Part 2

Säiden kylmetessä Vahbia alkoi vahvasti unettaa; pakkasilla hän nukkui koko päivän. Vakinaista makuupaikkaa hänellä ei ollut; hän tiesi joitakuita kuivia kalliopykäliä päivänpaisteen ja yhden tai pari suojaista kolkkaa pahan ilman varalle. Juurakon alla hänellä oli sangen mukava pesä, ja sinne hän eräänä päivänä ryömi, kun alkoi puhaltaa ja lunta tuiskia, ja koukistui nukkumaan. Ulkona ulvoi myrsky. Lunta satoi paksumpaan ja paksumpaan. Se kuormasi petäjät, kunnes ne notkuivat, ja niiden ravistettua itsensä puhtaiksi latoi uuden kuorman niiden kannettavaksi. Sitä tuiskui yli vuorien ja tuprusi torvimaisiin rotkoihin, huipuilta ja syrjiltä se puhalsi pois, syvänteet täytti reunoja myöten. Sitä kasaantui vahvalti Vahbin pesän päälle suojaksi talven kylmyyttä ja itseäänkin vastaan: ja Vahb uinui ja uinui.

V.

Hän uinui havahtumatta talven umpeensa, sillä se on karhujen tapa, mutta kun kevät tuli ja herätti, niin hän sentään tiesi, että oli nukkunut pitkän ajan. Hän ei ollut paljoakaan muuttunut -- isommaksi oli kasvanut eikä kuitenkaan ollut paljoa laihempi. Hänen oli nyt kova nälkä, ja tunkeutuen paksun kinoksen läpi, joka yhä peitti pesää, hän lähti ulos ravintoa etsimään.

Siemenkäpyjä ei ollut, ei marjoja eikä muurahaisiakaan; mutta nenä johti Vahbin kanjonin yläpäähän talven tappaman hirven raadolle, ja siellä hän söi juhla-aterian ja loput hautasi maahan tulevaisuuden varalle.

Päivä päivältä hän siihen palasi, kunnes oli kaikki syönyt. Pari kuukautta oli nyt sangen niukalti ruokaa, ja kun hirvi oli syöty, niin Vahb menetti kaikki rasvat, mitä hänellä oli herätessään ollut. Eräänä päivänä hän kiipesi vedenjakajan poikki Kauppapuoti-laaksoon. Siellä oli lämmin ja päivä paistoi, kasvullisuus oli hyvin edistynyt ja hyvän hän löysi laitumen. Hän vaelsi alaspäin vankkaa hongikkoa kohti ja tuota pikaa vainusi toisen harmaan karhun hajun. Se kävi väkevämmäksi ja johti karhun jälkien viereen yksinäiselle puulle. Vahb nousi takajaloilleen haistelemaan tätä puuta. Se tuli kovin karhulle ja kuraa ja harmaan karvoja oli paljon korkeammalla kuin hän ulottuikaan; ja Vahb tiesi, että hyvin suuren täytyi sen karhun olla, joka oli siinä itseään hinkannut. Hän kävi levottomaksi. Hän oli usein ikävöinyt, että saisi kohdata jonkun omaa heimoaan, mutta nyt, kun siihen oli tilaisuus, hän oli paljasta pelkoa.

Ei kukaan ollut häntä kohtaan osottanut muuta kuin vihaa hänen yksinäisen turvattoman elämänsä varressa, eikä hän voinut tietää, mitä tämä vanhempi karhu tekisi. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla hän sattui näkemään tuon vanhan harmaan itsensä, kun se astua löntysteli mäen rinnettä, pysähtyen silloin tällöin kaivamaan kamassijuuria [_camassia esculenta_, amerikkalainen kasvi. S. m.] ja metsänauriita.

Se oli hirviö. Vahb vaistomaisesti epäili sitä ja hiipi pois kautta metsän ja meni kallion nikamalle, josta sopi näkemään.

Se iso ukkeli tuli nyt Vahbin jäljille ja päästi syvän vihan mörähdyksen; se seurasi jälkiä puun luo ja kahdelle jalalle nousten repi kaarnaa kynsillään paljon korkeammalta kuin Vahb oli ulottunut. Sitten se alkoi nopeaan harpata Vahbin jälkiä. Mutta penikka oli nähnyt kylläkseen. Hän pakeni vedenjakajan poikki takaisin Meteetseen kanjoniin ja hämärään karhumaiseen tapaansa päätteli, että hän siellä oli turvassa, karhunlaidun kun oli niin huono.

Kesän tullessa hän loi karvansa. Nahka alkoi kovin syyhyä, ja nyt häntä huvitti rypeä kurassa ja hinkata selkäänsä johonkin mukavaan puuhun. Hän ei nykyään koskaan kiipeillyt: kynnet olivat liian pitkät, ja vaikka käsivarret kasvoivatkin isoiksi ja vankoiksi, niin menettivät ne samalla ranteen notkeuden, jonka ansiosta harmaan karhun penikat ja kaikki mustat karhut ovat niin hyviä kiipeämään. Hän yhtyi nyt luonnostaan karhujen tapaan ja aina koetti, kuinka korkealle kuonollaan ulottui, kun sattui hinkkuupuun ohi kulkemaan.

Hän ei sitä ehkä itse huomannut, mutta joka kerta kun hän, viikon tai pari poissa oltuaan, palasi saman puun luo, niin hän ulottui yhä korkeammalle, sillä Vahb kasvoi nopeaan ja alkoi päästä voimiinsa.

Toisinaan hän oli sen maan toisessa päässä, jonka omakseen tunsi, toisinaan toisessa, ja kun hän tarvitsi usein hinkkuupuuta ja siten tuli piirinsä rajat käyneeksi rajapaaluilla, joissa oli hänen oma puumerkkinsä.

Eräänä päivänä hän loppukesänä näki maallaan vieraan, kiiltävän mustan karhun, ja hän vihastui tunkeilijaan kovasti. Mustan karhun tullessa lähemmäksi Vahb pani merkille sen parkkiruskean naaman, valkoisen rintatäplän ja korvan, josta oli pala purtu, ja kaiken päälliseksi tuuli toi haiskahduksen. Ei saattanut enää olla epäilystä; se oli juuri sama haju: tämä oli se sama musta pelkuri, joka oli häntä takaa ajanut Pineyn varrella ennen vanhaan. Mutta kuinka se oli kutistunut! Ennenhän se näytti jättiläiseltä; nyt Vahb tunsi, että hän voisi ruhjoa sen toisella kämmenellään. Kosto on suloinen, Vahb tunsi, vaikk'ei juuri tainnut sitä sanoa, ja hän töytäisi ruskeakuonon kimppuun. Mutta musta kapusi kuin orava pieneen puuhun. Vahb koetti kiivetä perässä, niinkuin tuo toinen oli kerran hänen perässään kiivennyt, mutta miten ollakaan, hän ei voinutkaan. Hän ei enää tuntunut tietävän, miten piti kiinni ottaa, ja vähän ajan kuluttua hän heitti sikseen koko yrityksen ja lähti pois, vaikka musta karhu ilkun röhkinällään sai hänen toisenkin kerran takaisin pyörtämään. Kun harmaa myöhemmin samana päivänä taas kulki ohi, niin ruskeakuono oli mennyt menojaan.

Kesän loppuaan tehdessä ylemmät laidunmaat alkoivat olla syötyinä, ja Vahb lähti eräänä yönä kokeeksi alas Ala-Meteetseen laaksoon vakoilemaan. Tuulessa oli miellyttävää hajua ja sen johtoa kulkien Vahb tuli mullikkahärän raadolle. Hyvän matkan päässä siitä oli muutamia piskuisia kojootteja, oikein kääpiöitä niitten rinnalla, jotka hän muisti. Aivan raadon vieressä oli muudan, joka hullunkurisesti hyppeli kuutamossa. Joku kumma näytti estävän sitä pois pääsemästä. Vahbin vanha viha puhkesi valloilleen. Hän hyökkäsi paikalle. Kojootti yhdessä vilauksessa puraisi häntä monta kertaa, ennenkuin Vahb yhdellä suuren kämmenensä lyönnillä mäsäsi sen pehmoiseksi karvarääsyksi; sitten murti kaikki kylkiluut kerran tai pari leuoillaan puraisten. Ohhoh, mutta hyvältähän ne tuntuivat lämpimät veriset mehut hampaissa suihkumassa!

Kojootti oli tarttunut rautoihin. Vahb vihasi raudan hajua, hän sen vuoksi meni raadon toiselle puolelle, jossa se ei ollut yhtä väkevää, mutta ei ennättänyt paljoakaan syödä, ennenkuin kapsis, jalka tarttui sudenrautoihin, joita hän ei ollut huomannutkaan.

Mutta hän muisti, että oli kerran ennenkin tarttunut ja irti päässyt rautoja puristamalla. Hän laski toisen takajalan toiselle, toisen toiselle jouselle ja painoi, kunnes raudat aukenivat ja kämmen pääsi irti. Raadon ympärillä oli sitä hajua, jonka hän tiesi olevan ihmisestä, hän sen vuoksi heitti sen ja lähti kulkemaan myötävirtaan. Mutta yhä useammin ja useammin alkoi tuntua samoja katalia haiskahduksia, hän sen vuoksi kääntyi takaisin ja palasi rauhaisille ketririnteilleen.

II OSA

HÄNEN VOIMANSA PÄIVÄT

I.

Vahb oli kolmannen kesän nähdessään ison karhun kokoinen, vaikka hän vielä olikin kaukana myöhemmästä koostaan ja voimastaan. Väri oli nyt sangen vaalea, ja siitä syystä Spahwat, shoshoni-intiaani, joka useamman kuin yhden kerran häntä ajoi, nimitti hänet valkokarhuksi eli Vahbiksi.

Spahwat oli hyvä metsästäjä, ja heti kun hän näki Ylä-Meteetseen varrella hinkkuupuun, niin hän tiesi olevansa ison harmaan karhun alueella. Hän kulki ristiin rastiin koko laakson ja vietti siten monta päivää, ennenkuin sai ampua; Vahb siitä sai olkalihoihin pistävän haavan. Hän mörisi kauheasti, mutta se näytti ottavan hänestä pois tappelunhalun; hän kapusi laakson yläosaan ja sitten matalampien mäkien poikki, kunnes saapui rauhalliseen tyyssijaan, johon rupesi makuulle.

Vahbin parannustaito oli aivan vaistomaista. Hän nuoli haavan ja kaiken ympärystän ja koetti olla hiljaa alallaan. Nuoleminen poisti lian ja hieromisen kautta lievensi tulehdusta, ja se liimasi karvat haavan päälle jonkinlaiseksi siteeksi, joka suojeli ilmalta, lialta ja mikrobeilta. Ei parempaa hoitoa olisi voinut olla.

Mutta intiaani oli hänen jäljillään. Ei kauaa kulunut, ennenkuin haju varotti Vahbia, että vihollinen oli tulossa, hän sen vuoksi hiljaa kiipesi korkeammalle vuoreen toiseen lepopaikkaan. Mutta jälleen hän vainusi intiaanin lähestyvän ja lähti matkaan. Monta kertaa tämä tapahtui, ja vihdoin tuli toinen luoti ja uusi kimoileva haava. Vahb oli nyt raivoissaan. Ei oikeastaan ollut mitään muuta, joka häntä todella pelotti, kuin tuo katala ihmisen, raudan ja pyssyn haju, jonka hän muisti aina siitä päivästä saakka, kun moamonsa menetti; mutta nyt hänestä lähti kaiken tämän pelko. Tuskalla hän taas ryömi korkeammalle vuoreen, kulki miehen korkuisen kallioportaan juurta, nousi sen päälle ja kävi reunan taa maata. Perässä tuli intiaani, puukko vyöllä, rihla kädessä; ääneti, sukkelaan seuraten jälkiä; tutkien kiihkeällä ilolla jokaista veristä jalanjälkeä, joka ajetulle karhulle oli tuottanut semmoisen tuskan. Sortuneen louhikon rinnettä hän nousi suoraan kohti sitä paikkaa, missä Vahb portaan päällä odotti, kivuistaan vimmastuneena. Eteenpäin vain hiipi kovasisuinen metsämies; silmät yhä tutkivat veritahroja taikka vaelsivat ylhäisissä metsissä, mutta ei kertaakaan hän kurkottanut katsomaan kallioportaan päälle. Ja nähdessään tämän ilmetyn kuoleman hellittämättä jäljillään ja haistaessaan sen vihatun hajun, Vahb raskaan uhrin hinnalla kohotti ruhoansa ruhjotun värisevän kämmenensä tuelle ja jäi siihen, kunnes oikea hetki tuli, ja sitten hän terveen kämmenensä verrattomaan synnynnäiseen voimaan lisäsi epätoivoisen vihan koko painon ja iski hirveän ruhjovan iskun. Intiaani lyyhistyi kertaakaan kiljahtamatta ja sitten kierähti näkyvistä. Vahb nousi ja etsi jälleen rauhallisen kolkan, jossa saisi hoitaa haavojansa. Näin hän oppi, että pitää tapella rauhansa edestä; sillä sen koommin ei sitä intiaania näkynyt, ja nyt hän sai rauhassa levätä ja parantua.

II.

Vuodet vierivät kuten ennenkin, paitsi että Vahbin uni talvi talvelta keveni, ja kevät keväältä hän lähti aikaisemmin pesästään ja oli vielä entistäänkin suurempi, ja yhä vähemmän oli vihollisia, jotka uskalsivat häntä vastustaa. Kuudennella ikävuodellaan hän oli sangen iso, voimallinen, juroluontoinen karhu, jolla ei elämässään ollut ystävää, ei lempeä jälkeen sen kovan onnen päivän Ala-Pineyn rannalla.

Ei koskaan puhuttu, että Vahbilla olisi ollut mielitiettyä. Eikä kukaan luullut hänellä koskaan olleenkaan. Vuosi vuodelta karhujen lemmenajat tulivat ja menivät jättäen hänet omaan onneensa, kuten hän oli nuoruudessaankin ollut. Karhun ei ole hyvä olla yksin; se on sille pahaksi joka suhteessa. Hänen tavallinen ärtyisyytensä kehittyi sitä myöten kuin voimatkin, ja jokainen, joka olisi nyt sattunut hänet tapaamaan, olisi sanonut häntä vaaralliseksi harmaaksi karhuksi.

Hän oli elänyt Meteetseen laaksossa aina siitä pitäen, kun ensin sinne muutti, ja monet pienet ansaseikkailut ja kohtaukset vuoriston metsäläiskilpailijain kanssa olivat hänen luonteensa kehittäneet. Mutta näiden viimemainittujen joukossa ei enää ollut ainoatakaan, jota hän nyt olisi pelännyt, ja hän oli kylliksi viisastunut ensinmainittuja välttääkseen, sillä ihmisen ja raudan läpitunkeva haju oli pettämätön varotus, etenkin erään tapauksen jälkeen, joka sattui hänen kuudentena ikävuotenaan.

Hänen aina luotettava nenänsä kertoi, että alaalla hirsimetsässä oli hirven raato.

Hän kulki vastatuuleen ja sieltä toden totta löytyikin suuri herkullinen haaska, kaikkein paras paikka jo auki revittynä. Tosin kyllä siellä tuntui sitä kamalaa ihmis- ja rautahaisuakin, mutta se oli niin heikkoa ja herkut olivat niin houkuttelevat, että hän, ympäri kierrettyään ja raatoa tutkittuaan kahdeksan jalan korkeudesta, joka oli hänen mittansa kahdella jalalla seisten, varovasti lähestyi ja paikalla tarttui vasemmasta kämmenestään suunnattomiin karhunrautoihin. Hän tuskasta karjui ja raivoisena pieksi ympärilleen. Mutta nämä eivät olleetkaan majavanraudat; ne olivat suuret neljänkymmenen naulan karhunraudat, ja hän oli nyt varmassa tallessa.

Vahb aivan kuohui raivosta ja vimmatusti puri rautoja hampaillaan. Sitten hän muisti entiset kokemuksensa. Hän asetti raudat takajalkainsa väliin, toisen takakämmenen toiselle, toisen toiselle sangalle, ja painoi niitä alas koko voimallaan. Mutta se ei riittänyt. Hän raastoi mukaansa raudat pölkkyineen ja kalistellen astui vuorta kohti. Kerran toisensa perästä hän koetti saada jalkansa irti, mutta turhaan, kunnes tuli erääseen paikkaan, jossa oli polun poikki suuri puu, runko muutaman jalan maasta kohollaan. Sattumako lienee ollut, vaiko sukkela päähänpisto, hän seisahtui sen alle ja teki uuden yrityksen. Takakäpälä kummallakin sangalla ja mahtavat hartiat puuta vastaan ponnistaen hän jättiläis-voimalla rutisti kojetta: jykevät teräsjouset antoivat perään, sangat aukenivat ja hän repäisi ulos jalkansa. Vahb oli jälleen vapaa, vaikka jäikin isovarvas, jonka raudat ensi iskulla olivat melkein poikki puraisseet.

Jälleen oli Vahbilla kipeä haava hoidettavana, ja kun hän oli vasenkätinen karhu -- se on, kun hän tahtoi kääntää paaden kyljelleen, niin hän kannatti itseään oikealla kämmenellä ja vasemmalla väänsi -- niin seurasi tästä vammasta, että hänen täytyi joksikin ajaksi luopua kaikista niistä herkkumuruista, joita on kaatuneitten puitten ja kivien alla. Haava lopulta parani, mutta hän ei milloinkaan unhottanut tätä kokemusta, ja siitä pitäen ihmisen ja raudan kitkerä haju, ilmankin pyssyn hajua, aina sai hänet raivoihinsa.

Hän oli monesta kokemuksesta oppinut, että oli parempi lähteä käpälämäkeen, milloin metsämiehestä vain hajua tunsi, taikka kuuli hänen matkan päässä tulevan, mutta tapella henkensä edestä, jos hän oli lähellä. Ja pian lehmipaimenet saivat kokea, että Ylä-Meteetsee oli semmoisen karhun maata, joka oli paras jättää rauhaan.

III.

Eräänä päivänä Vahb pitkän poissaolon jälkeen saapui lääninsä alempiin osiin ja hämmästyksekseen näki senkaltaisen puisen pesän, joita ihmiset itselleen rakentelevat. Kiertäessään tuulen alle hän tunsi sen haisun, joka nykyään aina sai hänet raivostumaan, ja seuraavassa tuokiossa hän kuuli kovan paukauksen ja tunsi pistävän iskun vasemmassa takajalassaan, siinä samassa, joka oli vanhastaan kankea. Hän pyörsi ympäri ja paraiksi näki miehen juoksevan äsken rakennettua mökkiä kohti. Jos laukaus olisi sattunut olkaan, niin Vahb olisi ollut saatuna, mutta siihen se ei sentään sattunut.

Valtavat käsivarret, jotka paiskoivat hirsiä kuin luudanvarsia, kämmenet, jotka yhdellä kopauksella ruhjoivat seudun suurimmankin sonnin, kynnet, jotka vuoren kyljestä repivät mahtavia paasia -- mitä ne huolivat murhaavasta rihlastakaan!

Kun kumppani illalla palasi kotiin, niin hän löysi sen miehen mökin punertavalta lattialta. Ulkoa tulevat veriset jället ja sanomalehdestä leikatun novellin taa vapisevalla kädellä kyhätty kirjotus kertoivat tapauksen.

_Tämän teki Vahb. Minä näin sen lähteellä ja haavotin sitä. Minä koetin päästä katolle, mutta se sai kiinni. Hyvä Jumala kuinka minä kärsin! Jakk._

Sehän oli oikeus ja kohtuus. Ihminen oli tunkeutunut karhun maahan, oli koettanut tappaa karhun, ja olikin oman henkensä menettänyt. Mutta Jakin toveri vannoi tappavansa sen karhun.

Hän lähti jäljille ja seurasi niitä kanjonille ja kulki siellä ristiin rastiin ja metsästeli päivän toisensa jälkeen. Hän asetti täkyjä ja viritti rautoja ja kuuli vihdoin eräänä päivänä _rojauksen, kalin-kolin, pupamm_, kun valtava paasi poukkui rinnettä pitkin jonnekin metsään säikyttäen pari hirvieläintä, jotka liehuivat pois kuin takkiaisuntuva. Miller aluksi luuli sitä vuorenrepeämäksi; mutta pian hän älysi, että se oli Vahb, joka oli vierittänyt kiven saadakseen sen alta vain pari kolme muurahaista.

Tuuli ei ollut tietoa vienyt, ja Miller, pensaitten lomitse tähyten, näki ison karhun syövän, vasenta takajalkaansa säälitellen ja itsekseen äreästi möristen, kun sitä uuden kerran vihlaisi. Miller etsi tukea ja ajatteli, "nyt tulee kuolema, ellei mene aivan päin mäntyä." Hän vihelsi terävään, karhu jähmettyi liikkumattomaksi, ja sen seistessä korvat hörössä mies osuutti päähän ja laukaisi.

Mutta juuri sillä hetkellä liikahti iso pörhöinen pää, vimmastuttava naarmu vain tuli, savu ilmaisi miehen paikan ja harmaa töytäisi vihaisesti, kolmen jalan kiireellä tavottamaan vihollistaan.

Miller pudotti pyssynsä ja kiikutti itsensä keveästi puuhun, ainoaan, mitä oli suurta sillä paikalla. Vahb suotta raivosi runkoa vastaan. Se repi kaarnan hampaillaan ja kynsillään; mutta Miller oli turvassa, saamattomissa. Kokonaista neljä tuntia harmaa vahti, sitten heitti ja verkalleen poistui pensaihin, kunnes katosi näkyvistä. Miller piti sitä puusta silmällä ja vielä sen jälkeen odotti lähes tunnin ollakseen varma siitä, että karhu oli mennyt. Sitten hän laskeutui maahan, otti pyssynsä ja lähti mökilleen. Mutta Vahb oli viekas; hän oli vain ollut poistuvinaan ja sitten hiljaa hiipinyt takaisin väjymään. Heti kun mies oli poistunut puun luota siksi kauas, ettei voinut sen luo palata, niin Vahb hyökkäsi hänen jälkeensä. Haavoistaan huolimatta karhu liikkui nopeammin. Neljännesmailin päässä -- no niin, Vahb teki miehelle juuri saman, mitä tämä oli vannonut hänelle tekevänsä.

Kauan aikaa perästä päin ystävät löysivät pyssyn ja asiaksi asti muutakin.

Meteetseen uudismökki sai lahota. Sitä ei käytetty koskaan sen jälkeen, sillä ei ketään haluttanut lähteä maahan, jossa oli vähän houkutuksia ilmeisen pahan onnen ja kirouksen vastapainoksi ja jossa niin hirveä harmaakarhu oli alati sotapolulla.

IV.

Löydettiin sitten hyvää kultaa Ylä-Meteetseen varrelta. Kullankaivajia tuli ja kaksittain kulki vuorenkukkulain keskellä maata tonkien ja pienet purot pilaten -- harmaapartoja vanhoja miehiä enimmäkseen, jotka olivat eläneet elämänsä vuoristossa ja itse hitaasti muuttuivat harmaiksi karhuiksi. Kaikkialla he kaivoivat ja kuopivat, eivät hyviä ravitsevia juuria, vaan tuota hohtavaa keltaista hiekkaa, joka ei kelvannut syödä; eläen harmaakarhun elämää, pyytämättä muuta kuin saada rauhassa kaivaa.

He näyttivät ymmärtävän harmaan Vahbin. Kun ensi kerran tavattiin, niin Vahb nousi takajaloilleen ja ilkeät viheriät tulet alkoivat vilkkua hänen pienissä silmissään. Vanhempi miehistä sanoi toverilleen.

"Anna sen olla, niin se ei tee mitään."

"Voi kuin on kamalan suuri!" vastasi toinen hermostuneesti.

Vahb oli hyökkäämäisillään, mutta mikä lienee pidättänyt -- se oli jotain, joka ei kuulunut hänen aistimiinsa, joka tuntui vain niiden alallaan ollessa; se oli jotain, joka miehessä ja karhussa on hänen viisauttaan viisaampaa ja joka viittaa tietä hämärän ja mutkailevan tien jokaisessa epätietoisessa haarassa.

Vahb ei tietenkään ymmärtänyt, mitä miehet sanoivat, mutta hän tunsi, että tässä oli jotain erilaista. Ihmisen ja raudan oli haju, mutta se ei ollut samaa raivostuttavaa laatua, ja tästä puuttui se pistävä haju, joka aina vaan johti hänen mieleensä penikka-ajan synkät päivät.

Miehet eivät liikkuneet, jonka vuoksi Vahb vain mörähti maanalaisen mörähdyksen, laskeutui taas neljälle jalalle ja meni menojaan.

Myöhään samana vuonna Vahb taas sattui kohtaamaan sen ruskeakuonon mustan karhun. Kuinka se karhu aina vaan pieneni! Vahb olisi nyt voinut yhdellä läimäyksellä nakata sen Graybullin toiselle rannalle.

Mutta musta karhu ei jäänyt sitä voimankoetusta odottamaan. Se kiikutti lihavan typykän ruumiinsa puuhun niin sukkelaan, että ähkä pääsi. Vahb ulottui nyt maasta yhdeksän jalkaa korkealle ja yhdellä raapauksella hän valtavilla kynsillään repäisi pois kaarnan aina hohtavaa valkoista puuta myöden ja melkein maahan saakka; ja musta karhu kauhusta värisi ja uikutti, kun niitten kamalien kynsien raavinta kiiti puuta pitkin ja siitä sen selkärankaan hirvittävän sanomansa keralla.

Mitä tämän mustan karhun näkeminen Vahbissa herätti? Ylä-Pineynkö kauan unhotettuja muistoja; ruokaisen metsämaanko mietteitä?

Musta oli kavunnut niin korkealle kuin pääsi ja Vahb jätti sen sinne värisemään, ja ilman sen selvempää tarkotusta hän itse samosi Ylä-Meteetseen äyräitä alas Graybullille, Rimrock vuoren lievettä kiertäen; ja yhä edelleen vain, kunnes hän monta tuntia myöhemmin huomasi olevansa Ala-Pineyn hirsimurroksessa ja muinoisten marjain ja muurahaisten keskellä.

Hän oli aivan unohtanut, kuinka mainio maa tämä Piney oli: yllin kyllin ruokaa, ei kullankaivajia missään jokia turmelemassa, ei metsämiehiä, mitä silmällä pitää, ei sääskiä eikä kärpäsiä, vaan runsaasti aukeita päivärinteitä ja suojaisia metsiä, takana korkeita jyrkkiä kallioita kylmempiä tuulia pois kääntämässä.

Eikä siellä ollut vakinaista harmaata karhuakaan asukkaana, ei edes maata kiertävistä merkkiä, ja ne mustat karhut taas, jotka maan omistivat, eivät tulleet lukuun.

Vahb oli vallan hyvillään. Hän kieritteli mahtavaa ruhoaan vanhassa puhvelin piehtaroimakuopassa ja kohoten kahdelle jalalle puuta vastaan siinä paikassa, missä Piney kanjoni eroo Graybull kanjonista, pani siihen merkkinsä runsaat kahdeksan jalkaa maasta.

Seuraavina päivinä hän kuljeskeli yhä kauemmaksi ja kauemmaksi Shoshonien rosoisten kukkulain keskelle ja sitä myöden kuin kulki, sitä myöden maata anasti. Monen mustan karhun merkkipuita hän löysi, ja jos ne olivat pieniä kuivaneita puita, niin hän yhdellä valtavan kämmenensä läimäyksellä mursi ne rytisten maahan. Jos ne olivat tuoreita, niin hän pani omat merkkinsä entisten merkkien päälle ja paremmaksi vakuudeksi vielä repi kuoren varpaittensakin suurilla kynsikuokilla.

Ylä-Piney oli niin kauan ollut mustien karhujen aluetta, että oravat olivat lakanneet tallettamasta varastojaan onttoihin puihin, ne käyttivät nyt laakojen paasien alustiloja, josta mustat karhut eivät voineet niitä saada; Vahbille tämä sen vuoksi oli runsauden maa: mäntymetsässä joka neljäs tai viides paasi oli oravan tai maaoravan, tsipmunkin, vilja-aitan katto, ja jos pikku omistaja sattui siellä olemaan, kun hän käänsi paaden kyljelleen, niin tuntoaan vaivaamatta Vahb litisti sen kämmenellään ja pisti poskeensa omain varastojensa herkulliseksi palan painimeksi.

Ja minne Vahb meni, sinne se teki merkkipaalunsakin:

_Syrjäisiltä pääsy kielletty!_

Se oli puihin kirjotettu niin korkealle, kuin hän ulottui, ja jokainen, joka siihen tuli, ymmärsi hajun ja karvain olevan suuren harmaan Vahbin.

Jos emo olisi kyllin kauan elänyt häntä opettaakseen, niin Vahb olisi tiennyt, että semmoinen maa, joka keväällä on hyvä, voi kesällä olla huono. Vahb vasta vuosien kokemuksen kautta sai selville, että on parasta kerrassaan muuttaa maata vuodenaikain mukaan. Aikaisin keväällä Cattle ja Elk vuoristot talven tappamine raatoineen tarjoavat runsaat juhla-ateriat. Alkukesästä paras laidun on lämpimillä mäenrinteillä, joilla kasvaa kamassiaa ja intiaaninaurista. Loppukesästä ovat jokilaakson marjapensaat hedelmiä täynnään ja syksyllä oli ketrimetsissä hyvä tilaisuus lihottautua talveksi. Siten hän joka vuosi levitti aluettaan. Hän ei tyytynyt siihen, että karkotti mustat karhut Pineyn ja Meteetseen varsilta, vaan vieläpä kulki vedenjakajankin poikki ja tappoi sen vanhan junkkarin, joka kerran oli karkottanut hänet Kauppapuoti-laaksosta. Ja hän myös piti, mitä oli vallannut, kerrankin hajotti kokonaisen siirtolais-leirin, joka Keski-Meteetseen varsilta haki karjatalon paikkaa; hän säikytti hevoset karkuun ja käänsi mullin mallin koko leirin. Ja siten kaikki eläimet, ihminen niitten mukana, tulivat tietämään, että koko matka Frank's Peakista Shoshonen vuorenpolvekkeihin saakka oli semmoisen kuninkaan maata, joka hyvin kykeni sitä puolustamaankin, ja että tämän kuninkaan nimi oli Meteetseen Vahb.

Jokainen Jumalan luoma, jonka voimat ovat niin suuret, ettei sen tarvitse pelätä julkihyökkäystä, helposti unohtaa, mitä on oppinut. Mutta Vahb ei koskaan unohtanut niitä varhaisia kokemuksia, joita hänellä oli raudoista ollut. Hän piti ohjeenaan, ettei koskaan lähestyisi tuota ihmisen ja raudan hajua, ja siinä syy, miks' ei hän koskaan enää tarttunut.