälle kanjoniin hänen nokkaansa kumman sanoman. Vahb ei kyennyt selvään lukemaan tätä sanomaa, mutta se näytti sanovan, "tule", ja hänen sisässään tuntui sanovan "mene".

Ravinnon haju houkuttelee puoleensa nälkäistä luontokappaletta ja kylläistä tympäisee. Me emme tiedä miksi, ja kaikki mitä siitä voi selville saada on himon synty ruumiin tarpeesta. Niinpä Vahbia nyt houkutteli puoleensa se, joka oli kauan ollut hänelle vastenmielistä, ja hän astua löntysteli polkuaan pitkin vuoreen, itsekseen möristen ja vihaisesti läimäyttäen oksia, jotka sattuivat hänen naamaansa pyyhkäisemään.

Se kumma haju kävi hyvin väkeväksi; se johti häntä paikkaan, jossa hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt -- pitkin valkoista hiekkarinnettä saman väriselle pengermälle, jolla pahan näköistä vettä juosta liritti ja muutamasta kuopasta nousi jonkinlaista usvaa. Vahb kohotti epäluuloisen näköisenä kuonoaan -- semmoista ihmeellistä hajua! Hän kiipesi pengermän päälle.

Käärme kiemurteli hänen edessään tien poikki. Vahb mäsäsi sen iskulla, joka sai läheiset puut huojumaan ja kiikkerän paaden alas vierähtämään, ja hän päästi möräyksen, joka järähti laaksossa kuin etäinen ukkonen. Sitten hän tuli sille usvakuopalle. Se oli täynnään vettä, joka liikuskeli hiljalleen ja höyrysi. Vahb pisti siihen kämmenensä ja se oli aivan lämmintä ja nahkaan se tuntui miellyttävältä. Hän pisti veteen molemmat jalkansa ja vähin erin sujui sinne yhä syvemmälle, niin että allikko joka puolelta vuoti reunainsa yli, ja lopulta hän pitkin pituuttaan makasi lämpöisessä, melkein kuumassa rikkilähteessä, rypi vihertävässä vedessä, tuulen kuljetellessa ilmassa höyryä sinne tänne.

Kalliovuorissa on paljon näitä rikkilähteitä, mutta tämä sattui olemaan ainoa, mitä oli Vahbin läänissä. Enemmän kuin tunnin hän siinä makasi; sitten tuntien kyllin saaneensa veti rannalle mahtavan ruhonsa ja huomasi tuntuvan merkillisen hyvältä ja nuortealta. Vasemman takajalan kankeus oli aivan kadonnut.

Hän ravisti veden pörhöisestä turkistaan. Leveä kallionpykälä, johon päivä täydeltä terältään paistoi, kehotti häntä pitkäkseen rupeamaan ja itseänsä kuivaamaan. Mutta ensin hän kohosi pystyyn lähintä puuta vastaan ja jätti siihen merkin, jonka piti olla jokaiselle selvän. Oli siihen tosin merkkinsä jättänyt moni muukin eläin, joka oli rikkisaunassa vaivojansa parannellut; mutta mitä niistä? Siitä pitäen oli tähän puuhun kuralla, karvoilla ja hajulla kirjotettu niin selvin sanoin, että jokainen vuoriston eläin taisi sen lukea:

_Tämä on minun saunani. Karttakaa sitä!_

(Puumerkki) Vahb.

Vahb makasi vatsallaan, kunnes selkä oli kuiva, sitten kääntyi leveälle selälleen ja piehtaroi ja väänteli itseään voimallisesti, kunnes paahtava päiväliekkonen oli hänet kokonaan kuivannut. Hän päätteli voivansa tämän kaiken jälkeen sangen paksusti. Ei hän itselleen sanonut näin, "minua vaivaa se ilkeä tauti, jota sanotaan luuvaloksi, ja rikkikylvyt ovat sen parantamiseksi oikea hoito". Vaan hän päätteli näin, "minulla on kamalat tuskat; tuntuu paremmalta, kun olen tässä löyhkävässä lätäkössä." Sen jälkeen hän siis palasi takaisin, aina kun kivut alkoivat tuntua, ja joka kerta hän sai parannuksen.

III OSA

RIUTUMINEN

I.

Vuoret vierivät. Vahb ei enää kasvanut isommaksi -- ei ollut tarvettakaan, -- mutta hän muuttui valkoisemmaksi, äreämmäksi ja vaarallisemmaksi. Hänen lääninsä oli nyt suunnattoman laaja. Joka kevät, talvimyrskyjen kaadettua ilmotustaulut, hän kiersi ja uudisti ne. Se tapahtui luonnostaan, sillä ravinnon niukkuus ennen kaikkea pakotti häntä kulkemaan kautta alueensa. Siihen aikaan vuotta oli paljon savilätäköitä, ja nahkan syyhyessä talviturkin aljettua karvaansa luoda tuntui viileä märkä savi sangen hyvältä, ja hyvän kyhninnän suloinen syyhy oli erinomaisimpia nautinnoita, mitä hän tiesi. Mikä siis syy lieneekin ollut, tulos oli aina sama; merkit uudistettiin joka kevät.

Lopulta Palette Ranshin väki karjoineen saapui Ala-Pineyllekin ja miehet tutustuivat sen "vanhaan rumaan vaariin". Lehmäin merkitsijät hänet nähdessään sanoivat, "ettei heiltä ollut karhuja hukassa ja että oli parasta väistyä tämän tieltä ja antaa sen hoitaa omat asiansa."

Ne eivät häntä usein nähneet, vaikka hänen polkujaan ja merkkitaulujaan oli kaikkialla. Mutta tämän karjaleirin omistajan, synnynnäisen metsämiehen Eversti Pickett hänelle kertoi jonkun verran vanhan karhun elämänvaiheita ja harrasta mielenkiintoa Vahb herätti, itse hän sai selville enemmän, kuin eversti milloinkaan tiesi.

Hän sai selville, että Vahbin lääni etelää kohti ulottui aina Ylä-Wigginsin haaraan saakka, pohjoista kohti Haisevalle vedelle ja Meteetseestä Shoshoneihin. Hän huomasi Vahbin tietävän karhunpyydyksistä enemmän kuin useimmat pyytäjät; että hän joko kulki niiden sivu, taikka repäisi auki täkytarhan toisen pään ja veti täyn pois rautain lähelle menemättä, ja että Vahb toisinaan joko sattumalta tai tahallaan laukaisi ansan yhdellä niistä paaluista, joista täkytarha oli rakennettu. Tämä karjakartanon omistaja niinikään sai selville, että Vahb katosi hänen mailtaan joka vuosi kesäkuumaksi yhtä olemattomiin kuin joka talvikin makuuajakseen.

II.

On jo kulunut paljon vuosia siitä, kun viisas hallitus erotti Yellowstonen latvavedet ainaiseksi luonnon pyhätöksi. Tämän suuren ihmemaan rajoissa oli toteutettava runoilijakuninkaan ihanne, eikä kenenkään pitänyt siellä tehdä pahaa eikä pelottaa. Ei linnuille eikä maaeläimille saa tehdä väkivaltaa, kirvestä ei saa kuljettaa näihin aarniometsiin ja joet saakoot ainiaan juosta tehtailta ja kaivoksilta rauhassa. Kaikkien tulee siellä todistaa, että semmoista oli Länsi ennen valkoisen miehen saapumista.

Luonnon varassa elävät eläimet sangen pian keksivät tämän kaiken. Ne pian oppivat tietämään tämän aitaamattoman puiston rajat, ja ne esiintyvät, kuten jokainen tietää, aivan toisen luontoisina sen pyhitetyllä alueella. Ne eivät enää karta ihmisen kasvoja, ne eivät häntä pelkää eivätkä käy hänen kimppuunsa, ja toisiaankin kohtaan ne ovat suvaitsevaisempia tässä suojan maassa.

Rauha ja runsaus ovat maallisen hyvyyden kukka; löydettyään ne täältä luonnonvaraiset eläimet joukolla keräytyvät ympärysmaasta tähän puistoon, eikä niitä missään muualla näe niin kosolta.

Karhuja on runsaasti varsinkin Lähdehotellin seuduilla. Metsässä on neljännesmailin päässä tasainen avopaikka, johon hotellin taloudenhoitaja joka päivä toimittaa karhuille kaikki ruuanjätteet, ja se mies, jonka tehtävänä tämä on, on karhupitojen edeskäypä. Joka päivä nämä pidot pidetään, ja joka vuosi tulee yhä enemmän karhuja pitovieraiksi -- Nykyään on tavallista, että siellä samalla haavaa näkee kaksikintoista karhua herkuttelemassa. Niitä on joka lajia -- mustia, ruskeita, kanelinkarvaisia, harmaita, hopearipsiä, könköselkiä, isoja ja pieniä, perheitä ja yksin kulkijoita, ympärillä olevan laajan maan kaikista osista. Kaikki näyttävät olevan selvillä siitä, ettei väkivalta minkäänlainen ole puistossa luvallista, ja julmimmatkin niistä ovat siellä ottaneet uudet tavat. Vaikka tämän valitun tyyssijan alueella vaeltelee kymmenittäin karhuja ja vaikka ne toisinaan keskenään tappelevat, niin ei ainoakaan ole vielä ihmiselle pahaa tehnyt.

Vuosi vuodelta ne ovat tulleet ja menneet. Ohi kulkevat matkailijat näkevät ne. Hotellin väki tuntee hyvin monta niistä. He tietävät niiden ilmestyvän joka kesä sillä lyhyellä ajalla, minkä hotelli on avoinna, ja taas katoavan, eikä kukaan tiedä, mistä ne ovat tulleet, minne menevät.

Eräänä päivänä Palette Ranshin omistaja kulki puiston läpi. Oleskellessaan Lähdehotellissa hän kävi karhujen pitosalissa parhaana ruoka-aikana. Siellä oli monta mustaa karhua mässäämässä, mutta kaikki ne väistyivät valtavan hopearipsen harmaan karhun tieltä, joka auringonlaskun aikaan ilmestyi paikalle.

"Tuo", sanoi se mies, joka oli oppaana, "on puiston suurin harmaa karhu; mutta se on rauhallista lajia, Herra tiesi, miten muutoin kävisikään".

"Tuoko!" sanoi karjakartanon omistaja hämmästyneenä harmaan karhun astua löntystäessä lähemmäksi ja haahmoutuessa heinäkuormana pitosalin honkapylväikössä. "Tuoko! Ellei tuo ole Meteetseen Vahb, niin en ole ikänäni karhua nähnyt! Kyllä kai, ei ole sen pahempaa harmaata hirsiä vieritellyt Big Hornin rinteillä."

"Se ei ole mahdollista", sanoi toinen, "sillä se on täällä joka kesä heinäkuussa ja elokuussa, enkä minä luule sen asuvan niin kaukana".

"Eihän vain, juuri se vahvistaa asian", sanoi karjakartanon omistaja; "heinäkuu ja elokuu ovat juuri se aika, jolloin sitä ei näy meidän maillamme; ja näettehän itsekin, että se on takajalaltaan vähän rampa ja on menettänyt vasemmasta etukämmenestään kynnen. Nyt minä tiedän, missä se kesät kuhnustelee; mutta en minä luullut sitä vanhaa junkkaria niin viisaaksi, että se ymmärtää olla siivolla vieraissa käydessään".

Tämä suuri harmaa karhu tuli hotellissa sangen hyvin tunnetuksi seuraavina kesäkausina. Vain yhden kerran se käyttäytyi todella huonosti ja sekin tapahtui samana kesänä, jona se ensi kerran ilmestyi, ennenkuin se vielä oli puiston tapoihin perehtynyt.

Se astua tallusti eräänä päivänä hotelliin ja kiipesi pääovesta sisään. Salissa se kohotti pystyyn koko kahdeksan jalan vartalonsa vieraitten kauhistuneina paetessa; sitten se käveli hotellin konttorihuoneeseen. Konttoristi sanoi: "All right; jos te tarvitsette tätä huonetta enemmän kuin minä, niin saatte kai sen", hyppäsi tiskin yli ja sulkeutui sähkölennätyshuoneeseen lennättääkseen puiston ylitarkastajalle: "Vanha harmaa paraillaan konttorissa, aikoo ruveta hotellia pitämään; saammeko ampua?"

Vastaukseksi tuli: "Ampuminen kielletty puistossa; käyttäkää ruiskua." Se tehtiinkin ja se oli karhulle niin täydellinen yllätys, että sekin loikkasi tiskin yli ja kapaisi takatietä käpälämäkeen kalisevin kynsin ja raskaasti lönskyvin askelin. Se meni kyökin kautta ja mennessään koppasi lehmän puoliskosta paremman puolen eväikseen.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Vahbin tiedettiin olleen pahanteossa, vaikka toinen karhu kerran houkutteli hänet rauhan rikkomaan. Se toinen oli kookas musta karhu, naaras, joka oli ilkitöistään tunnettu. Tällä naaraalla oli kurja kivulloinen penikka, josta se oli kovin ylpeä -- niin ylpeä, että se unohti omat tapansa ja haki rettelöitä sen vuoksi. Ja samoin kuin kaikki hemmotellut lapset, tämäkin oli syypää paljoon vihamielisyyteen. Emo oli niin iso ja vihainen, että se teki mitä tahtoi kaikille muille mustille karhuille, mutta kun se yritti ajaa pois vanhan Vahbinkin, niin se sai tämän kämmenestä läimäyksen moisen, että kieri maassa kuin jalkapallo. Vahb lähti perään ja olisi muijan tappanut, tämä kun oli rikkonut puiston rauhan, mutta se pääsi pakenemaan puuhun, jonka latvasta sen surkea pieni penikka hädissään parkui täyttä kurkkua. Siihen se juttu päättyi; sen koommin ei musta karhu mennyt Vahbin tielle, ja tämä sai rauhallisen ja mallikelpoisen karhun maineen. Useimmat ihmiset luulivat hänen tulleen joltain etäiseltä vuorelta, jolla ei ollut pyssyjä eikä ansoja tylyä mieltä ja kostonhimoa kehittämään.

III.

Sehän on kaikille tunnettu asia, että Bitter-root vuorien harmaa karhu on paha karhu. Bitter-root jono on vuoriston rotkoisin osa. Kaikkialla repivät maata syvät rotkot ja taaja takkuinen aluspensaisto peittää rinteitä.

Se on hevoselle mahdotonta maata, pyssymiehelle vaikeata, ja siellä on vaikka kuinka paljon hyvää karhun laidunta. Sen vuoksi siellä on paljon karhuja ja paljon ansamiehiä.

Könköselät, jolla nimellä Bitter-rootin harmaat karhut tunnetaan, ovat vilkasta ja hurjaluontoista rotua. Vanha könköselkä tietää ansoista enemmän kuin puolenkymmentä tavallista ansamiestä; se tietää enemmän kasveista ja juurista kuin luokka kasvintutkijoita. Se osaa prikulleen sanoa koska ja juuri mistä kutakin lajia toukkaa tai matoa on etsittävä, ja yhdestä haiskahduksesta se tietää, pyytääkö mailin päässä jälkiä seuraava metsästäjä pyssyillä, myrkyllä, koirilla, raudoilla, vaiko kaikilla näillä neuvoilla. Ja sillä on yksi yleinen ojennusnuora, joka on metsämiehelle ainaisten yllätysten syy: "Mitä päättänetkin tehdä, se tee nopeaan ja perusteellisesti." Kun siis ansamies ja könköselkä kohtaavat toisensa, niin karhu joko paikalla päättää juosta tiehensä niin kovaa kuin pääsee, taikka hyökätä miehen kimppuun ja tapella, kunnes voitto on ratkaistu.

"Pahain maitten" karhut eivät tehneet niin: niiden tapana oli pitää kiinni kunniastaan ja möristä kuin ukkosilma, ja näin metsämiehellä oli aikaa sinkauttaa murhaava vasamansa; ja vasama on koska tahansa ukkosta pahempi. Mies voi tottua karjauksiin, jotka maata järistäen ja sääriä vavistaen kiipeävät siihen pikkuiseen kammioon, jossa hänen rohkeutensa asuu; mutta karhu ei voi tottua 45-90 rihlan pehmeänokkaiseen luotiin, ja siinä syy, miksi "Pahain maitten" kaikki harmaat tapettiin sukupuuttoon.

Metsämiehet ovat siitä oppineet, että ei koskaan voi arvata, mitä könköselkä tekee; sen he vain tietävät, että minkä se tekee, sen se tekee äkkiä.

Nämä Bitter-rootin harmaat karhut kaiken kaikkiaan ovat sangen hyvin ratkaisseet elämän arvotuksen valkoisesta miehestä huolimatta, ja sen vuoksi ne omissa jylhissä vuoristoissaan yhä lisääntyvät.

Tietysti ei millekään alueelle mahdu kuin oma määränsä karhuja ja liiat tungetaan pois; ja niinpä erään nuoren heikonlaisen paljasnaamaisen könköselän kävi vaikeaksi pysyä sillä maalla, jota se harrasti, ja sen oli pakosta lähteminen maailmalle onneaan etsimään.

Se ei ollut mikään iso karhu, muutoin sitä ei olisikaan pois tungettu; mutta se oli ollut hyvässä opissa, niin että se pystyi sangen hyvin muualla toimeen tulemaan. Kuinka se vaelsi alas Salmon River vuorille, eikä niistä pitänyt; kuinka se kuljeskeli, kunnes joutui Snake lakeitten okalanka-aitain joukkoon, eikä tietysti voinut sinne jäädä; kuinka sula sattuma käänsi sen idän suunnalta, jossa puisto olisi ollut ja tyyssijan tarjonnut; kuinka se päätti kulkea Snake River vuoristoon ja siellä tapasi enemmän metsästäjiä kuin marjoja, kuinka se kulki niiden poikki Teton vuorille ja inholla näki allaan Jackson's Hole'n siirtokunnan, se ei kuulu Vahbin elämäkertaan. Mutta kun tämä paljasnaama könköselkä kulki Gros Ventre jonon poikki ja Wind Riverin veden jakajan yli Graybullin latvoille, niin se joutuu juttuumme, aivan samoin kuin se joutui Meteetseen harmaan karhun maille ja hänen elämäkertaansa.

Könköselkä ei ollut tavannut ainoatakaan ihmisen merkkiä siitä pitäen, kuin Jackson's Hole jäi selän taa, ja täällä se oli runsauden maassa. Se herkutteli kaikkia vuodenajan herkkuja ja ilomielin katseli helppoa pensaatonta maata, kunnes sattui vastaan Vahbin merkkipuu.

"Syrjäisiltä pääsy kielletty!" tämä sanoi niin selvään kuin taisi. Könköselkä nousi pystyyn sitä vastaan.

"Tuli ja leimaus! onpas jymy karhu!" Kuonon merkki oli päätä ja kaulaa korkeammalla Paljasnaaman korkeinta ulottumista. No niin, tavallinen yksinkertainen karhu tietysti olisi hiljaa hiipinyt pois tämän keksinnön jälkeen; mutta Paljasnaama tunsi, että vuoret olivat velvolliset häntä elättämään, eikä toimeentuloa parempaa kuin tämä, jos vain osasi väistää tuota isoa junkkaria. Se nuuski paikat, piti tarkoin silmällä, oliko oikea omistaja tulossa, ja söi yhä edelleenkin, missä vain jonkun herkun tapasi.

Askeleen tai parin päässä tästä pelottavasta puusta oli vanha petäjän kanto. Bitter-root vuorilla semmoisten kantojen alla usein on hiirenpesiä, ja Paljasnaama väänsi sen kyljelleen katsoakseen. Ei siellä ollut mitään. Juurakko vierähti merkkipuuta vastaan. Paljasnaama ei vielä ollut oikein selvillä, mitä tehdä; mutta sen kekseliääseen päähän juolahti uusi tuuma. Se käänsi päätään puoleen, käänsi toiseen. Se katsoa killisteli juurakkoa ja sitten merkkiä pienillä porsaan silmillään. Sitten se päättävästi nousi juurakolle seisomaan, selkä puuta vastaan, ja pisti sinne merkkinsä, ainakin pään verran Vahbin merkkiä korkeammalle. Se kyhni selkäänsä kauan ja kovasti ja kävi sitten ryvettämässä kurassa päätään ja olkiaan, palasi taas takaisin ja teki merkin niin isoksi ja väkeväksi, ja niin korkeaksi, ja painostaen sitä semmoisilla kaarnan raappeilla, ettei sitä ollut mahdollista lukea muuta kuin yhdellä tavalla -- se oli kauhean suuren tunkeilijan tappeluvaatimus nykyiselle omistajalle, jonka kanssa hän oli valmis tappelemaan ratkaisuun saakka, jopa etsimällä etsi tilaisuutta tapellakseen tämän hyvän maan omistamisesta.

Lieneekö se ollut sattuma, vai lieneekö tarkotuksella tapahtunut, juurakko ainakin vierähti toiselle puolelle könköselän siltä pois hypätessä. Paljasnaama asteli kanjonia alaspäin vahtien mitä valppaimmin, oliko vihollista tulossa.

Ei kauaa viipynytkään, ennenkuin Vahb sattui tunkeilijan jäljille, ja paikalla sen koko puiston-ulkopuolisen luonnon raivo kiehahti.

Monet mailit se seurasi jälkiä useamman kuin yhden kerran. Mutta pieni karhu oli yhtä nopea jaloiltaan kuin älyltään sukkela, eikä näyttänytkään itseään. Se vietävä poikkesi vain joka merkkipaalulle, ja jos suinkin oli keinoa juonitella, niin että sai oman merkkinsä korkeammalle pistetyksi, niin se teki sen suurella uholla ja jätti suuret näkyisät tuntomerkit. Mutta ellei ollut tilaisuutta muuta kuin rehelliseen tiedonantoon, niin se ei ensinkään lähestynytkään semmoista puuta, vaan etsi läheltä toisen puun, jonka vieressä oli joko pölkky tai kivi, jolta kurkottaa.

Siten Vahb piankin huomasi tunkeilijan merkkien olevan hänen omiaan paljoa korkeammalla -- se oli ilmeisesti hirveä karhu, jota ei edes hän voinut varmaan tietää voittavansa. Mutta Vahb ei ollut mikään pelkuri. Hän oli valmis tappelemaan, kunnes asia tuli ratkaistuksi, oli se mimmoinen tahansa; ja hän kulki maitaan puhki ja poikki tunkeilijaa etsien. Päivän toisensa jälkeen Vahb häntä haki ja varusteli itseään tappeluun. Joka päivä hän löysi tunkeilijan jället, ja yhä useammin ja useammin hän löysi nuo korkeat merkit paljoa yläpuolelta omia merkkejään. Usein tuuli kantoi hajua; mutta ei koskaan hän saanut sitä nähdäkseen, sillä ukon silmiä oli alkanut viime vuosina sangen pahasti hämärtää; vähänkin etäämmät esineet hämmentyivät pöperöksi. Tuo yhtämittainen uhka tietysti lopulta synnytti Vahbin mielessä levottomuutta, eipä hän enää ollut nuori, ja hänen hampaansa ja kyntensä olivat kuluneet ja tylsistyneet. Vanhoissa haavoissa tuntui kipuja vielä entistäkin enemmän, ja vaikka hän hetken totuudessa olisi voinut yltyä tappelemaan vaikka kuinka monta ja vaikka kuinka suuria harmaita karhuja vastaan, niin kuitenkin ainainen pelko, tieto siitä, että täytyi olla valmiina tappelemaan tuota nuorta hirviötä vastaan vaikka millä hetkellä, rasitti hänen mieltään ja alkoi jäytää hänen terveyttään.

IV.