Part 1

HARMAAN KARHUN ELÄMÄNTARINA

Kirj.

ERNEST THOMPSON SETON

Suomentanut I. K. Inha

WSOY, Porvoo, 1916.

Palette Ranshissa, Graybullin rannalla, vietetyille päiville omistan tämän kirjan. Sain siellä metsämiehiltä, vuorimiehiltä, sain omista ja isännänkin kokemuksista aineksia Vahbin elämäntarinan kertomiseen.

SISÄLLYS:

I. Vahbin penikka-aika. II. Hänen voimansa päivät. III. Riutuminen.

I OSA

VAHBIN PENIKKA-AIKA

I.

Kaukana villin Lännen villeimmässä osassa hän syntyi, Vähän Pineyn latvoilla, yläpuolella sen paikan, jossa nykyään on Palette Ransh, ja kolmattakymmentä vuotta on siitä vierryt.

Emo oli noita tavallisia "hopearipsejä", se eli omaa hiljaista elämätään niinkuin halusta kaikkikin karhut, huolti talouttaan, täytti velvollisuutensa perhettään kohtaan, eikä pyytänyt keneltäkään suurempaa suosiota kuin saada olla omissa oloissaan.

Heinäkuu oli jo kulumassa, kun se vei huomattavan joukkonsa Vähän Pineyn rantaa pitkin alas Graybullille ja näytti niille, mitä marjoja mansikat ovat ja mistä niitä pitää hakea.

Emon syvästä vakaumuksesta huolimatta eivät penikat olleet huomattavan isoja eivätkä hyvän näköisiäkään; ja kuitenkin se oli huomattava perhe, sillä niitä oli neljä, vaikk'ei monikaan karhu eukko voi ylpeillä enemmästä kuin kahdesta.

Hauskoja aikoja elivät nyt pörhöiset pienokaiset, vuoriston ihanata kesäaikaa, kaikenlaisen hyvyyden runsaudessa hekumoiden. Emo väänsi nurin joka pölkyn ja laakakiven, mitä eteen sattui, ja paikalla kun se oli kohotettu, ne kaikin hyökkäsivät sen alle kuin pienet porsaat nuolaisemaan suuhunsa siellä piilevät muurahaiset ja toukat.

Niiden päähän ei koskaan pälkähtänyt, että moamon voima voisi joskus pettää ja iso paasi pudota, juuri kun he olivat alle ennättäneet; ja tuskinpa sitä olisi tullut ajatelleeksi kukaan muukaan, joka olisi sattunut näkemään emon valtavan käsivarren ja jykevän olkapään tuuhean kellertävän turkin alla liikkuvan. Ei, ei; se käsivarsi ei voinut koskaan pettää. Oikeassa olivat pienokaiset. Siksipä ne kiireessään, kuka ensiksi ennättäisi, jokaisen uuden pölkyn luona tuuppivat ja tyrkkivät toisiaan nurin ja rääkäisivät vähät rääkäyksensä, ärhentelivät vähät ärhentelynsä, ikäänkuin olisi kussakin ollut porsas, penikka ja kissanpoikanen kaikki yhteen kääräistyinä.

Ne tunsivat jo hyvin tuon tavallisen pienen ruskean muurahaisen, joka ylämaassa asustaa kaatuneitten puitten alla, mutta nyt ne ensi kerran sattuivat ison lihavan ja herkullisen metsämuurahaisen pesälle ja tunkeilivat nyt kaikin sen ympärille nuollakseen suuhunsa ne mitä ulkona juoksenteli. Mutta hyvin pian ne älysivät, että saivatkin suuhun enemmän kaktuksen okia ja hietaa kuin muurahaisia, kunnes emo sanoi karhun kielellä: "malttakaa, jahka minä näytän".

Se pyyhkäisi keosta kukkuran pois, sitten laski sen päälle ison kämmenensä vähäksi aikaa lappealleen, ja kun kämmenessä alkoi kiehua vihaista muurahaista, niin se nuolaisi ne suuhunsa yhdellä lotkauksella ja sai siten oivan runsaan suuntäyden pureskeltavakseen ilman ainoatakaan hietajyvästä tai kaktuksen piikkiä. Pian sen penikatkin oppivat. Nämä laskivat kukin pienet ruskeat kämmenensä muurahaiskeon päälle, niin että sen ympärillä oli täysi kehä kämmeniä, ja siinä sitä istuttiin, niinkuin lapset sormusta kätkemässä, ja jokainen nuoli ensin oikean ja sitten vasemman kämmenensä, taikka joku läimäytti veljeään korvalle, kun tämä sattuikin hänen kämmenensä nuolaisemaan, kunnes muurahaiskeko oli puhdistettu ja joudettiin muille markkinoille.

Muurahaiset ovat hapanta syötävää ja karhujen tuli jano, jonka vuoksi vanha ja viisas asteli edellä joelle. Kun siellä oli juotu, minkä kutakin halutti, ja jalkoja viruteltu, niin käveltiin joen rantaa suvannolle, jossa vanhan terävä silmä huomasi parven puhvelikaloja itseään pohjassa paistattamassa. Vesi oli sangen matalalla, soran sekaisia suonia vain syvien hautain välillä, ja moamo sanoi pienokaisilleen:

"Istukaa nyt tähän pientarelle, niin saatte oppia vähän uutta."

Ensin se kulki suvannon alapäähän ja hämmensi mutapilven tyyneen veteen häälymään. Mutapilvestä venyi pitkä häntä kuin esirippu virtapaikkaa kohti. Sitten se hiljaa rantaa pitkin kiertäen hyppäsi suvannon yläpäähän niin suurella pauhulla kuin suinkin. Kalat olivat kokoontuneet siihen päähän, mutta tämä äkkihyökkäys ajoi ne hurjaan pakoon ja ne hyökkäsivät suin päin mutapilveen. Kun on puolen sataa kalaa, niin on joukossa aina joku houkkakin, ja näitä nyt hyökkäsi puolen kymmentä pimitetyn veden kautta virtapaikkaan, jossa ne ennenkuin aavistivatkaan joutuivat matalalle sorapohjalle plätiköimään. Vanha hopearipsi nakkasi ne pientarelle ja pienokaiset suurella melulla hyökkäsivät näitten hullunkuristen lyhyitten käärmeitten kimppuun, jotka eivät päässeet paikastaankaan, ja hotkivat ja ahmivat, kunnes pikku vatsat olivat pullollaan kuin ilmapallot.

Ne olivat nyt syöneet niin paljon ja aurinko paahtoi niin kuumasti, että kaikkia rupesi kovasti raukaisemaan. Niinpä emokarhu vei ne pieneen rauhaiseen kolkkaan, ja paikalla kun se asettui levolle, nämä kaikki, vaikka helteestä läähättäen, ryömivät sen ympärille ja kävivät nukkumaan, pienet ruskeat käpälänsä kokoon käpertäen ja tuikaten pienen mustan kuononsa villan sisään kuin kovalla pakkasella.

Tunnin tai parin kuluttua aljettiin haukotella ja oikoa jäseniä, paitsi pikku Karvarullia, joka oli pienin kaikista; se kurkotti hetkisen suippoa kuonoaan ja ryömi sitten takaisin moamon jykevien käsivarsien väliin, sillä se oli, pikku raukka, helläluontoinen ja hemmoteltu. Suurin, se joka myöhemmin Vahbin nimellä tunnetaan, kellistyi selälleen, tassut taivasta kohti, ja alkoi repiä maasta esiin pistävää juurta, morahdellen itsekseen sitä pureskellessaan tai läimäyttäen sitä käpälällään, kun se ei pysynyt siinä, missä olisi pitänyt. Rasavilli, se huimapää, alkoi vedellä Käherikköä korvista ja sai omalle korvalleen hyvän puustin. Pantiin pieneksi painiksi, tiukaksi pieneksi hallavankeltaiseksi keräksi takertuneina mukellettiin sinne ja tänne pitkin nurmikkoa ja, ennenkuin huomattiinkaan, kierähdettiin törmältä jokea kohti näkymättömiin.

Melkein paikalla kuului sitten pienten paininlyöjäin hätääntynyt avunkiljunta. Niiden äänestä puhui todellinen kauhistus, siitä ei voinut erehtyä. Joku kamala vaara uhkasi.

Kavahtipa jalkeille hiljainen emo, muuttui ilmetyksi paholaiseksi ja töytäsi rinteelle paraiksi nähdäkseen valtavan sonnin murhanhimoisesti hyökkäävän pientä otusta vastaan, jota se epäilemättä luuli keltaiseksi koiraksi. Käden käänteessä olisivat Käherikön päivät olleet luetut, sillä sen jalka oli pientarella pettänyt; mutta samassa kuului raskasten jalkain töminää ja karjaus, joka säikäytti ison sonninkin, ja valtavana kellervänä karvakeränä karhuemo poukkui sonnin kimppuun. Hänen! karjan ruhtinaan, kaikkien näitten lakeitten herran, mitä tarvitsi hänen pelätä? Se mylvi syvä-äänisen sotahuudon ja hyökkäsi, seivästääkseen ison karhun pientareeseen kiinni; mutta samalla kuin se painoi niskansa repiäkseen kontion hohtavilla sarvillaan, tämä antoi sille pyörryttävän läimäyksen, ja ennenkuin sonni tointui, oli kontio jo sen olkapäillä ja hirveillä kynsillään raastoi ja raastoi lihaa sen kylkiluista.

Sonni kiljui raivosta ja puski ja nousi takajaloilleen, vetäen kerallaan kontiota. Kun se sitten suin päin syöksyi rinnettä alas, niin kontio päästi irti itse pelastuakseen, ja sonni mukelsi jokeen.

Tämä oli sille onni, sillä karhu muoria ei haluttanut lähteä itseään kastelemaan; sonni kaalasi toiselle puolelle ja raivosta ja tuskasta mylvien kaikkosi pois ja yhtyi karjaan, johon se kuului.

II.

Vanha eversti Pickett, karjakuningas, ratsasti maillaan. Edellisenä yönä hän oli nähnyt uudenkuun laskevan Pickets' Peakin valkoisen keilan taa.

"Viime kuun näin Frank's Peakin päällä", hän sanoi, "ja koko kuukauden oli minulla huono onni; mutta nyt kaiketi onni muuttui."

Seuraavana aamuna hänen onnensa alkoikin. Washingtonista tuli kirje ja suostumus hänen pyyntöönsä, että ranshille perustettaisiin postitoimisto, ja siinä vielä oli kohtelias kysymys, "minkä ehdotatte uuden postitoimiston nimeksi?"

Eversti otti naulasta uuden rihlansa, 45-90 repeterin. "Entäs tämä sitten", hän sanoi; "olihan nyt minun kuuni!" ja hän nousi Graybullin vartta ylöspäin katsomaan, miten karja jaksoi.

Kulkiessaan Rimrock vuoren lievettä hän kuuli etäistä mölyä, niinkuin olisi sonneja tapellut, mutta hän ei siitä sen enempää välittänyt, ennenkuin oli kiertänyt vuoren nokan ja näki alhaalla lakeudella karjansa kuopivan, niin että maa pöllysi, ja kuuli sen ammuvan siihen laatuun, kuin se oman heimonsa verta haistaessaan ammuu. Hän huomasi pian, että suuri sonni, itse pääpomo, oli ylt'yleensä verissään. Selkä ja kyljet olivat kuin pantterin repimät ja pää kuin toisen sonnin ruhjoma.

"Harmaa karhu", morahti eversti, sillä hän tunsi vuoriston. Sukkelaan hän jäljistä katsoi, mistä sonni oli tullut, ja ratsasti sitten korkeaa törmää kohti, josta näki kauemmaksikin. Välillä oli, lähellä Pineyn suuta, Graybullin sorainen kaalamo. Hevonen sotki kylmää kuohuvaa vettä ja alkoi nytkäyksin kavuta toiselle äyräälle.

Tuskin oli ratsumiehen pää noussut penkan päälle, kun käsi tapasi pyssyä, sillä siellä oli täydesti näkyvissä viisi harmaata karhua, yksi iso ja neljä penikkaa.

"Juoskaa metsään," rähähti karhu muori, sillä se tiesi, että ihmisillä on pyssyt. Ei siksi, että se olisi omasta puolestaan pelännyt; mutta se ajatus oli niin kamala, että moiset kojeet pääsisivät hänen sydänkäpyjensä joukkoon. Se karkasi opastamaan niitä Ala-Pineyn hirsimurrokkoon. Mutta kamala murhaava ammunta alkoi.

Piu! Ja karhu emo tunsi kuolon pistoksen.

Piu! jo mukelsi Karvarulli, pikku raukka, nurin niskoin tuskasta rääkäisten ja siihen jäi.

Vihasta ja raivosta ärjyen karhu emo kääntyi vihollista vastaan.

Piu! jo tunsi hervahtavansa ja kuolevansa, olkapää läpi ammuttuna. Ja ne kolme pientä penikkaa, tietämättä mitä tehdä, juoksivat takaisin emonsa luo.

Piu! pau! ja Rasavilli ja Käherikkö vaipuivat kuolonkouristuksissa sen viereen ja Vahb, kauhistuneena ja ymmällään, juoksi piiriä niiden ympäri. Sitten se, tuskin itsekään tietäen miksi, pyörsi ympäri ja hyökkäsi hirsimurrokkoon ja katosi, kun vielä viimeinen pau viuhautti hänellekin pistävän tuskan ja ruhjoi takakäpälän kelvottomaksi.

Tästä sai postitoimisto nimekseen "Neljä-Karhua". Eversti näytti olevan hyvillään siitä, mitä oli tehnyt; ja taisipa hän sitä kehaistakin.

Mutta kaukana Anderson's Peakin metsissä olisi samana yönä voitu nähdä pienen ramman karhun poikasen vaeltavan, ontuen ja jälkeensä jättäen veritahran joka kerta, kun yritti laskea alas takatassunsa; itkien ja vikisten, "moamo! moamo! voih, moamo, missä sinä olet?" sillä sen oli kylmä ja nälkä, ja jalkaan koski niin kipeästi. Mutta ei ollut emoa tulemaan hänen luokseen, eikä hän uskaltanut palata sinne, mihin oli hänet jättänyt, ilman päämäärää hän vain hongikossa harhaili.

Sitten hän vainusi outoa eläinhajua ja kuuli raskaita askelia; ja kun hän ei tiennyt mitä muuta tehdä, niin hän kiipesi puuhun. Samalla tuli puun alle joukko isoja, pitkäkaulaisia, hoikkakoipisia eläimiä, jotka olivat vielä moamoakin korkeampia. Kerran ennen hän oli niitä sen näköisiä nähnyt, eikä hän niitä silloin pelännyt, sillä olihan moamo mukana. Mutta nyt hän pysyi puussa hyvin hiljaa, ja isot eläimet lähelle tultuaan pysähtyivät ruohoa poimimaan ja sitten sieraimiinsa puhaltaen juoksivat pois näkyvistä.

Hän pysyi puussa melkein aamuun saakka ja oli silloin niin kankeana, että tuskin pääsi maahan kapuamaan. Mutta sitten nousi lämmittävä aurinko, ja etsiessään marjoja ja muurahaisia hän alkoi jaksaa paremmin, sillä hänen oli kovin nälkä. Sitten hän palasi takaisin Pineyn rannalle ja pisti haavotetun jalkansa jääkylmään veteen.

Hän aikoi palata takaisin vuorille, mutta täytyihän sitä vielä käydä sillä paikalla, johon moamo ja veljet olivat jääneet. Kun iltapäivä lämpeni, niin hän astua nilkutti hongikkoa virran suuntaan ja sitten Graybullin rantoja alaspäin, kunnes tuli sille paikalle, jossa eiliset kalakestit oli pidetty; ahnaasti hän purra rouskutteli päitä ja muita tähteitä, mitä löysi. Mutta tuuli kantoi siihen outoa kamalaa hajua. Tämä pelotti häntä, ja kun hän kulki alas sinne päin, päin, missä oli viimeksi emonsa nähnyt, niin haju kävi pahemmaksi. Hän tirkisteli varovaisesti sitä paikkaa ja näki siellä lauman kojootteja jotain repimässä. Mitä ne repivät, sitä hän ei tiennyt; mutta emoa ei näkynyt, ei kuulunut, ja se löyhkä, joka teki niin pahaa ja pelotti häntä, oli vielä entistäkin kamalampi, hän sen vuoksi rauhallisesti kääntyi takaisin Ala-Pineyn hirsimurrokkoa kohti eikä enää milloinkaan palannut takaisin kadonneita omaisiaan etsimään. Emoansa hän kaipasi enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta mikä lienee korvaan kuiskannut, että se oli suotta.

Kun yökylmä vaipui maille, niin hän kaipasi emoaan yhä enemmän ja enemmän ja liikutteli sinne tänne onnahdellessaan, yksinäinen pikkuinen orpo raukka. Ei se ole eksynyt, jolla ei kotoa ole, mitä etsiä, hän oli vielä eksynyttä kurjempi ja yksinäisempi, jalkoja pakotti ja vatsa vaati sitä juomaa, jota ei enää milloinkaan saisi. Yöllä hän löysi onton puun ja sen sisään ryömien koetti nähdä unta, että moamon suuret karvaiset käsivarret häntä syleilivät, ja sitä hän hönötteli nenäänsä, kunnes vaipui uneen.

III.

Vahb oli aina ollut synkkä pikku karhu; ja se onnettomuuksien paljous, joka hänet yllätti, juuri kun hänen mielensä oli muodostumassa, teki hänet vielä entistä jurommaksi ja tylymmäksi.

Ei näyttänyt olevan ketään, joka ei olisi ollut häntä vastaan. Hän koetti pysyä piilossa Pineyn ylisissä metsissä, etsien päivällä ravintoaan ja yöt leväten ontossa puussa. Mutta eräänä iltana kolon olikin anastanut piikkisika, joka oli yhtä suuri kuin hänkin ja häjy kuin kaktuspensas. Vahb ei voinut tehdä sille mitään. Hänen täytyi luopua kolostaan ja hakea toinen pesä.

Eräänä päivänä hän lähti alas Graybullin lakealle kaivamaan muutamia juuria, jotka hän emonsa neuvoista tiesi hyviksi. Mutta ennenkuin hän oli vielä kunnolla alkuunkaan päässyt, nousi maareiästä harmahtavan näköinen eläin, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa kähisten ja äristen. Vahb ei tiennyt, että se oli mäyrä, mutta hän näki, että se oli vihainen ja yhtä suuri kuin hän itsekin. Hän oli kipeä ja vielä rampakin, mitäpä muuta, hän liikkasi matkoihinsa eikä kertaakaan pysähtynyt, ennenkuin oli harjulla seuraavassa kanjonissa. Siellä hänet näki muuan kojootti ja tämä hyppi hänen perässään ja vielä kutsui toisenkin kumppanikseen lystiä pitämään. Vahb oli puun vieressä ja kiipesi oksain sekaan. Kojootit tulivat puun alle hyppien ja kiljuen, mutta niiden nenä sanoi, että tämä olikin nuori harmaa karhu, jota ne olivat ajaneet, ja hyvin pian ne päättivät, että penikka puussa tiesi emo harmaan läheisyyttä ja että oli parasta jättää se rauhaan.

Kun ne olivat pois pujahtaneet, tuli Vahb maahan ja palasi Pineylle. Graybullin varrella olisi ollut enemmän ruokaa, mutta siellä näytti nyt jokainen olevan häntä vastaan hänen menetettyään armaan vaalijansa, jota vastoin Pineyn rannoilla oli edes joskus rauhaa, ja siellä oli paljon puita, joihin sopi vihollisen tullessa kiivetä.

Kauan kesti taittuneen jalan parata; eikä se oikeastaan koskaan parantunut oikein hyväksi. Haava parani ja kivun tunto kului pois, mutta siihen jäi kankeus, jonka vuoksi hän vähän ontui, ja kämmenkänsät kasvoivat yhteen aivan toisenlaisiksi kuin toisen jalan. Siitä oli kiusaa varsinkin puuhun kiivetessä, taikka kun oli juostava nopeasti vihollisia pakoon; ja vihollisia oli loppumattomiin, eikä ainoatakaan ystävää sattunut hänen tielleen. Moamon menettäessään hän menetti parhaan ja ainoan ystävänsä. Moamo olisi opettanut paljon, mitä nyt täytyi oppia katkeran kokemuksen kautta, ja olisi varjellut häntä useimmista pahoista, jotka nyt kohtasivat penikka-aikana -- niin monesta ja niin katkerasta pahasta, ettei hän olisi mitenkään niistä elävänä suoriutunut ilman synnynnäistä jäykkyyttään.

Ketrimännyissä oli tänä vuonna runsas sato ja tuulet alkoivat pudotella yllin kyllin kypsiä käpyjä. Vahbin elämä alkoi käydä vähän helpommaksi. Parani terveys, karttuivat voimat, ja ne eläimet, joita hän joka päivä tapasi, jättivät hänet nyt rauhaan. Mutta hänen herkutellessaan ketripuistossa eräänä aamuna myrskyn jälkeen, marssi mäkeä alas iso musta karhu. "Vastaantulija ei salolla ystävä", tämän sananparren oli Vahb jo oppinut. Hän kapusi lähimpään puuhun. Musta karhu ensinnä pelästyi, kun vainusi harmaan karhun hajun; mutta nähdessään, että se olikin vain penikka, se rohkaisi mielensä ja tuli möristen Vahbia kohti. Se osasi kiivetä yhtä hyvin kuin pieni harmaa karhu, paremminkin, ja vaikka Vahb olisi noussut kuinka korkealle, niin musta karhu tuli perässä, ja kun Vahb oli mennyt pienimmälle ja korkeimmalle oksalle, joka suinkin kantoi, niin musta karhu tylysti ravisti hänet irti, niin että hän putosi maahan tärskähtäen ja ruhjoutuen puolipökerryksiin. Voihkien hän liikkasi pois, ja ainoa syy, joka pidätti mustaa karhua häntä seuraamasta ja ehkä tappamasta, oli se pelko, että vanha harmaa ehkä oli lähettyvillä. Ja niin Vahb karkotettiin kaikista näistä hyvistä ketrimetsistä joen suupuoleen.

Graybullin rannoilla ei tähän aikaan ollut paljoa ruokaa. Marjat olivat melkein kaikki loppuneet; ei ollut kaloja eikä muurahaisia, ja pakottavin paikoin, yksinäisenä ja kurjana Vahb vaelsi ja vaelsi, kunnes oli jo Meteetseen puolessa myötämaissa.

Kojootti juosta loikki marunavarvukkoa hänen perässään. Vahb koetti juosta, mutta siitä ei tullut mitään. Kojootti pian sai hänet kiinni. Mutta sitten Vahb äkkiä epätoivoisen rohkeuden puuskauksessa kääntyi päin ja kävi päälle. Hämmästynyt kojootti killahti säikähdyksestä kerran tai pari ja pakeni häntä koipien välissä. Näin Vahb oppi, että sota on rauhan hinta.

Mutta huono oli ruuan saanti täällä; oli liian paljon karjaa; ja Vahb oli matkalla Meteetseen kanjonin etäisiä käpy-metsiä kohti, kun hän näki aivan samanlaisen miehen kuin se murheen päivänä nähty. Ja samassa hän kuuli paun ja marunan varret kahahtivat ja kaatuivat aivan hänen selkäänsä. Kaikki sen päivän kamalat hajut ja vaarat palasivat hänen mieleensä, ja Vahb juoksi, niin ettei ollut koskaan ennen sitä juoksua juossut.

Hän pääsi pian kuruun ja kulki sitä pitkin kanjoniin. Kahden kallion välissä oli aukko, joka näytti tarjoavan suojaa, mutta hänen laukatessaan sitä kohti juoksi väliin lehmä, joka pudisti päätään ja korskui uhkauksia hänen henkeään vastaan. Hän hyppäsi syrjään pitkälle, kaatuneelle puulle, joka johti törmän päälle, mutta äkkiä ilmestyi yläpäähän vihainen ilves ja ärhenteli, että viisainta kääntyä takaisin. Tässä ei ollut aikaa riitelemiseen. Katkerasti Vahb tunsi, että maailma oli täynnä vihollisia. Mutta hän kääntyi ja kapusi kalliorinnettä ylös niihin käpymetsiin, jotka paartavat Meteetseen äyräitä.

Oravat näyttivät harmittelevan hänen tuloaan ja haukkuivat vimmatusti. Ne ajattelivat käpyjään. Ne tiesivät, että tämä karhu tuli niiden varastoja rosvoamaan, ja seurasivat häntä ylhäällä puissa haukkuen ja sättien ja pitäen niin pahaa melua, että vihollinen olisi voinut saada tuosta metelistä johtoa, ja se juuri olikin niiden tarkotus.

Kukaan ei tosin ajanut takaa, mutta se teki Vahbin levottomaksi ja hermostuneeksi. Hän siis jatkoi matkaansa, kunnes saapui petäjämetsän ylärajalle, jossa sekä ravintoa että vihollisia oli niukasti, ja täällä, vuorioinaitten maitten rajoilla, hän vihdoinkin sai lomaa levätäkseen.

IV.

Vahb ei koskaan ollut helläluontoinen, niinkuin hänen pikku sisarensa, ja monilukuisten vihollistensa vainon kautta hän kävi yhä jurommaksi ja jurommaksi. Miksi ne eivät voineet jättää häntä rauhaan omaan kurjuuteensa? Miksi oli jokainen häntä vastaan? Voi jos olisi saanut moamon takaisin! Voi jos olisi voinut tappaa sen mustan karhun, joka oli hänet kotometsistä karkottanut! Hänen mieleensä ei juolahtanut, että hänkin vielä kasvaisi isoksi. Ja se häjy ilves, joka oli ollut niin ylpeä voimiensa puolesta; ja entä se mies, joka oli yrittänyt hänet tappaa. Vahb ei unohtanut ainoatakaan ja hän vihasi heitä kaikkia.

Vahb huomasi uuden maansa sangen hyväksi, sillä oli hyvä käpyvuosi. Hän keksi juuri sen, mitä oravat olivat pelänneetkin, sillä nenä johti häntä niille pienille vilja-aitoille, joihin ne olivat talveksi koonneet suuret määrät käpyjä. Olihan se oraville suuri vääryys, mutta Vahbille se oli hyvä onni, sillä kävyt olivat herkullista ruokaa. Ja kun päivät lyhenivät ja öisin alkoi kylmätä, niin hän oli hyvissä lihoissa ja pulskan näköinen.

Hän vaelteli nyt kanjonin joka suuntaan, eläen enimmäkseen ylämetsissä, mutta tullen aina joskus ravintoa hankkimaan melkein aina joelle saakka. Hänen eräänä yönä vaeltaessaan syvän veden partaalla, kantoi nokkaan omituista hajua. Se oli sangen hyvää hajua ja hän kulki sitä kohti veden reunalle saakka. Se näytti tulevan uponneesta lie'osta. Kun hän kurotti sitä kohti, niin äkkiä _näppis_, toinen hänen käpälistään tarttui lujasti kiinni teräksisiin majavan rautoihin.

Vahb kiljui ja nyki taapäin koko voimallaan ja veti irti paalun, joka piti ansaa. Hän koetti ravistaa sitä irti ja juoksi sitten pois läpi pensaikon, vetäen sitä perässään. Hän repi sitä hampaillaan; mutta se vain piti kiinni, tyynenä, kylmänä, lujana ja liikkumatta. Aina vähän päästä hän repi sitä hampaillaan ja kynsillään, taikka hakkasi sitä maata vastaan. Hän kaivoi sen maahan ja sitten kiipesi matalaan puuhun, toivoen sen jäljelle jäävän; mutta yhä se vain piti kiinni, purren hänen lihaansa. Hän lähti omiin metsiinsä ja istui koettamaan, eikö olisi keinottelusta apua. Ei hän tiennyt, mikä se oli, mutta hänen pienistä viheriän ruskeista silmistään kiilui sekaisin tuskaa, pelkoa ja raivoa, hänen koettaessaan saada tämän uuden vihollisen salat selville.

Hän pani pensaitten alle maata, ja aikoen ehdoin tahdoin musertaa tämän vehkeen, hän piti sitä maassa toisella käpälällään ja toista päätä hampaillaan kiristi, ja hänen alas kuukahtaessaan, sen alta luiskahtaessa, sangat aukenivat ja jalka pääsi irti. Se oli tietysti sula sattuma, että hän sattui samalla kertaa puristamaan kumpaakin jousta. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta ei sitä unohtanutkaan, ja hän sai siitä seuraavan sekavanlaisen käsityksen: "Veden luona väjyy ja odottaa kamala pieni vihollinen. Sillä on kumma haju. Se puree käpälää, mutta itse se on liian kova purtavaksi. Mutta kun kovaa pusertaa, niin siitä pääsee."

Viikon tai enemmänkin pikku harmaa karhu taas sairasti käpäläänsä, mutta ei se ollut kovin pahana, kun hän ei vain kiipeillyt.

Nyt oli se aika vuodesta, kun hirvet toitottelivat vuorilla. Vahb kuuli niitä kaiket yöt ja kerran tai pari hänen täytyi kiivetä, väistääkseen isosarvista hirvihärkää. Ja se oli sama aika vuodesta, jona erämiehet ansoineen saapuivat vuorille ja villihanhet ilmassa soittelivat. Metsässä oli sitä paitsi monta aivan uutta hajua. Vahb kävi erästä kohti ja se johti hänet paikkaan, johon oli yhteen pinottu muutamia pieniä pölkkyjä; mutta siihen hajuun, joka oli häntä puoleensa vetänyt, sekaantui toinen, jota hän vihasi -- hän muisti sen siltä ajalta, jolloin oli moamonsa menettänyt. Hän haisteli tarkkaan joka suunnan, sillä se haju ei ollut kovin väkevä, ja näin keksi, että se katala haju lähti edestäpäin eräästä pölkystä ja se makea haju taas, joka sai suun vettymään, risutukon alta sen takaa. Hän siis kiersi sinne, vetäisi pois risutukon, niin että sai syötin, joka oli lihan kappale, ja kun hän sen sieppasi, niin edessä oleva pölkky putosi alas raskaalla poksauksella.

Saipa se Vahbin hyppäämään; mutta hän pelasti nahkansa ja vielä lihakappaleenkin, sai uusia kokemuksia ja yksi vanha kokemus yhä vahvistui, se nimittäin, että "kun se katala haju on lähellä, niin ei ole vaara kaukana."