Chapter 6

Jo oli myöhä, kun hän lähestyi kotia, ja kaikki olivat jo levolla paitsi yksi, joka ei ollut väsynyt häntä odotellessaan. Elina näkyi jo kaukaa, kun hän siinä istui rappusilla, valkoinen huivi keveästi sidottuna päähän. Se näkö palautti tulijan jälleen tosielämään; hän kumartui ja poimi kaikki kukat, mitä kiireesti löysi, ja antoi ne odottelijalle. Ilon välähdys loisti Elinan kasvoista. Hän seurasi Miihkalia hänen huoneeseensa, jossa tämä vielä alkoi työskennellä. Kotitekoinen kynttilä levitti himmeätä valoa kirjoituspöydälle, mutta loi myöskin pitkät, mustat varjot huoneen seinille. Vastapäätä ovea suuren sohvan yläpuolella riippui seinällä seurakunnan varsinaisen sielunpaimenen, 1671 syntyneen kirkkoherra Joonas Mennanderin öljykuva. Hän sairasti nyt Turussa, ja hyvin epätietoista oli, voiko hän enää koskaan paratakaan itse hoitamaan virkaansa. Sen miehen muotokuva, joka sittemmin ripustettiin Pirkkalan kirkkoon, koristi nyt yksinkertaisen huoneen seinää, ja hämärässä näytti siltä, kuin olisi sekin tarkasti seurannut, mitä huoneessa tapahtui. »Näetkö, miten hänkin, joka tuossa riippuu seinällä, katselee meitä?» sanoi Elina hymyillen ja tauluun viitaten.

»Katselkoon hän vain, hän ei saa vast'edes sanoa, että minä olen istunut kädet ristissä», vastasi Miihkali, käyden istumaan kirjoituspöydän viereen.

Olipa tarpeen hyvät silmät näkemään mitään siinä niukassa valossa, mutta Miihkalia se ei haitannut; hän ei edes huomannut yön pimenemistäkään, ja kun aurinko nousi, oli hän vielä työssään. Eipä hän kuitenkaan ollut ainoa valvoja sinä yönä. Kuulutus, joka oli levitetty yli maan, kokosi tänne, niinkuin moneen muuhunkin paikkaan, mitä suinkin voitiin löytää nostoväelle kelpaavaa. Yön hiljaisuutta keskeytti usein kärrien räminä maantiellä, ja toinen ajaja toisensa jälkeen kääntyi hiljaa pappilaan ja pysähtyi kentälle, jonka laidassa paja oli. Vielä ei siitä alkanut kuitenkaan suurempaa liikettä, sillä matkustavat talonpojat olivat väsyksissä, niin että he päästyään perille, kukin riisuivat hevosensa ja asettuivat levolle. Hyvää ja pitkää lepoa heille ei kuitenkaan tullut, sillä uusia ajajia tuli lakkaamatta ja joka kerran heräsi aina joku makaajista. Talonväkikin tunsi tuota levottomuutta. Aikaisin jo Elina oli jälleen miehensä vieressä, joka yhä vielä istui kirjoittamassa. Hänen edessään pöydällä oli monta sekä kirjoitettua että kirjoittamatonta paperia ja avattu, jo luettu kirje, joka kauan harhailtuaan oli yöllä saapunut viimein perille jonkun tulleen kuormanvetäjän mukana.

Elina laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen.

»Sinä et ollenkaan lepää», sanoi hän. »Yöt päivät on sinulla aina yhtä kiire; et sinä saa ajatella ja miettiä niin paljoa.»

Miihkali katsahti ylös. »Ei sitä voi auttaa. Elämä on lyhyt, se vierii pois niinkuin pauhaava virta ja ell'emme kokoa minuutteja, haihtuvat ne ainiaaksi, ja kun sitte on tehtävä tili ja kysytään: mitä olet tehnyt? niin ei ole mitään näytettävänä, ei edes hyvää tahtoakaan, sillä jos kerran tahtoo, niin kyllä silloin aina voikin.»

»Mutta eiväthän sinun voimasi kestä, sinä kuolet ennen oikeaa aikaasi. Johan kasvosi nyt ovat kalpeammat kuin ennen.»

Miihkali nousi, ojensihe suoraksi ja seisoessaan siinä voimakkaana sanoi: »Katso minua, näytänkö minä siltä, ett'en jaksa! Minä, joka olen ahdistanut sylipainissa metsolan karhun kuoliaaksi. Mutta vaikkapa olisinkin heikko kuin nainen, niin mitäpä siitä. Eihän tarkoituksemme olekaan viipyä täällä iankaiken. Ei tarvitsekaan pitää lukua, miten kauan elää, vaan mitä saa aikaan.»

»Saattaa olla niinkin», vastasi Elina, »enkä minä tahdokaan estää, vaan ainoastaan varjella sinua.»

Miihkali tarttui Elinan käteen ja veti hänet luokseen. »Minä ymmärrän rakkautesi ja suutelen käsiäsi kiitokseksi kaikesta hellyydestä, jota ne tuhlaavat minulle. Miten kadehdittava olenkin! Missäpä on koko Pohjolassa ketään, joka nyt saa rauhassa nojata päätänsä rakkaan puolison syliin? Minä vain istun rauhassa, kun kaikki muut ovat taistelemassa ja kuolemassa.»

»Mutta oletko sinä itse onnellinen?» kysyi Elina. »Ehkäpä sinä mielelläsikin vaihtaisit kohtalosi jonkun muun kanssa?»

»Jos sen tekisin, niin vaihtaisin ainoastaan sinun kanssasi, sillä sinun mielesi rauha on ylevämpi ajan levottomuutta. Minun sieluni lepää aina, milloin olen sinun lähelläsi.»

Tuntui ikäänkuin auringonpaistetta Elinan sydämessä, ja hän sanoi liikutettuna: »Miihkali, minä tunnen itseni niin voimakkaaksi ja kykeneväksi kaikkeen, kaikkeen muuhun paitsi sinua kadottamaan. Sinä et saa kuolla pois minulta. Me elämme yhdessä, kunnes vanhenemme ja harmaannumme, ja vasta sitte -- Mutta sinne on vielä pitkältä, älkäämme huoliko sitä ajatella.»

»Miksi ei? Mutta ajatelkaamme ensiksi, mitä meillä silloin pitää olla tehtynä.»

»Mitä sinä sitte tahtoisit saada tehdyksi, voidaksesi kuolla tyytyväisenä?»

Miihkali nojautui taapäin tuolia vasten. »Papin tulee johdattaa ihmisiä niin, että Jumala voisi viimein taivaastansa katsella alas ja sanoa: Sinun maasi kansa on minulle rakas ja sitä pitää täst'edes aina sanottaman Ylimmäisen lapsiksi. Minä tahtoisin mielelläni nähdä sen päivän, mutta siihen on vielä pitkä, hyvin pitkä aika. Sitä paitsi pitää saada tämäkin valmiiksi ja painetuksi, ennen ei minulla ole aikaa kuolla.» Hän laski kätensä edessään olevalle kirjoitetulle paperipakalle ja selaili sitte siitä muutamia lehtiä.

»Mitäs sinä siinä kirjoitat?» kysyi Elina, joka ei vielä tiennyt hänen töitänsä.

Hän työnsi paperit vähän etemmäksi luotansa ja vastasi: »*Mitenkä Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaan puolesta taistellessaan*.»

Elina katsoa tähysti kirjoituspakkaa ja sanoi epätietoisena: »Miten sydämesi vielä riippuu kiinni sodassa ja maallisissa toimissa! Minä en uskalla sinua neuvoa, mutta anna anteeksi taitamattoman pyyntö. Kirjoita Jumalan armahtavasta rakkaudesta kaikille, jotka ajallisen elämän syntien ja vaarojen keskellä koettavat tehdä hänen tahtonsa mukaan!»

»Olen itsekin sitä ajatellut ja se saa tulla toiseksi osaksi, mutta nyt on isänmaan vaara edessä ja minun pitää kirjoittaa sankareille, jotka menevät taisteluun. Mutta kas tässä», jatkoi hän viitaten avattuun kirjeeseen, »tämä on Gezeliukselta.»

»Mitä hän kirjoittaa?»

»Että meidän toivomme pikemmin synkistyy kuin kirkastuu, mutta hän pyytää minua kestämään ja lupaa vast'edes hankkia minulle hyvän paikan Ruotsista.»

»Ruotsistako?» toisteli Elina ihmetellen. »Tahtoisitko sinä muuttaa sinne?»

»Tietysti», vastasi Miihkali huolettomasti ja nousi. »Täällä olemme me ainoastaan köyhiä rajavartijoita. Me lähetämme rahamme Ruotsiin ja kykenevät miehemme vieraihin maihin turvaamaan Ruotsin valtaa ja kunniaa, vaikka viholliset raastavat isänmaatamme. Siellä meistä tulee oikeita herroja, täällä olemme vain köyhiä suomalaisraukkoja.»

»Miihkali, noin et ole koskaan ennen puhunut! Karvas on vieras leipä. Ruotsinmaassa me ajelehdimme kuin tiellä lentävät lehdet, sillä kaikki, mitä siellä on, on heidän omaansa, eikä meidän, ja koti-ikävä kohta kuiskaa korvaamme: Sinä luovuit kansastasi hädän hetkenä.»

Miihkalin silmät loistivat ilosta ja hän ojensi hänelle nopeasti kätensä, niinkuin hän olisi ollut reipas aseveli. »Kiitos niistä sanoista, Elina!» puhui hän. »Ei sinun tarvitse nähdä minun panevan kapineitani kokoon täällä eikä seurata minua tuonne pois.»

X.

Arpa heitetty.

Kirkkoherran ja Elinan puhellessa sisällä puuhasi Maija Liisa ulkona karjan kanssa, ja paimenpoika oli jo saanut eväänsä ja varustautui lähtemään, mutta viivähti vielä sen verran, että Sakin pojanpoika ehti koetella hänen luikuriansa. Se oli tehty lepänkuoresta ja sen ääni kuului pitkät matkat, jos puhaltaja oli vahva ja taitava; mutta Paavo oli vielä liian pieni eikä saanut muuta kuin yksinäisiä töräyksiä. Hänen pikku sisarensa pysyttelihe sill'aikaa Maija Liisan luona, joka siivilöi maitoa, ja kun se oli tehty, sai tyttönen juoda viime pisarat kiulusta. Ainoastaan töin tuskin oli hänet saatu hereille, kun he hämärissä tulivat. Hänet oli näet edellisenä iltana otettu tieltä eräihin kärreihin, joissa hän yönsä makasi rauhassa kahden heinäsäkin välissä, jotavastoin veli ja iso-isä vuorotellen astuivat vieressä ja ajoivat.

»Katsokaas! Kuka tuolla tulee?» huusi äkisti paimenpoika, osoittaen maantielle päin. Maija Liisa katsahti ylös, mutta vielä ei näkynyt muuta kuin musta tomupilvi, vaan kohta selvisi siitä ratsumies, joka täyttä laukkaa ajoi pihaan päin.

»Herra minua varjelkoon hänestä, joka noin tulee!» sanoi Maija Liisa ja riensi sisään ilmoittamaan tulijaa. Hän ei vielä ehtinyt takaisin, kun Yrjö vaahtoisella ratsullaan lennätti portista pihaan, hyppäsi satulasta maahan ja juoksi sisään. Hän oli hiessä kiivaasta ratsastuksesta ja harmaana tomusta, astunta kiireinen ja ääni melkein hätäinen, kun hän hätimmiten tervehdittyään sanoi:

»No, Mikko, heitä pois kynä ja paperit ja lähde meidän kanssamme tosi toimiin. Me ehdimme vasta Kangasalle, kun väki jo alkoi hidastella eikä sanonut lähtevänsä Lybeckerin komennettavaksi, jota tosiaankaan ei tarvitse ihmetellä. Lybecker onkin lemmon vetelys, mutta sinnehän meidän kuitenkin pitää mennä.»

»Mitä sitte on tapahtunut?» kysyi Miihkali hypähtäen seisomaan.

»Kaikki käy nurin päin», jatkoi Yrjö, »jos näin käy edelleenkin. Nostoväki, kuusi tuhatta miestä, on matkalla armejaan; meidän pitää yhtyä heihin Pälkäneen kirkolla, ja jos nyt äsken tulleet huomaavat kapinan olevan tekeillä, niin enpä tiedä, mitä onkaan sitte tekeminen.»

Miihkali istuutui jälleen. »Mitä te sitte oikeastaan tahdotte minua tekemään? Saarnoilla emme pääse mihinkään. Armejan pitää saada parempi päällikkö.»

»Pitää, pitää!» todisti Yrjö kiivaasti. »Vaan väki on ennen kaikkea pidettävä koossa. Näin ei voi käydä päinsä pitemmälle; joko pitää Lybeckerin johtaa meitä taisteluun taikka erota päällikön toimesta. Mutta vaikkapa viimein saisimme itse Beelsebubin päälliköksi, niin mitäpä siitä olisi hyötyä, ell'ei meillä ole armejaa. Kenenkähän luulet saavan rummutetuksi heidät kokoon, jos kerran ehtivät hajota ympäri maan?»

Miihkali huomasi Yrjön olevan oikeassa ja vastasi: »Jos se auttaa, että minä puhun heille, niin ei ole teiltä apua puuttuva; mutta minä luulen syyn olevan syvemmällä kuin että se saataisiin sanoilla korjatuksi.»

»Pitää tehdä, mitä suinkin tehdä voidaan», intti Yrjö kiivaasti.

»Varustaudummeko sitte heti?»

»Heti, jos vain on mahdollista. Pohjanmaan nostoväki kulkee tämän kautta ja saapuu tänne jo ehkä tänään, sillä, kuten kerrottiin, he olivat toispäivänä Ikaalisten kirkolla, ja ell'emme me ehdi pois ennen heitä, niin pitää meidän lähteä ainakin heidän kanssansa armejaan.»

Miihkali nousi. »Minua ei kenenkään tarvitse odottaa», sanoi hän, »mutta jos minä lähden heti, niin pitää sinun jäädä tänne ottamaan vastaan oman ja naapuripitäjien asukkaita, joita on kolme sunnuntaita peräkkäin kuulutettu kokoutumaan tänne pappilaan ja tuomaan, mitä aseita, ruokavaroja ja vaatteita heillä suinkin on vielä jäljellä. Hyväpä onkin, että nostoväki kulkee tätä tietä, niin saavat miehet itse viedäkin, mitä karttuu kokoon.»

Se oli Yrjöstä arvaamaton asiain käännös, mutta hän mietti ainoastaan hiukan ja lupasi jäädä pappilaan.

Elina oli vaiti kuunnellut miesten keskustelua. Hän oli kuin nuori puu, jonka oksat hiljaa taipuvat äkillisten tuulien mukaan, jotka siihen puhaltavat, myrskyä ennustaen. Hän tunsi itsensä voimattomaksi uhkaavaa kohtaloa vastaan, joka yhä likemmäksi hiipi häntä, ja hän vapisi. Viimein hän sanoi hiljaa:

»Vinnillä on meillä vielä monta pyssyä ja miekkaa isäni ja isoisäni ajoista. Ne tuotiin tänne ja ne voivat ehkä vielä kerran kelvata palvelukseen, jos meillä vain olisi seppä, joka osaisi niitä korjata.» Hän katsahti kysyvästi mieheensä, ja tämä lupasi puhua vanhan Sakin kanssa, jota sanottiin kokeneeksi ja taitavaksi asesepäksi.

Elina läksi ulos, ja Miihkali kyseli tarkemmin, mitä oli tapahtunut Yrjön lähdettyä Nokiasta.

»Kaikki kävi alussa hyvin», sanoi Yrjö, »kunnes saavuimme Kangasalle, mutta siellä oli suuri hälinä, kun komisarjus oli pitänyt huutokaupan kahdessa talossa, vaikka ne jo olivat maksaneet maksunsa, ja kun kyläläiset nurisivat, syytti komisarjus Lybeckerin käskyä. Kenraalin syntiluettelo luettiin julki totta ja valetta sekaisin, ja heti kieltäytyi joka mies astumasta enää askeltakaan, jos hän vielä saisi olla päällikkönä. Eipä olisi siitäkään, että hidastelevaiset ammuttaisiin ja että alettaisiin pitää kovaa kuria, sillä silloin ei jäisi kymmentäkään miestä henkiin. Rauhoittaaksemme heitä päätimme antaa joukon levähtää pari päivää, sanoen muka odottavamme nostoväen tuloa. Me marssimme Pälkäneen kirkonkylään, ja siellä he nyt odottavat minun palaamistani.»

Miihkalista asia kyllä oli arveluttava, vaan neuvottelua ei sentään syntynyt, sillä Elina juuri palasi sanomaan, että vanhat aseet jo oli tuotu alas, ja Yrjö riensi niitä tarkastamaan. Mutta Miihkali vielä viipyi. Hän istui, pää käteen nojattuna, eikä huomannut Elinaa, joka ääneti ja tarkastellen katseli häntä; hänen ajatuksensa olivat kaukana poissa, vaan viimein hän nousi ja sanoi vakavasti:

»Nyt minä lähden sinun luotasi, Elina, ehkä pitkäksikin ajaksi. Älä odota minua takaisin huomenna äläkä ylihuomenna.»

»Mitäs niin kauan teet poissa? Kun saat puhuneeksi väelle, niin onhan tehtäväsi tehty ja sinä saatat palata kotiin.»

»Eihän tiedä, mitä aika mukanaan tuopi, mutta missä minua paraiten tarvitaan, sieltä minut aina löydät.»

Elina katsoi mieheensä, ja oli huomaavinaan, että hän nyt oli toisenlainen kuin milloinkaan oli ollut, ja hänen mieleensä tuli outo aavistus.

»Muista, mitä lupasit isällesi!» sanoi hän. »Sitä et saa pettää.»

Miihkalin kasvot synkistyivät ja hän vastasi jäykästi: »Hän otti sen lupauksen minulta luullen, että minä täällä voisin paraiten palvella maata. Nyt viittaa kohtalo toiselle taholle ja minun täytyy niinkuin kaikkien muidenkin totella pakkoa.»

Elina tunsi noista sanoista piston rinnassansa, mutta hän kysyi näennäisesti rauhallisena: »Mitenkäs käy työsi täällä, kun viivyt poissa?»

»Se saa olla sinänsä, kunnes palaan. Ehkäpä palaan piankin, kenties en pitkäänkään aikaan, tai ehkä en koskaan. Kukapa sen tietää. Minä en huoli pettää sinua.»

He tunsivat molemmat olevansa ikäänkuin rajalla, josta jokin uusi ja tuntematon tie alkoi. Kaikki, johon he tähän asti olivat kiintyneet ja jossa olivat riippuneet, alkoi horjua jalkain alla, ja tuo uusi, tuntematon tie oli ihan kokonaan tulevaisuuden läpinäkymättömässä hämärässä.

»Sanopas minulle», pyysi Elina, »lähdetkö yhtä mielelläsi pois, kuin tännekin jäisit.»

»Jos olet puutarhassasi kastelemassa ja kylvämässä, mutta näet susien hiiviskelevän aidan toisella puolen, tietysti sinä silloin jätät työsi ja menet ajamaan ne pois.»

»Niin teen», vastasi Elina, mutta hänen äänensä ei enää ollut niin vakava kuin ennen.

Miihkali jatkoi: »No niin, minun isäni asetti minut kastelemaan ja kylvämään, mutta nyt sudet hiiviskelevät veräjällä ja sentähden minun täytyy ensin surmata tai karkoittaa ne pois taikkapa itse kuolla.»

Nyt hän oli sanonut niinkuin ajatteli, ja Elinan täytyi käsittää hänet ja hänen asiansa sellaiseksi, kuin se oli, mutta Elina näki muutakin, josta hän ei itse mitään tiennyt. Hän sanoi:

»Älä pahastu minuun siitä, että minä niin mielelläni tahtoisin pitää sinut täällä. Minusta tuntuu, kuin seisoisi kohtalo vieressäni sanomassa minulle, että sinä et koskaan enää palaja.»

Miihkali piti ajatuksensa ominaan ja vastasi levollisesti: »Se on Jumalan kädessä eikä kukaan sitä tiedä, mutta ei kukaan saa myöskään pois torjutuksi kohtaloansa eikä valituksi toista. Jos minä kuolen, niin muistele ilolla lapsuutemme aikaa ja sovita isäni minun muistoni kanssa.»

Nyt hän taaskin oli entisellänsä, nyt Elina tunsi hänen äänensä. Vaan Elina purskahti itkemään ja kumartui häntä vastaan. Miihkali otti häntä kädestä ja sanoi lohdutellen:

»Älä itke, Elina. Katselkaamme tyynesti, miten kaikki nyt on ja miten kaikki ehkä on vast'edes. Jos sinä joskus saisit kuulla minun menneen sitä tietä, jolta ei kukaan palaa, niin ota nämä paperit ja koeta lähettää ne luotettavan henkilön mukana Tukholmaan Gezeliukselle. Lähetä myöskin terveisiä piispalle, ett'ei minua enää ole elävien luvussa. Hän saa sitte muilla toimituttaa loppuun, mitä minä en ehtinyt.»

Elina pyyhki pois kyyneleensä ja autteli miestänsä sen verran kuin taisi, kun hän otti arkkusen ja pani paperit siihen.

»Toistaiseksi olkoot ne tässä», jatkoi Miihkali ja lukitsi arkkusen sekä antoi avaimen Elinalle, sanoen: »Säilytä tätä tarkkaan ja niin, että saat arkkusen helposti pelastetuksi, jos niiksi milloin tulisi.»

Sitten hän astui suuren kaapin luo, joka oli kirkkoherran yleinen talletuspaikka, otti sieltä nahkakukkaron täynnä rahaa, pani sen vaimonsa käteen ja sanoi: »Tässä on kaikki, mitä meillä on. Pitkälle se ei riitä, mutta toki sen verran, ett'ei sinun tarvitse ensi hetkenä joutua hätään.»

Elina kiersi itkien kätensä miehensä kaulaan.

»Älä itke, Elina», lohdutti Miihkali, »parempi on sinun nähdä minun menevän sinne, jossa minua tarvitaan, kuin istuvan täällä katuen, että olen jättänyt tekemättä, mitä pitäisi olla tehtynä.»

XI.

Varusteluja.

Yrjö tuli kiireisesti sisään ja sanoi: »Kansaa tulla tulvii joka taholta aina etäisistä ulkopitäjistäkin asti, vaan meillä ei ole ruutia eikä luoteja. Lyijyä kyllä ehkä löytynee lähitaloista. Ruuti on otettava venäläisten pusseista.»

Miihkali nousi. »Lyijyä ja tinaa kaiketi on vähä tallessa, vai mitä, Elina?» kysyi hän.

»On tietysti», vastasi Elina. »Tule, Yrjö, niin minä autan valitsemaan, mitä meiltä kelpaa.» Ja hän poistui Yrjön kanssa.

Piha oli jo täpö täynnä väkeä, vaikka olikin niin varhainen. Siinä astuskeltiin, toisia tuli, toisia läksi, vaikka oikea kokouspaikka oli vähän alempana tasangolla aidan ulkopuolella. Siellä oli paja, viistossa karjattoa vastapäätä, jonka takaa pappilan pieni vihottava tupakkamaa näkyi. Vähän ylempänä kasvoi rehoittava humalisto, jonka keveitä lehtiä nyt aamutuuli liikutteli. Saunakin oli sillä puolella ja sen vieressä uuspuitteinen kaivo. Sen ympärille oli joukko vieraita kokoutunut juottamaan hevosiansa, vaan rattaat oli jätetty alemmaksi kentälle. Koko väkijoukko näytti omituisen kirjavalta, kun sitä oli kokoutunut eri seuduilta tuomaan, mitä kullakin oli annettavaa. Nuoria vaimoja ja lapsia oli joukossa, vaan enin tavara oli uskottu jo harmaapäisiksi vanhentuneille ukoille tai kesk'ikäisille naisille. Useimmat, melkeinpä kaikkikin olivat juhlapuvussa eivätkä pirkkalaisten puvut olleet vähemmin loistoväriset kuin muiden seutujen. Miehillä oli yllään pitkät nutut mustasta tai valkoisesta sarasta ja päässä hattuja tai lakkeja, joista viimemainitut oli ommeltu erivärisistä kankaanpaloista tai kudottu kirjavista langoista. Naisilla oli punaiset tai mustat liivit, valkoiset hihat, mustat villahameet, vaaleat huivit ja enimmäkseen valkoiset esiliinat. Oli se kaikki kaunista, kun auringon ensimäinen purppuravalo levisi yli liikkuvaan väkijoukon. Vielä olivat kuitenkin enimmät yksikseen kukin omien rattaittensa luona. Miehet sytyttelivät piippujansa ja tutkivat hevoskaluja ja kärrejä, naiset katselivat, mitä heille kullekin oli uskottu tuotavaksi, oliko kaikki tallella. Moni yksinäinen emäntä oli saanut lähteä tuomaan kuormaa, johon monta kyläkuntaa oli koonnut antimensa nostoväelle. Enimmät kasvot näyttivät vakavilta, melkeinpä surullisiltakin. Tuntui juuri siltä, kuin olisi kovan kohtalon synkkä varjo ollut rasittamassa tätä kirjavaa joukkoa.

Pajassa paloi kirkas liekki ahjossa ja keskenkasvuinen poika lietsoi palkeilla ahjoon, niin että hiilet ratisivat. Kenttä täyttyi täyttymistään kuormista ja viimein oli se täpö täynnä hevosia ja kärrejä, joiden välillä ihmisiä liikkui kuin täyteläisellä markkinatorilla. Tulijat olivat huomanneet pajassa tulta ja kantaneet sinne aseita; jokainen tahtoi nähdä, mitä siellä tehtiin; niinpä karttui pikku huone kohta täyteen sekä työntekijöitä että katsojia. Heti ensi silmäyksellä voitiin huomata, että Sakki oli kuninkaana siinä valtakunnassa. Hän tarkasti kaikkien työtä ja käytti itsekin vasaraa ja viilaa; kaikki kävi tottuneesti ja taitavasti. Naisia ja lapsiakin tuli ja meni, moni ollen hetkisen työssä, mikäli osasi, moni myöskin katsellen, ja itsekseen kummastellen, mitähän lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova.

Eräs näistä katsojanaisista oli tarkastellen seurannut Sakin työtä hänen pidellessään vasaraa alasimen luona ja viimein hän sanoi: »Ette te ensi kertaa pitele miekkaa.»

»Eihän tämä ole ensi kerta eikä viimeinenkään», vastasi Sakki ylös katsomatta.

»Oletteko sitte itsekin ollut muassa?»

»Ell'en olisi ennen pidellyt miekkaa, niin olisinpa sen taidon oppinut Viipurissa niinä kolmenatoista viikkona, kuin siellä taistelimme, ennenkuin kaupunki antautui, nyt tänä kesänä kolme vuotta sitte.»

»Miten silloin oli?»

»No, venäläisiä oli ympärillämme kuin tiheä metsä ja sadoista kanuunoista lenteli kuulia kaupungin muureja vasten. Mutta Stjernstråle astuskeli yöt päivät ja hänellä riitti voiman sana jokaiselle sekä taistelijalle että kaatujalle, eikä kukaan ajatellut antautua. Sana tuli toisensa jälkeen kertoen Lybeckerin olevan tulossa hyökkäämään venäläisten selkään ja pelastamaan meitä. Toiset vielä tiesivät Ruotsin lähettäneen mahtavan laivaston, joka muka oli heti saapuva meitä pelastamaan. Me toivoimme ja taistelimme, mutta apua ei kuulunut. Niin kauan kun muurit kestivät, kesti myöskin toivomme, mutta kukistuivathan ne muurit viimein maan tasalle ja Stjernstrålen täytyi antautua.»

»Eikä Lybecker tullutkaan?»

»Hän ei tullut silloin eikä koskaan. Stjernstråle kyllä tietää, mitä merkitsee häntä odottaa. Stjernstråle[1] oli sankari ja loistavana tähtenä hän liikkui. Ennen metsästä loppuvat puut ja maasta kivet, kuin Stjernstrålen ja Lybeckerin nimet unhottuvat Suomessa, toista niistä seuraa siunaus, toista kirous! Lybecker petti maan ja kuninkaan.»

[Footnote 1: Stjernstråle merkitsee tähden sädettä.]

Oltiin pitkä aika surumielellä vaiti. Viimein sanoi eräs nainen: »Se oli raskas päivä.»

Syrjempänä nurkassa huokasi toinen: »Jumala häntä armahtakoon viimeisenä päivänä!»

Katsottiin seppää niinkuin jotakin suurta ja ihmeteltävää. Kaikki olivat rohkeata ja paljon kokenutta kansaa, mutta heidänkin silmissään oli seppä kasvanut sankariksi, joka oli luettava etevimpien joukkoon.

Paavo, vanhuksen pojanpoika, oli sydämin ja silmin seurannut vanhempien keskustelua. Hänellä oli ikää vasta seitsemän vuotta, mutta hän tunsi itsensä jo täydeksi mieheksi ja sanoi luottavasti: »Jos te, ukko, lähdette sotaan, niin ei teidän tarvitse olla huolissanne minusta, sillä minä lähden mukaan, jos vain teette minulle miekan. Antakaa minulle se, jota nyt taotte.»

Sakki hymyili: »Paras tehdä miekka miestä myöten.»

»Luuletteko, ett'en minä uskalla?» kysyi poika punehtuen.

»Mitä et uskalla nyt, uskallat kyllä vast'edes. Parempi kuitenkin syödä vielä muutama leipä, ennenkun sinne menet.»

Kaikki katsoivat poikaa, joka siinä seisoi ja luuli itseään niin vahvaksi ja rohkeaksi, ja moni partasuu hymyili pojan reippautta; mutta kohtapa huomio kääntyi hänen vielä nuorempaan sisareensa, joka, ollen vasta nelivuotinen, paraiksi ymmärsi sen verran, että hän juuri oli menettämäisillään molemmat omaisensa. Pienet huulet hiukan vapisivat ja mitä rohkeammalta pikku Paavo näytti, sitä valmiimmaksi lähtemään taisteluun sisarensa häntä luuli ja tillahti viimein itkemään.

Elina tuli samassa ja kysyi ystävällisellä osanotolla: »Kuka itkee?» sekä kumartui lapsen puoleen lepytellen: »No, mitäs nyt itket, pikku Maiju? Sanopas, mitä itket?»

Lapsi ei voinut selittää suruansa, mutta eräs nainen vastasi hänen puolestansa: »Ukko uhkaa lähteä sotaan ja nyt sanoo veli lähtevänsä myöskin.»

»Aijotteko todellakin?» kysyi Elina, ja Sakki vastasi:

»Ennemmin mies ajoissa kaatukoon sankarin tavalla, kuin levossa lahoo ja viimein joutuu syrjään potkaistavaksi kuin kuivunut turve.»

»Entä lapset? Näettehän, miten ne itkevät.»

»Kylläpähän kesä kasteensa kuivaa.»