v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen

kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi poikennut sen säännöistä.

Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa käteen.

Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.

Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.

Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.

Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan, havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, herra pastori

— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan, jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä maantiellä.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. — Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja tuttavallisesta.

Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta, ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin kuin kukin parhaaksi näkee.

— Ellet olisi maininnut tuota sanaa _vaaratta_ niin olisin sanonut sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.

He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut tien, Irene sanoi:

— Nyt jo uskallan puhua...

— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla veitikkamaisesti.

Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä ja järkevillä keskusteluillaan.

Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.

Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut. Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi tiedustelemaan syytä siihen.

— Etkö sitä voi arvata? — kysyi pastori.

— Rakastatko häntä?

— Rakastan.

Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat olleet hyvinkin maallista laatua.

Hiukan arveltuaan Harald yht'äkkiä sanoi:

— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut...

— Keneen?

— Ireneen.

Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan tuon ainoan sanan _minäkin_ oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.

— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta...

— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan, arveli pastori nauraen.

— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.

Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni, eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi Stellaan?

— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:

— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin rakastunut Stellaan.

Pastori huomasi, mitä hän sillä tarkoitti ja vastasi:

— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle. Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että olisit voinut rakastuakin häneen... Enpä ole koskaan ennen rakastanut enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen sydämensä?

— Luulen varmasti.

— Ettäkö voi rakastua vielä toisenkin kerran?

— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä, joka nyt... makaa mustassa mullassa.

— Ja oliko rakkautesi silloinkin yhtä puhdas kuin nyt?

— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas... Oi, Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.

Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten hän vaihtoi puheenaihetta:

— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.

Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.

— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla vilkaista kurjia peltojasi.

Ja he läksivät.

Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:

— Tiedätkö mitä, Irene...

— Mitä?

— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo nimestäkin tietää, millainen sinä olet.

Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.

Yht'äkkiä Stella kysyä tokaisi:

— Mitä pidät Haraldista?

Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän. Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:

— Mikset vastaa? — kysyin, mitä pidät Haraldista.

— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.

— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi, kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella, joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.

— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene, ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.

— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella pieniä käsiään taputtaen.

Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin selvillä. Ja hän alkoi itkeä.

Sen nähdessään rupesi Stella itkemään vielä enemmän kuin toinen.

— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut itkemään.

— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu saa levätä.

Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut. Itkien hän sanoi:

— Olen onnellinen.

— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää minusta?

— Harald.

— Niinkö luulet?

— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.

— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.

— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.

— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta. Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.

— Se on kaikista somin, joka nyt on ylläsi, vastasi Irene hymyillen.

— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.

Hän ei tahdo selittää minulle asiaa, niin se on.

Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään viitsinyt selittää sitä Stellalle.

Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista, olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.

Irene huomautti:

— Sanoit, että _olisi annettu_, siis ei pastori yksin ole näitä antanut, vaan myös...

— Harald. Häntä sinä kai tarkoitit, ja hänen antamiaan ne ovatkin.

— Mitkä ovat pastorin antamia ja mitkä Haraldin?

— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla silloin sattui olemaan... enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä mielellään hän kumminkin antoi.

Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän rupesi hameita tutkimaan, sanoen:

— Tuo harmaa varmaankin kaunistaa sinua eniten.

— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.

Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni, ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa mitättömäksi.

— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui silloin sydämessäni.

Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä, jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli rakastanut vain Jumalaa.

Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi palata jokapäiväisiin oloihin.

Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.

— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää sano häntä neidiksikään.

Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma tuota oli katsella.

Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.

Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan, ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:

— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja pitää hänestä.

— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta, Irene, miksi et puhu mitään?

— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita, sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.

Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet hyvää.

Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa, jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille ominainen.

Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.

— Kuinka oletkaan onnellinen! ajatteli hän Stellaa katsellessaan.

— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on tulossa.

Irene ei vastannut, vaan otti kiltisti saalinsa ja alkoi hankkia lähtöä.

Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.

Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.

Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten, jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.

Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania kasvojaan.

Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä, peloittiko häntä.

— Muulloin olen kyllä pelännyt, mutta en nyt.

Tämä vastaus miellytti Haraldia kahdesta syystä.

Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta, ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.

Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.

Kylmästi ja ylhäisesti vapaaherra otti heidät vastaan.

— No, mitenkä tuo mainio vierailunne päättyi?

— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.

— Tyytyväisenkö? Oi, se on liian vähän sanottu!

— Tuo löytölapsiko sinua niin huvitti.

— Hän juuri. Oikein rupesin hänestä pitämään.

— No, kuinka pitkälle tuttavuutenne kehittyi?

Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:

— Me jo sinuttelimmekin toisiamme.

Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun _hän_ oli Irenen isä.

— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.

Kamarijunkkari v. Assar, joka myös oli saapuvilla, sanoi:

— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin sitä sytyttämättä.

— Vai vasempaan? ihmetteli herra v. Nit.

— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä sinuttelemasta.

— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti, varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.

Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä, jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla salata aikeitansa.

Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka pelkäsivät ukkosen voimaa.

— Ukkosen käydessä en _tahdo_ laulaa, vastasi Harald.

— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene, tahdotko sinä laulaa?

— Ukkosenilmalla en _voi_ laulaa.

— Hänelle joka ei _voi_ annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei _tahdo_. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.

Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.

Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:

— Älkää pelätkö. Muistakaa... — mutta samassa hän vaikeni.

Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla pysähytti hänet v. Nit.

— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun huoneessani.

Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui häntä seuraamaan.

Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.

— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.

Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald, tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.

Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit, osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.

Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat surkuteltavia.

— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.

Harald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua. Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua, lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava. Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos. Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin. Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita: „Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä, jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat todellisia hylkiöitä.

Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi ystävällisesti:

— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista ihmistä... juuri hänen onnettomuutensa takia.

— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien synnyttämä omantunnon tuska?

— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta. Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä tutkia sen syytä?

Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.

— Hyvää yötä, herra v. Nit, sanoi Harald.

— Kiitän nöyrimmästi tästä hauskasta hetkestä. _Au revoir!_

VIII.

IRENE STELLAN SIJALLA.

Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.

Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon alttarin juurella.

Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa hän lopetti viattoman rukouksensa.

Ja päivä olikin ihana ja kirkas. Se oli syyskuun alussa.

Pastori Ortman saarnasi, mutta toinen pappi oli jakamassa Herran ehtoollista.

Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.

Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.

Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan, ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo, kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.

Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta myöhään illalla.

* * * * *

Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi Haraldille:

— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.

Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän jatkoi:

— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?

— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna vastaan.

Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi vastustettu, alkoi uudelleen.

— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle vahingoksi...

— En luule pastori Ortmanin olevan sitä mieltä, keskeytti Harald.

Ikäänkuin ei olisi kuullut jatkoi vapaaherra:

— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi... eikö kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän uskalla.

Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti vastannut, niin tämä jatkoi:

— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta...

— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi, ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen hänelle sanat suuhun.

— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?

Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon _minulle_-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa, niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:

— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä suuressa arvossa.

Vapaaherra vastasi melkein niin kuin asia oli:

— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut. Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.

Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti, ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.

* * * * *

Harald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin epäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä Ristilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota harmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.

Matkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti keskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten. Välistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.

Mutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa eikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella kuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:

— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni tuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni ja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan tutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.

— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä laatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä lähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.

— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka... ettehän toki tarkoita että täällä olisi joku _vaara_ tarjona?

Pelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana unohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli heitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti kysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa, tarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen kaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.

Oli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin hän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis päivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi ollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.

— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen ahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen. Kuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit tulemaan juuri nyt?

— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har... maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.

— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä. Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?

Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen salonkiin.

Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa, että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika mennä talon isäntääkin tervehtimään.

Noustessaan ylös portaita Stella kalpeni ja vapisi huomattavasti.

— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi. Näettekö, kuinka vapisen?

Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:

— Minä, nähkääs, ensi kerran eläessäni käyn vieraissa!

Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.

Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.

— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin holhokki, Stella neiti... sehän on hänen nimensä... muistuttaa ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas... Minussa on yleensä se heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta, että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.

Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut, vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.

Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.

Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa, olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä, kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.

Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta ja hän sanoa tokaisi:

— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.

— No, sano sitten pian, mikä lempo nyt taas on hätänä!

— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä. Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen... Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika kulaus ja lähde alas.

Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin kulauksen ja rohkaisi mielensä.

— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!

Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.

— No, mies, mitä ajattelet?

— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.

— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen hän oli nuoruudessansa.

— Entä sitten! Mitä sillä tarkoitat?

— Sanon sinulle suoraan: olet minut pettänyt.

— Tästä yhdennäköisyydestäkö sen päätät?

— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.

— Koska sinulla ei ole todistuksia, niin olet myös väärässä.

— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.

— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta laskemaan leikkiä.