Chapter 7

Elina veti pikku tytön luoksensa ja kuivasi häneltä kyyneleet, sanoen: »Jumala ei ole kutsunut minua suuriin töihin, mutta minä otan vaarin pienistä, joita sattuu eteeni.»

Hän nosti Maijun syliinsä ja silitteli hänen punakkaa poskeaan sekä kosketti myöskin kädellään keveästi pojankin päätä ja kysyi: »Tahdotteko jäädä lapset minun luokseni, kunnes ukko palaa sodasta?»

Poika katsoi Elinan silmiin ja vastasi luottavasti: »Oletteko sitte niin hyvä, että annatte minulle sen leivän, joka minun vielä pitää syödä, ennenkun pääsen ukon luo sotaan?»

»Saat leipää ja vaatteita, kunnes kasvat mieheksi.»

»Saanko minäkin uuden hameen? Tämä on jo niin hajallinen», sanoi pikku tyttö.

»Saat», vastasi Elina, »saat hameen ja leipää niin kauan kun minulla itselläni on palanenkaan teille antaa.»

Lapset hymyilivät iloisesti, vaikka tytön silmissä vielä kyyneleet kiiluivat.

»Näettekö, Sakki, me olemme jo hyvät ystävät?»

»Kyllähän lapset turvautuvat siihen, joka heitä hyväilee, ja te näytätte niin hyvältä, ett'ei heidän suinkaan tarvitse tuntea, miten katkera armoleipä usein on.»

»Ei koskaan», vastasi Elina, »niin kauan kun elän ja minulle itselläni on palanenkaan jakaa heidän kanssansa.» Hän otti pikku tyttöä kädestä ja kutsui poikaa tulemaan sisälle.

Vähän ajan päästä tuli Miihkali ja varustautui valamaan luoteja. Kaikki lyijy ja tina, joka oli löytynyt, oli koottu ja nyt hakattiin paloiksi sulamaan. Iisakki teki vaiti omaa työtänsä ja palkeet puhuivat ahjoon. Heidän siinä puuhatessaan tuli Yrjö ja hänen kanssansa nuorukaisia, joista kellä oli mitäkin aseina, keihäitä, jousia ja nuolia, viikatteita, kirveitä ja puukkoja, vanhoja pyssyjä ja miekkoja, ja heidän jäljissään tuli muita uusia tulokkaita katsomaan työtä. Ei ollut aika tavallinen laatuaan, levottomuutta oli ilmassa ja levottomuutta myöskin ihmisten mielissä.

XII.

Äiti ja poika.

Tulevien rattaitten ratinaa kuului lakkaamatta ja tungos talon ympärillä kasvoi yhä suuremmaksi. Moni tapasi siellä aavistamatta tuttavia, monta iloista ja ikävää tervehdystä vaihdettiin. Vuorotellen näyteltiin myöskin, mitä kullakin oli rattailla ja monessa mytyssä, joiden täyteläinen sisällys oli tuojilla ilon aiheena.

Eräiden rattaiden luona seisoi Askolan emäntä, suuri, vahvaruumiinen vaimo, päässä suurikirjainen huivi, joka nyt kuitenkin oli valunut alas niskaan, jättäen näkymään leveät vaskirenkaat, jotka emännällä oli korvissa ja joista hän hyvin kopeili. Hän avasi täyteläisen nyyttinsä ja levitellen eri vaatekappaleita sanoi: »Kyllähän minä ajattelin säästää nämä Juhanille isänsä perinnöksi, mutta koska nostoväki niitä tarvitsee, niin menkööt sinne. Katsokaas tätä ja tätä. Eipä tiedä, saako poika elääkään niin kauan, että ne sopivat hänelle.»

Iikka oli myöskin tullut muiden kanssa ja koska hänelläkin oli jotakin tuotavaa, tahtoi hänkin näyttää tavaraansa ja veti esiin sukkaparin.

»Hyvää päivää, emäntä», sanoi hän. »Näettekös, eikö ole vahvat sukat? Minä kerjäsin langat Siurosta ja kudoin niitä yöt ja päivät. Koko kylä teki työtä, enkä minäkään tahtonut olla muita huonompi. Katsokaa, miten käteni vielä vapisevat väsymyksestä.»

Kolmas vaimo, Hattulan Vappu, johon puute myöskin oli painanut merkkinsä, vastasi: »Niinhän käy, kun ihminen alkaa tulla vanhaksi.»

»Niin, niin», myönsi Iikka, »enpä tiedä, onko aina ollut niin, mutta nyt en tiedä enää lainkaan, miten tulla toimeen tässä maailmassa.»

Vappu huokasi: »Vaikea on aika. Ihmisellä ei kohta ole enää mitään neuvoa, ei ainakaan sillä, jolla on viisi lasta ja mies on poissa sodassa. Tiedättekö, minulta hävisi lehmä?»

Emäntä oudostui: »Kaunis Omenanneko?»

»Niin ja vasikoineen. Se vasikka oli jo niin suuri ja lapsista mieleinen. Monta kertaa kirveli sydäntäni, kun he niin kalpeina ja nälissään vieressä katselivat, miten se pikku elukka joi maidon kaikki tyyni, mitä he itse olisivat niin hyvin tarvinneet.» Se oli Vapulle ikävä muisto ja hän alkoi itkeä.

Jäykkä emäntäkin heltyi ja kysyi: »Kuolivatko ne elukat vai miten?»

»Vasikan ne ottivat minulta, ja 50 äyriä minä siitä sain.»

»Kuka otti?»

»Kruunun miehet», huokasi Vappu. »Minä olin Marjalan harjulla tekemässä kylpyvastaa, kun ne tulivat, ja kun näin heidän tulevan, juoksin palolle ajamaan lehmää niin kauas, ett'eivät he sitä näkisi, ja lehmä meni ja sillä tiellään se on.»

Emäntä mietti vähän aikaa. »Eikö se ollut punainen ja valkoinen pilkku otsassa?»

»Juuri niin. Kyllähän te olette useinkin nähneet minun Omenani.»

»Kyllä minä sen keväällä näin teillä, ja näin minä sen nytkin pari viikkoa sitte Harvilassa, jossa sanottiin sen oikeastaan olevan Hämy-Iikan lehmän, hän oli sen jättänyt sinne siksi aikaa, kun itse kuljeksi etsimässä poikaansa Anteroa.»

»Hyvänen aika!»

»Hiljaa! hiljaa! Ettekö näe, tuolla hän istuu?» sanoi emäntä, viitaten Iikkaa, joka oli siirtynyt etemmäksi ylpeästä emännästä, se kun ei huolinut hänen sukistaan eikä hänestä itsestänsäkään. Mutta eipä se semmoinen kohtelu nyt ensi kertaa tapahtunut Iikalle, Hän istui yksin ajatuksissaan ja nakerteli petäjänsekaista kuivaa leivänpalasta.

»Hiljaa, hiljaa!» jatkoi emäntä, »ei hänen asiansa ole aivan oikein, niinkuin ei pojankaan.»

»Minä tiedän, että hän asuu juuri Ikaalisten rajalla, mutta emme me tutut ole», vastasi Vappu.

»Niin», jatkoi emäntä, »eivät ne ole oikein pojan eikä äidin asiat. Minä kysyin Harvilan emännältä, mistä Iikka oli saanut lehmän, ja hän vastasi sen tulleen itsestään Iikan naurismaahan ja Isotalon rouvan sanoneen, että Iikka pitäköön lehmän, jolla ei ole omistajaa. Mutta sitä vain ei rouva olekaan sanonut.»

»Ei, sitä hän ei ole sanonut», vakuutti Vappukin, ja emäntä, tullen yhä enemmän vakuutetuksi Iikan syyllisyydestä, kehoitti Vappua lähtemään heti vähän tutkimaan Iikkaa.

Niin tehtiinkin. He menivät epäillen Iikan luo ja emäntä tervehti ystävällisemmin, kuin ennen koskaan oli tehnyt. »Hyvää päivää, Iikka, kuinkas nyt jaksatte?»

»Huonosti niinkuin märkä palaa.»

»Mitenkäs niin?» kysyi emäntä, ja Iikka alkoi tietämättänsä vähän epäillä hänen noin äkillistä osanottavaisuuttansa. Tähän asti oli ylpeä ja mahtava emäntä häntä ainoastaan halveksinut. Mutta olipa miten hyvänsä, niin Askolan emäntä nyt osoitti ystävyyttä, ja sitä tuli harvoin Iikan osaksi muilta kuin hänen vertaisiltaan, vaikka hän olikin vanhoillaan tullut avomieliseksi ja puheliaaksi ja tahtoi mielellään kertoella huolistansa. Emännän kysymykseen hän nyt vastasi heti:

»Köyhä herätköön kuinka aikaisin hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin kova kohtalonsa edessään. Raskas on oma taakka, vaan raskaampi vielä, kun muut sitä lisäävät.»

Nyt arvasi emäntä sopivaksi alkaa tutkinnon ja sanoi samaan liitteesen: »Raskain kaikista on paha omatunto. Eihän vain se liene teitä rasittamassa?»

Silloinpa kaikki selvisi Iikalle. Saadaksensa vain moittia olikin emäntä siis ruvennut ystävälliseksi ja tervehtinyt häntä. Asia oli selvä ja arvelematta Iikka äreästi vastasi:

»Pyhinä sikakin silkissä, ja kun te tulette kirkonkylään, niin olette olevinanne niin pyhä, kuin omatuntonne olisi koko viikon ollut pyhän hengen taskussa.»

Mutta emäntä ei tuosta säikähtänyt, vaan vastasi ripeästi: »Te luulette ehkä, ett'ei tässä pitäjässä olekaan pappia, sentähden että entinen kirkkoherra makaa sairaana Turussa. Mutta täällä on nyt toinen, ja hänelle minä kerron, millainen te olette. Ei kaiketi syyttä sanota teidän oleskelevan noitien emän seurassa.»

Iikka kavahti ylös ja tiuskasi: »Sen vielä maksaa saatte!» ja hän näytti niin uhkaavalta, että Vappu rupesi välittämään ja sanoi sovittaen: »No, älkää nyt noin riidelkö. Kertokaapas minulle, mitä suruja ja huolia teillä on.»

Iikka itki katkerasti. »Niitä on yhtä paljo kuin lehtiä metsässä. Marttilan emäntä lähetti sarkansa minua myöten tänne, kun lupasivat ottaa minut Siuron kärreihin. Minä otin saran, mutta nyt se on poissa, enkä minä tiedä, mihin se on joutunut.»

Emäntä nykäsi Vappua kylkeen, sanoen: »Vai niin, vai on sarka poissa! Mihinkähän se olisi voinut joutua?»

»Minä makasin tuvassa viime yön. Kärrit olivat pihassa ja niissä oli myöskin viimeinen juustoni, jonka otin kotoa evääksi, ja Marttilan sarka ja Siuron lampaannahka ja lammas ja muuta, mitä ihmiset tänne lähettivät. Aamusilla oli kaikki muu paikoillaan, vaan sarkaa ei näkynyt missään eikä juustoa.»

»Vai olette te tehneet juustoa?» virkkoi emäntä. »Mistä te saitte maitoa? En minä luullut teillä olevan varaa ostaa lehmää.»

»En minä olekaan ostanut», vastasi Iikka hiljaisesti. »Mistäpähän ne minulle rahat tulisivat? Lehmä seisoi eräänä aamuna rappusten edessä, kun minä tulin ulos. Se raukka oli niin nälkäinen, että kyllä näkyi, miten se oli kärsinyt, ja ehtynyt se oli myöskin niin, ett'en ensin saanut muuta kuin kiulun pohjan märjäksi.»

Iikka kääntyi innostuneena emännän puoleen ja sanoi: »Se oli juuri se, jonka te näitte minulla, ja silloin minä teille kerroin kaikki.»

»Kyllä te siitä aina kerroitte», jatkoi emäntä, katsoen syrjään. Mutta Vappu tiesi nyt, mitä tahtoi tietää, ja sanoi: »Tiedättekö, minkä rangaistuksen se saa, joka lypsää toisen lehmää?»

Iikka tulistui uudestaan. »Olkoonpa rangaistus mikä hyvänsä», huusi hän, »niin Isotalon rouva sanoi, että minä saatan pitää elukan, koska sille ei kuulunut omistajaa, ja koska minä kerran olen saanut lehmän henkiin ja syöttänyt ja hoitanut sitä, niin aion minä sen pitääkin?»

»Ei, sen kyllä annatte olla tekemättä!» tiuskasi Vappu, »sillä se lehmä on minun Omenani, joka karkasi ja jota minä olen itkenyt monet ajat, eikä Isotalon rouva ole koskaan sanonut, että se on teidän. Luulenpa, ett'ei se rouva edes tunnekaan teitä.»

»Niin luulen minäkin!» sanoi emäntä. »Ainakaan ette ole siellä ollut niin äskettäin, että hän olisi voinut sen sanoa teille. Ei tässä valehdella syyttömille ihmisille.»

Iikka syöksähti esiin, nosti tulistuneena ylös paikatun leninkinsä helman, jonka alta sininen puolivillainen hame loisti, niin että olikin kyllä syytä ihmetellä, miksi hän ei sitä pitänyt päällimäisenä, ell'ei se olisi ollut niin lyhyt. Mutta se oli kuitenkin riittävä todistus, sillä kukapa ei olisi tuntenut Isotalon rouvan hametta, ja varmana asiastaan vastasi Iikka:

»Katsokaa hänen hamettansa, ell'ette usko, mitä minä sanon! Tämän antoi hän minulle, kun viimeksi siellä kävin, josta ei ole pitempää aikaa kuin kuusi viikkoa. Entinen hameeni oli niin repaleinen, että talonväki oikein itki minut nähdessään. Luuletteko olevan niin hauskaa ainiaan pitää muiden repaleita? Jos lehmä on teidän, niin ottakaa se, mutta älkää tehkö minua varkaaksi. Kyllä minä olen yhtä rehellinen kuin kuka hyvänsä teistä. Vai onko kuultu ett'eivät ihmiset uskaltaisi laskea minua kyökkiinsä tai antaa minulle yösijaa, sentähden että minä muka varastelisin muiden maatessa? Enhän minä sille mitään voi, että lehmä eksyi ja tuli minun mökilleni, enkähän minä voinut antaa sen kuolla nälkään. Sitokaa toiste puumerkkinne häntään, niin tietää jokainen, kenen elukka on.»

Iikka itki, niin että vapisi, sillä vaikka häntä ei ollut koskaan kunnioitettu, niin ei häntä myöskään ollut koskaan häväisty niin pahasti, että olisi epäilty varkaaksi. Siihen aikaan, kun hän eli vanhassa kellotapulissa, jota koko maailma kammosi, koska monta ruttoon kuollutta oli siellä maannut ruumiina, silloin oli kyllä kammoksuttu häntäkin ja hänen Anteroansa, mutta ei sentähden, että he olivat varastaneet, vaan että peljättiin ruton tarttumista. Häneen se ei kuitenkaan ollut koskaan tarttunut eikä poikaankaan, ja nyt luuli hän yhtä hyvin kuin muutkin kunnialliset ihmiset saavansa olla rauhassa.

Vapun sydän heltyi yhä enemmän noista polttavista kyynelistä ja hän sanoi lohdutellen: »Älkäähän nyt noin itkekö. Enhän minä sano muuta kuin että teitte hyvin, kun ruokitte sitä elukka raukkaa; kiitosta teidän pitää siitä saada eikä häpeää.»

»Kun Herra paneekin niin paljon yhden ihmisen kannettavaksi, ett'ei enää tiedä mitään neuvoa. Köyhä ja kurja olen minä aina ollut ja vielä ottavat viimeisen kunniankin minulta.»

»Jos annatte lehmän takaisin, niin eihän kukaan koske teidän kunniaanne», sanoi nyt emäntäkin, alkaen jo huomata Iikan viattomaksi.

Mutta eipä se siinä pahin pula ollutkaan, sillä Iikka vastasi levottomasti ja kiivaasti. »Ikäänkuin sarkapakka siltä palaisi takaisin käsiini! Mistä minä nyt otan sen, joka kerran on viimeisellä tiellään?» Ja se todellakin oli hyvin arveluttava asia.

»Mitäs kangasta tuo mies kantaa?» sanoi Vappu. »Onhan se sarkapakka.» Hän viittasi Anteroa, joka hiljakseen astuskeli ihmisjoukossa, sarkapakka kainalossa. Vappu ei häntä tuntenut, mutta Iikka ei ollut uskoa silmiään. Viimein toki täytyi hänen tunnustaa mielessään todeksi, minkä selvin silmin näki. Hän juoksi pojan luo, sieppasi sarkapakan häneltä ja sanoi pahoitellen:

»No, suuri Jumala, taivaan Herra! Kangas! Tämähän on Marttilan sarka! Mistä sinä sen sait? Sinä otit sen!» tiuskasi hän äkäisemmin, pudotti saran maahan ja alkoi huimia poikaa molemmilla nyrkeillään.

Antero koetti vain vähän torjua lyöntejä, sanoen: »Älkäähän lyökö, äiti. Katsokaa minua! Enkö näytä tarvitsevan uusia vaatteita? Minähän tiesin sen olevan kruunun kangasta ja tiedän myöskin itse olevani kruunun mies, vieläpä aivan repaleisin. Älkää lyökö, äiti! Katsokaas, nykyaikaan on niin, että jos ken ei itse pidä huolta itsestään, niin jää ilman. Mutta yhtä hyvinhän minä voin saada puvun kankaasta kuin kuka hyvänsä muu. Minä karkasin muiden joukosta, mutta aion nyt mennä armejaan nostoväen kanssa, joka joutuu tänne puolen tunnin kuluttua, sillä minä riensin heidän ohitsensa tiellä. Minä vien kankaan mennessäni, ja kun minä kannan sitä koko matkan perille asti, niin tottahan herrat minulle antavat siitä ainakin pikku mekon.»

Emäntä oli joutunut muiden tuttujen seuraan, mutta Vappu viipyi Iikan luona ja hänen säälinsä yhä kasvoi, kun Iikka sydämensä pohjasta valitti:

»Jumala minua kurjaa armahtakoon, sinä se kaiketi otit sitte juustonkin?»

»Niin, se on ollut ja mennyt, mutta sehän oli teidän omanne eikä teidän pidä sitä surra. Vaikka jo olen pitkä mies, niin olenhan kuitenkin teidän lapsenne, ja jos olisitte nähnyt minut eilisiltana, kun olin aivan huveta nälkääni, niin ettepä olisi voinut olla antamatta minulle sitä murusta. Mutta minä tiesin teidän makaavan levollisemmin, jos ette nähnyt minua, sentähden minä en huolinut herättää teitä, vaikka jo seisoin aivan penkin vieressä, jolla makasitte tuvassa.»

Ei Iikka niin helposti leppynyt. Hän ei ollut tarkka kenestäkään eikä mistään muusta kuin pojastaan, ja nyt hän sanoi niin vakavasti, kuin suinkin osasi:

»Surulla olet tullut maailmaan ja surua tuotat siinä vaeltaissasikin.»

Antero ei käsittänyt äitinsä sanoja. Hän vastasi vakavasti:

»Luja lujaa vaatii, ei hurskailla sanoilla eikä rukouksilla mihinkään päästä.»

Oli siinä rattaat, joiden edestä hevonen oli riisuttu. Niiden aisalle istui Iikka, peitti kasvonsa käsillään ja itki.

Antero katsoi häntä ja sanoi muka lohdutellen: »Älkää itkekö äiti. Mitä niistä kyynelistä. Ne ovat vain vettä. Jos kerran pitää sydäntä juoksuttaa silmien kautta, niin juoskoon silloin sulana rautana, joka säkenöitsee ja liekehtii ja palaa tulena ja peittää savuun koko maailman paitsi omaa suruamme. Minä en vielä itke, mutta jos kerran itken, niin elävät silloin kuulkoot, että se on huuto, joka särkee sulkunsa, ja voima, jota ei enää mikään koko maailmassa voi pidättää. Mutta nyt tänä päivänä minä olen iloinen.» Hän hymyili ja alkoi laulaa:

»Oon asetettu maailmaan Kuin lastu laineilla, Vaan vaikka poikaa pilkataan, Niin ui hän päivänpaisteessa. Jos myrsky tahtoo apua Ja sumu täytyy korjata, Niin tässä mies on, joka voi Ja siivill' lentelee; Ah, sen sydämessä hiisi soi Ja lempi myös hymyelee.»

»Tahdotteko nähdä?» jatkoi hän. »Minä pyörin rattaana kilpaa auringon kanssa. Mutta minä nousen ja laskeudun sukkelammin kuin se.» Hän nosti kätensä, kumartui äkisti sivulle, vastasi käsillään maata, heilautti jalkansa ilmaan ja kulki sivuttain käsillä ja jaloilla rattaanpyöränä. Onneksi ei muita ollut lähellä kuin Vappu ja Iikka, sillä hän ei väistänyt ketään, niin että helposti olisivat hänen tukevat ja notkeat raajansa saattaneet kolahdella ihmisten päähän.

Nyt ei Iikka enää tiennyt, iloiseltako vaiko surulliselta hänen piti näyttää. Hän pyyhki silmänsä ja sanoi vähän tyynemmin: »Niin, semmoinen hän on; jos minä itken tai nauran, elän kuningattarena tai palan roviolla, hän vain reuhaa huolettomana kuin salon kuohuvin koski. Ei koskaan hiljaa, ei koskaan levossa niinkuin muut, hurja ja iloinen aina. Kyllä minä olen häntä kurittanut ja puhunut hänelle hyviä sanoja. Hän on nähnyt nälkää ja kylmää ja kärsinyt paljon aina kätkyestä asti, mutta kuitenkin koko maailma tanssii hänen silmissään kuin vasikan hännällä. Hän on kuin kuohuva, vaahtopää aalto.»

Antero seisoi taas hänen edessään. »No, vieläkö nyt sitä ihmettelette, äiti?» sanoi hän. »Missä teille silloin päivä valkeni, kun minä synnyin? Eikö Kyrönkosken pauhuisella rannalla? Eikö sen jymisevä kuohulaulu ollut ensimmäinen ääni, jonka kuulin tässä maailmassa? Ettekö minua pistänyt sen vaahtolainehin, kun kastoitte minut omilla sanoillanne? Enkö ensi askeleitani kävellyt sen rannalla? Missä olin ensi vaaroissa ell'en puissa, jotka riippuivat kaukana rannasta kuohuvan syvyyden päällä? Mitä ensin rakastin ell'en juuri niitä valkoisia kuohulaineita, jotka taistelevat ja tappelevat ja kuolevat niin voimakkaasti, kuin se yksin vain olisikin elämää eikä mikään muu? Kyrönkosken rannalla minä kasvoin, ja kuitenkin te ihmettelette, että minä olen tullut sen pyörteiden kaltaiseksi.»

Eräs etempänä seisova nainen oli kuullut nuo sanat ja virkkoi toiselle: »Onhan tuo mies ihan hullu.»

Antero ei tiennyt muusta mitään kuin omista ajatuksistaan. Huomaamatta mitään ympäriltänsä jatkoi hän:

»Siispä äiti, älkää itkekö. Jos tahdotte itse viedä saran herroille, niin viekää, mutta pyytäkää heitä kuitenkin muistamaan minua. Nyt minä lähden hankkimaan itselleni miekan.» Ja hän hävisi väkijoukkoon.

XIII.

Luotien valanta.

Ihmiset yhä lainehtivat edestakaisin, vaan nyt toiselle taholle, niitylle päin, jossa tavarat oli järjestettävä ja pantava kokoon. Yrjö johti työtä ja joukko toisensa jälkeen oli siellä katselemassa ja auttamassa. Viimein oli kaikki niin meneillään, että Miihkali saattoi poistua ja palata pajaan. Siellä oli vielä äsken ollut vilkas työn kalske, mutta nyt olivat poissa sekä vanhat että nuoret. Sakki seisoi aivan yksin. Miihkali etsiskeli silmillään jotakuta, joka olisi osannut auttaa, mutta ei huomannut ketään. Kaikki olivat menneet ihmisvirran mukana niitylle päin. Hän meni ulos ja katseli, ja viimein näkikin jonkun istuvan etempänä kivellä. Hän astui lähemmä ja tunsi tytön, joka oli hänen hääpäivänänsä tullut taloon etsimään kuningasta. Oliko hän vaeltaessaan nyt taas eksynyt tänne vai oliko hän viimeinkin kotimatkalla vakuutettuna, että kaikki hänen puuhansa olivat turhat?

Miihkali meni tytön luo, katseli häntä hetkisen vaiti ja kysyi sitte äkisti: »Mikä teidän nimenne on?»

Tyttö katsahti ylös. »Pappi kastoi minut kirkossa Alliksi isäni lempilinnun mukaan, mutta äitini sanoi minua rakkaimman kukkansa mukaan Asmaloksi.»

»Koska te olette täällä vieras lintu, niin sanon minä teitä Alliksi. Tahdotteko auttaa minua?»

»Tahdon.»

He menivät pajaan.

»Minä tarvitsisin jonkun valamaan luoteja. Rupeatteko te siihen työhön? Täällä ei näy nyt ketään muuta. Mutta te olette niin kalpea, oletteko sairas?»

»En enää. Kun on lähdössä matkalle, niin kyllä aina näin vähän jaksaa.»

Hän oli todellakin maannut sairaana, mutta kuumeen levottomuudessa kaikuivat vangittujen rukoukset vielä selvemmin, heidän kalpeat haamunsa astuivat vielä elävämpinä esiin; ne karkottivat hänet pois sairasvuoteelta ulos maailmaan etsimään apua, jota piti mistä hyvänsä saada, koskapa kuningas vielä oli elossa ja maassa oli asemiehiä. Lännestä päin ei apua ollut saatavissa, hänen täytyi siis lähteä etelään päin Hämeenlinnaan ja armejan leiriin. Mutta siitä aikeestaan hän ei virkkanut mitään. Hän astui vaiti pajaan, katsahti pikimmiten ympäri työhuonetta ja alkoi sitte hakata tinaa ja lyijyä palasiksi. Miihkali katsoi, osasiko tyttö tulla toimeen ilman johtoa ja neuvoa, mutta hyvin se työ näkyi sujuvan, ja hän sanoi:

»Teillä on vahva ja vakava käsi.»

»Salo tekee honkansa pitkiksi ja väkensä vahvoiksi.»

»Ehkä olette hyvinkin tottunut valamaan luoteja?»

»Auttelin minä isääni ja veljiäni, ennenkun läksivät sotaan.»

»Teidän miehet siis olivat hyviä metsästäjiä.»

»Niinkuin kaikki karjalaiset.»

»Hyvä, minä jätän teidät nyt, vaan palaan kohta ja sitte me valamme yhdessä kaikki valmiiksi.»

Miihkali läksi ja tyttö asettui hänen sijaansa tulen viereen. Sakki katseli hänen kalpeata muotoaan. »Te olette ollut sairaana, arvaan minä. He, jotka toivat teidät tänään tänne, sanoivat, että te ette tuntenut heistä ketään ja ett'ei teillä ollut rauhaa. Te vain tahdotte päästä ulos maailmaan.»

»Minä kärsin ja näin paljon kurjuutta ennen tänne tuloani, ja kun täällä kaikki silloin sanoivat minun toivoni olevan turhan, niin minusta tuntui ett'en jaksaisi enää elää. Vaan nyt minä olen jälleen vahva.»

»Vieläkö vakavasti aiotte seurata meidän miehiämme armejaan? Sillä tiellä voi olla paljo vaaroja.»

»Eipä pahemmin käy, kuin Jumala tahtoo. Katsokaas, Sakki, tähän asti en ole koskaan peljännyt, en saloilla, en kylissä enkä teillä, mutta täällä minusta tuntuu, kuin onnettomuus minua vaaniskelisi. Tähän asti olen kulkenut aseettomana ja turvattomana kuin lapsi. Mutta nyt tulee mieleeni jokin epävarma pelko; sentähden minun pitää takoa itselleni turva.»

Hän otti pitkän veitsen, jonka kärki oli katkennut, ja pisti sen ahjoon. Liekit peittivät mustan teräksen. Kun veitsi kuumeni punaiseksi, alkoi hän takoa siihen parempaa kärkeä. Hänen siinä seisoessaan alasimen vieressä palasi Miihkali ja pysähtyi katsomaan, mitenkä tyttö selvisi takomistyöstään. Viimein hän sanoi hymyillen:

»Eipä enää ole syytä valittaa puutetta, kun naisetkin takoa paukuttelevat. Kelle se veitsi tulee?»

»Itselleni minä sitä taoskelen.» Mutta samalla hän kuitenkin pisti veitsen pois ja rupesi jatkamaan entistä työtään.

»Oletteko sitte aivan lujasti päättänyt seurata miehiämme sotaan?»

»En sotaan, mutta leiriin, kuninkaan ensimäisen miehen luo. Tiedättehän, mitä ajattelen ja tahdon».

Miihkali heilautti halveksivasti päätään ja vastasi: »Se ei liene teiltä täyttä totta. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Teidän paikkanne ei ole sotilasten riveissä; te olette nainen ettekä siis saa lähteä kansamme.»

»Enkö saa?» sanoi tyttö, katsoen suruisesti häneen. »Tiehän on auki kaikille, minulle yhtä hyvin kuin teillekin, eikä teidän tahtonne ole niin korkea vuori, että se voisi minua estää.»

»Ei minun tahtoni ole teille mikään vuori, mutta kallioita kyllä löydätte; ottakaa vaari varotuksestani.»

Alli oli tuntenut voimansa palanneen. Hänen mielestään olivat Miihkalin sanat liian kopeat ja käskeväiset, mutta häneen niiden ei pitänyt vaikuttaa. Kumminkin tuntuivat Miihkalin viime sanat ystävällisemmiltä; sentähden oli nyt Allin vastauksessakin vähemmän uhkamielisyyttä kuin suruisuutta:

»Jos minä olisin lähtenyt iloisena ja ympärilläni olisi pelkkää iloa, silloin saattaisitte minua varottaa ja sanoa: istu, missä kerran olet istumassa, muuten menetät onnesi: mutta niin ei ole. Velvollisuus ja omatunto ajavat minua yöt päivät eteenpäin. Te olette ollut ainaisessa rauhassa, te ette ole sodan kautta menettänyt mitään, vaan minulta se on riistänyt kaikki; teidän on niin helppo käskeä minua, minä kun olen nainen ja turvaton. Te olette mies, voimakas ja onnellinen. Te ette ole koskaan kokenut, miltä tuntuu olla kohtalon ajeltavana aivan turvatta, ettekä ehkä myöskään ajatellut, että naisella on sydämessään yhtä suuri välttämättömyys kuin kellä miehellä hyvänsä. Te ette varmaankaan käsitä, mitä suuri suru on, sillä silloinpa ette puhuisi niin kovia sanoja onnettomalle kärsiväiselle.»

»Kyllä minä tiedän onnettomuutenne, mutta tiedän myöskin sen voivan kasvaa vielä monta kertaa suuremmaksi. Ettekö pelkää tämän matkan vaaroja?»