Chapter 5

Arppi veti vanhan villahuivin kaulastaan ja kaivoi hajalliset lapaset taskusta. »Nämä saat, hyvä, kelpo Antero. Päästä minut, enhän minä voi seisoa tässä.»

»Seisokaa vain hiljaa, ukko. En minä uskalla tulla eturiviin.»

Arppi vääntelihe tuskissaan, mutta Antero piti voimakkain käsin häntä kiinni, ja ollen pitkä mies saikin hän ukon helposti hillityksi. Arpin hätä kasvoi kasvamistaan. »Minä sanon sinulle, Antero, sieluni autuuden kautta», vakuutteli hän, »että saat kapan rukiita, kun pääsemme sodasta kotiin, tai jos et huoli odottaa, niin käske äitisi mennä minun muijani luo ja ottakoon sen korean ryijyn, jonka saimme anopiltamme. Iikka ottakoon ryijyn ja sinä saat pitää sen kuolinpäivääsi asti.»

»Hiljaa ja vaiti, ettekö näe, että pappi jo tulee?» kuiskasi Antero, ja oikeassa hän olikin. Synkän ja vakavan näköisenä lähestyi Miihkali sekä seisattui Anteron ja hänen uhrinsa eteen.

Arpin polvet vapisivat; hän alkoi sovitella sormiansa ristiin. Ei ollut leikkiä tuo seisominen ensimäisenä papin edessä, kun tunnossaan tiesi joutuvansa niin toisessa kuin toisessakin asiassa häpeään koko joukon edessä; ehkäpä vielä jalkapuuhunkin, ell'ei kirkkoherra tahtonut käyttää armoa oikeuden sijasta, eikä hän nyt suinkaan näyttänyt lempeältä, sen voi kuka hyvänsä huomata. Tuskanhiki nousi Arpin otsalle ja hän huoahti kovaan: »Voi, voi, jospa edes muija olisi tässä! Hän seisoisi ensinnä.»

»No, mitenkä on?» kysyi Miihkali, turhaan odotettuaan rivien järjestymistä. »Mitenkä on huoneentaulussa? Ei ole esivalta muutoin kuin Jumalalta», ja hän luki koko kehoituksen tarkoilleen, pannen eri painoa sanoihin, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna, vaan on Jumalan palvelija ja kostaja rangaistukseksi sille, joka pahaa tekee. »Niin sanotaan huoneentaulussa.»

Ei sanaakaan vastattu siihen opetukseen. Voimalla lausutut sanat olivat nähtävästi vaikuttaneet vastahakoisimpiinkin. Puhujakin oli vaiti, mutta hänen katseensa tutkisteli edessä seisovaa miesjoukkoa. Koko hänen sielunsa voima leimusi tänä hetkenä tottelemattomia vastaan; ääni oli vahva ja sointuva, kun hän muutaman silmänräpäyksen jälkeen taas puhui:

»Samassa huoneentaulussa sanotaan: Muistakaa opettajianne, jotka teille ovat puhuneet Jumalan sanaa; heidän uskoansa te seuratkaa! Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niinkuin ne, joiden niistä pitää tekemän luku, että he sen ilolla tekisivät eikä huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen. Koska minä nyt olen teidän opettajanne ja näen, että te ette tahdo kulkea sitä tietä, kuin minä teille näytän, vaan pidätte itseänne kaikista viisaimpina, vahvimpina ja mahtavimpina maassa, niin minä sanon teille, että tuo mahtavuutenne ei ole pysyvä. Myrskyssä, joka nyt kulkee ajassa, murrutte te kuin ruo'ot ja Korkeimman ääni huutaa teille taivaan pilvistä: Minä Herra, se on minun nimeni, enkä minä anna kunniaani toiselle, en myöskään jumaluuteni ylistystä. Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, älköön väkevä kerskatko väkevyydestänsä, älköön myös rikas kerskatko rikkaudestansa; vaan joka tahtoo kerskata, niin kerskatkoon siitä, että hän tietää ja tuntee minut, että minä olen Herra, joka teen laupeuden, oikeuden ja vanhurskauden maan päällä; sillä se minulle kelpaa, sanoo Herra. Minä teidän opettajanne, neuvon nyt teitä parannukseen, sillä raskasta on ylpeän sydämen nöyrtyä, vaan parempi se kuitenkin on kuin musertuminen. Niinpä nyt nöyrtykää Jumalan väkevän käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi. Katuvaista sydäntä ei kenenkään tarvitse katua, sillä hänelle sanoo Jumala: Älä pelkää, sillä minä olen sinun Jumalasi, minä vahvistan sinua, minä autan sinua ja tuen myös sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. Niin, huomatkaa tarkkaan, vanhurskaus ennen kaikkea, rehellisyys elämässä ja käytöksessä. Nyt sen tiedätte; mutta nyt minä kysyn, aiotteko totella minua vai ettekö!»

Kaikki olivat ensin vaiti, mutta kohta alkoi kuulua kuiskauksia, ja viimein sanoi joku joukosta: »Kyllähän me mielellämme tahtoisimme totella teitä, herra kirkkoherra, jos vain tietäisimme, ett'emme itse saisi siitä häpeää ja vahinkoa.»

Ja kohta sen äänen jälkeen virkkoi toinen: »Ehkä se niin on, kuin te sanotte, herra kirkkoherra, että olisi paras palata.»

»Hm, vai niin», vastasi Miihkali, »teidän joukossanne on siis kunnon miehiäkin, mutta kuinka sinun asiasi on, Arppi? Mitä sanoo huoneentaulu alamaisille?»

Arppi oli painua maahan.

»Jokainen olkoon», alkoi Miihkali autella, »no? Jokainen olkoon -- esivallalle -- jolla valta on -- alamainen.»

Arpin tuska oli jo kasvanut korkeimmilleen; vapisevin käsin tarttui hän Miihkalin kaapun helmaan, suuteli sitä ja sanoi: »Herra kirkkoherra, olkaa niin hyvä ja armahtakaa; minä luulen että me palaamme.»

»Hyvä!» vastasi Miihkali.

Neljäs mies tuli nyt esiin, sanoen: »On meitä täällä montakin, jotka ajattelemme, että ehkä oli liian hätäistä lähteä pois armejasta, ja me palaisimme kyllä sinne, jos vain tietäisimme, ett'ei rangaistus tule suureksi ja ett'ei meidän tarvitsisi peräytyä.»

»Ne ampuvat meidät!» huusi toinen ja hänen kumppaninsa kohta lisäsi: »Meidän veremme tulee teidän päällenne, herra kirkkoherra!»

»Teidän verenne», vastasi Miihkali, »ei tule enempää minun päälleni kuin minunkaan vereni teidän päällenne. Lähtekäämme yhdessä armejaan; minä puhun siellä teidän puolestanne eikä mikään rangaistus ole kohtaava teitä, ennenkuin se ensin kohtaa minua. Mutta jos niin on, ett'ei täst'edes enempää etsitä taistelua kuin tähänkään asti, jos toiveet yhä enemmän synkistyvät, jos laki ei tee mitään, vaan Lybecker pysyy virassaan, niin minä lupaan hankkia teille päällikön taikka rupean siksi itse. Sitte me teemme mäillä ja laaksoissa, mitä voimme. Tyydyttekö tähän ehdotukseeni?»

»Tyydymme, kyllä me tyydymme!»

»Aluksi teidän kuitenkin täytyy lähteä palaamaan ilman minua, sillä on kuulutettu ruokavarain ja vaatteiden keräys nostoväelle, joka näinä päivinä tulee pohjoisesta päin. Pirkkalan kirkolla otetaan tavaroita vastaan laajalti naapuripitäjistä, ja minun pitää toimittaa kaikki aikanansa täältä edelleen armejaan. Muutamissa päivissä pitää kaikki olla tehtynä, ja silloin minä riennän teidän jälkeenne, niin että yhdessä saavumme Hämeenlinnaan. Onko se oikein ja hyvin?»

»On, on!»

»No hyvä. Minä vielä neuvottelen kanssanne, vaan jättäkäämme piha rauhaan.»

Tylyn joukon kasvot olivat jo kirkastuneet. Uusi toivo oli alkanut koittaa ja se teki myöskin kaikkien mielet virkeämmiksi. Monta suostumussanaa kuului puoliääneen lausuttavan; mutta nuori sielunpaimen ei siitä pitänyt lukua, vaan astui ajatuksissaan ja vaiti pois pihasta ja koko sotilasjoukko seurasi häntä. Nyt alkoi ystävällinen neuvottelu, ja ennen yön tuloa jo joka mies, niin nuorin kuin vanhinkin, oli luvannut palata leiriin.

IX.

Pappilassa.

Pirkkalan kirkko ei aina ole ollut siinä paikassa, jossa se nyt on kauniilla mäellään. Ennen muinoin oli se Pyhäjärven toisella puolen, »Hämeen puolella». Vuonna 1863 hankki seurakunta punaiseksi maalatun aidan sen paikan ympäri, jossa kirkko oli ennen ollut, ja alttarin entiselle paikalle päätettiin pystyttää valurautainen risti. Niinpä Pirkkalan vanha kirkko nyt on vain tarinana, unelmana; mutta 1713 ei ollut niin; silloin se, mikä nyt on mennyt ja unhottunut, oli paraillaan olemassa.

Pappilassa oli kaikki rauhallista; päivä oli kulunut tavallista hiljaista menoaan. Suuressa tuvassa joudutti Maija Liisa illallista. Ilta lähestyi ja lehmät olivat jo tulossa, olihan hän jo kauan kuullut paimenpojan tutun äänen tuolta etäämpää. Tuli leimusi hiljaa padan alla ja vähitellen jouti se sammumaankin, sillä nauriit olivat melkein valmiit ja kypsät. Tuli väheni vähenemistään liedestä ja vähenipä savukin, joka tuprusi piipusta talon matalan turvekaton läpi, ja räystästen alla lirittelivät pääskyt iltalauluaan. Ryhmäke kukkasia kasvoi ikkunan alla ja ne jo alkoivat vetää lehtiään kokoon yöksi; pellavan sinikukat kallistivat päänsä lepoon.

Talon nuori emäntä yritteli myöskin lopettaa työtänsä. Hän oli koko päivän istunut auringonpaahteessa kitkemässä papumaata, joka oli liian kauan saanut hoidella itseään ja sentähden jäänyt korkean rikkaruohon peittoon. Vaan vielä kuitenkin päätti emäntä hetkisen jatkaa; eiväthän miehetkään olleet palanneet pajasta, joka oli vähän matkan päässä aivan pappilan ohi kulkevan maantien varrella. Kilkkis, kalkkis, kuuluivat vasarain iskut alasinta vasten, punaisen kellertävä valo paistoi yhä kirkkaammin pajan avonaisesta ovesta ja kipunoita lenteli joukottain savupiipusta ylös ilmaan. Tiki, taki, kuului taas vähän ajan perästä, mutta nyt heikommin ja toisella äänellä. Elina kääntyi katsomaan pajaan päin. Takominen näytti jo loppuneen, mutta nyt pajamiehet kengittivät hevosta. Jaakko piti jalkaa ja kirkkoherra itse löi kenkää kiinni.

Sitte vaikeni kaikki työ, niin ett'ei mikään ääni häirinnyt rauhaa, joka vallitsi koko seudussa. Mutta eipä sitä kauan kestänyt; paimenpojan torvi kajahti uudestaan ja aivan läheltä, ja äänet kaikuivat moneen kertaan ympäristön metsistä. Hän soitti tervehdyslauluaan ja tuolla hän jo ajoikin pappilan neljää lehmää, jotka itsestään kääntyivät ennestään tutulle kujalle, joka vei hernepellon ja paloon tehdyn naurismaan välitse. Nyt Miihkalikin läksi pajalta kotiin käyden papumaan ohitse. Elina nousi ja meni häntä vastaan; yhdessä astuivat he siitä aina esitupaan asti, josta eri ovet veivät perälle kahteen kammariin eli isäntäväen huoneihin. Tätä esihuonetta pidettiin sekä salina että ruokahuoneena. Porstuan toisella puolella oli väentupa sekä niin sanottu »matkakammari» vieraita varten, joita sattui käymään ja yöpymään pappilassa. Kesäiseen aikaan oli väentupa ainoastaan kokouspaikkana ja ruokahuoneena, sillä väki asuskeli mieluisimmin viileillä ylisillä ja luhdeissa.

Maija Liisa oli jo ulkona lehmien parissa. Miihkali ja Elina pesasivat työn lian käsistään, jonka jälkeen Elina toi vadillisen keitettyjä nauriita ja työnsi suolakalan lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. Miihkali tuli nyt ja luki lyhyen ruokaluvun; molemmat kävivät istumaan, Miihkali leveälle, seinään kiinnitetylle penkille pöydän yläpäähän ja Elina tuolille pöydän sivulle. Hyvältä heidän välinsä näytti.

»Miten lämmin sinulla on», sanoi Miihkali, ystävällisesti katsellen vaimoansa.

»Ei nyt enää», vastasi Elina hymyillen. »Päivällä tuo oli kuumanlainen ulkona, sillä eipähän niistä pavuista liene siimestä ollut, mutta nyt onkin kaikki kitketty ja sitä paitsi on minulla nyt katsottuna hyvä paikka ruusupensaillemmekin, kun ne syksyllä tulevat Nokiasta.»

»Mistä sitte?»

»Sinun kammarisi ikkunan eteen, vähän viistoon, lähelle vanhaa vaahteraa me ne panemme. Siinä ne ovat etelän puolella ja sehän niille onkin hyvä, sillä ruusut tarvitsevat päivän paistetta, kuten tiedät.»

»Niin, ja lihavaa, hyvää maata, ja sitä ne myöskin saavat.»

Elina katsahti rukoilevasti mieheensä. »Ehkä sopii viedä vähän samaa maata haudallekin? Minä ajattelin, että jaamme sen valkoisen pensaan ja viemme siitä puolen hautausmaalle.»

»Miksikä juuri valkoisen? Etkö ennemmin vie sinne punaisia ruusuja? Nehän ovat paljon kauniimmat; eikö sinustakin, vai mitä?»

»Ell'ei kauniimmat, niin ainakin yhtä kauniit, vaan toisella tavalla. Minusta eivät kuitenkaan punaiset ruusut sovi vainajille.»

»Ehkäpä oletkin oikeassa. Mutta tuskinpa sentään. Riippuu näet siitä, ken on kuollut. Minä tahtoisin mielelläni ansaita haudalleni punaiset ruusut; se ajatus ilahuttaisi minua eläessäni, mutta eihän se niin käy.»

»Miksi ei? Jos minä jään eloon sinusta, niin istutan sinulle punaisen ruusupensaan.»

»Älä tee niin», vastasi Miihkali leikillisesti, »sillä silloin minun täytyy palata sanomaan, ett'en minä sitä ollenkaan ansaitse.»

»Huh, miten kamalasti sinä puhut!»

»No, jos minä elän kauemmin, niin enhän minä sitä silloinkaan saa», vastasi hän leikillä.

»Kyllä sinä sen kuitenkin saat! Annas kun sanon, miten minä uskon käyvän. Sinä elät vanhaksi mieheksi. Uuden ajan kansat kuuntelevat sinun viisauttasi, kun sinä pitkästä elämänkokemuksestasi opetat heille, että ihminen voi saada aikaan suuria asioita, jos vain tahtoo, ei kuitenkaan itsestään, sillä hän kulkee kuin sumu elämän läpi, ell'ei Iankaikkisen käsi häntä ohjaa eikä hän täytä sen tahtoa. Kun sitte vaivut kuoleman uneen, niin jälkeenjäävät istuttavat punaisia ruusuja haudallesi ja panevat pehmeää, vehreätä sammalta ympäri ja sanovat: Hyvästi maatkoon hän, joka on lohduttanut ja opettanut niinkuin hän. Kukapa tietää», jatkoi Elina surumielisesti hymyillen, »ehkä saan minä itse joskus istuttaa ne ruusut.» Hän kallisti otsansa miehensä käsivartta vasten ja Miihkali näki kyyneleen vierähtävän hänen poskeansa pitkin.

»En minä tahtoisi panna sitä työtä sinun tehtäväksesi, Elina, enkä mitään muutakaan, joka tuottaa sinulle surua. Ruusupensasta minä en tarvitsekaan, sillä niitä saavat ainoastaan sankarit, jotka kaatuvat taistelussa. Punaiset ruusut merkitsevät, että sankari, joka makaa niiden alla, on uhrannut sydänverensä isänmaan eteen, mutta minähän en ole tehnyt sitä.»

»Vaikka et kaadukaan sodassa, niin taistelethan kuitenkin niitä pimeyden voimia vastaan, jotka koettavat hävittää kaikkea hyvää maailmasta, ja minä luulen, että Jumalan sotamies on toki yhtä hyvä kuin sotilas, joka taistelee kuninkaan lipun turvissa.»

Miihkali oli vaiti ja näytti hajamieliseltä, niinkuin hän oli viime ajat enimmäkseen ollut. Se teki hänet Elinalle niin oudoksi ja vieraaksi, että häntä melkein pelottivat nuo Miihkalin tuntemattomat ajatukset. Mutta ei hän kuitenkaan niitä häirinnyt kysymyksillä, ne kun ehkä olisivat vain tehneet hänet taakaksi Miihkalille.

Illallisen jälkeen rupesi Elina siivoamaan ja pyyhkimään pöytää. Miihkali katseli nuottaa, joka oli tuotu sisään paikattavaksi.

»Laulammeko tänä iltana yhdessä?» kysyi Elina viimein.

»Lauluako?» toisteli Miihkali hajamielisesti.

»Niin, niinkuin ennen lauloimme. Minusta tuntuu niin oudolta ajatella, ett'emme ole vielä kertaakaan laulaneet täällä. Ennen kului tuskin yhtään iltaa, jona emme olisi itseämme sillä ilahuttaneet. Sinun suuri kanteleesi kaikuu niin kauniisti, tule laulamaan!»

»Tänä iltana minulla ei ole aikaa», vastasi Miihkali, laskien nuotan putoamaan. »Minun täytyy vielä mennä kirkkoon tekemään luetteloa kaikesta, mitä on tullut tänne nostoväelle. Huomenna tai ylihuomenna tulee kaiketi enin osa, ja kun ne sitte lähetetään edelleen, pitää luettelon olla valmiina. Mutta sitte talvella pitkinä iltoina, kun tuli räiskää liedessä ja tähdet loistavat, silloin me laulelemme yhdessä. Nyt minulla ei ole aikaa.» Hän suuteli puolisoansa jäähyväisiksi ja läksi.

Elina otti oman pikku kanteleensa ja alkoi soittaa sävelen toisensa jälkeen. Hän tahtoi mielellään löytää sopivan laulun ja laulaa pois nuo aina uudestaan kuuluvat sanat: minulla ei ole aikaa. Olihan Miihkalilla ennenkin ollut yltä kyllin työtä, mutta kuitenkin oli häneltä aina riittänyt joku hetki vaimollensakin; nyt se aina oli mahdotonta. Elinalla oli niin paljo mielessä ja hän olisi mielellään lausunut kaikki laulussa ilmi, mutta oikeaa laulua ei sattunut löytymään. Sävelet hänestä enemmän tukeuttivat kuin helpottivat häntä.

Hän otti rukouskirjansa ja meni omaan pikku huoneeseensa istumaan ikkunan viereen ja katselemaan siitä ulos iltahämärään. Kaukana maanrannassa loisti taivas punaisenkellertävältä ja sitä vasten näytti metsä mustansiniseltä reunukselta. Kirkko ei ollut aivan lähellä, vaan kuitenkin niin likellä, että selvällä päivänvalolla voi erottaa hautausmaan ja ristit haudoilta. Elinan äiti makasi yhden sellaisen ristin alla, sillä kirkkoon hautaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Hänen mielensä rupesi äkisti ikävöimään sinne. Seppele, jonka hän oli uuteen kotiin tultuaan sinne vienyt, oli jo ammoin kuivunut ja auringonpaisteesta paahtunut Nythän hyvin sopi viedä sinne uusi, ja palata saattoi Elina sitte yhdessä hänen kanssansa, joka oli hänelle niin rakas. Hän nousi, mutta arkuuden tunne pidätti häntä. Eihän Miihkalilla nyt ollut aikaa eikä halua hänen seuraansa. Hän istuutui jälleen, avasi rukouskirjansa ja luki niin kauan, kun vielä näki yhä pimenevässä hämärässä. Sitte nosti hän rukin eteensä ja alkoi kehrätä villoja, jotka olivat valmiiksi kartattuna korissa penkillä oven suussa. Mutta pikku kammarissa tuntui niin kuumalta, kun ilta-aurinko oli sinne kauan paahtanut. Elina avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä. Samassa oli hän näkevinään mustan haamun avaavan kirkon oven; se oli Miihkali, joka nyt oli ehtinyt sinne ja astui kirkkoon.

Siellä oli vielä niin valoisaa, että voi selvästi erottaa kaikki. Hän, joka astui sisään ovesta, pysähtyi äkisti katselemaan noita vaakunoita ja voitonmerkkejä, joita hurskaat sotilaat olivat tuoneet sodasta vieraista maista ja asettaneet tänne, siten osoittaen nöyrtyvänsä Jumalan edessä ja antavansa hänelle kunnian.

Ylhäällä ikkunan vieressä lähellä alttaria piti kulunut 30-vuotisen sodan lippu uskollisesti vartijan virkaa kahden vaakunakilven välillä, joista oikean puolinen oli Böcklar- ja vasempi Ogelvie-suvun oma. Tämä vasemmanpuolinen vaakuna oli jaettu neljään eriväriseen osaan ja koristettu halkohäntäisellä mustalla leijonalla ja kypärällä, jolla istui punainen käki. Böcklar-suvun vaakuna oli yksivärinen; alalaidassa näkyi koukistettu käsivarsi ja sen päällä ylöspäin lentävä nuoli, tähti kummallakin puolella; nämä merkit olivat keltaiset valkoisella pohjalla. Kilvissä oli seuraavat kirjoitukset: *Öfversteleutenant Patrik Ogelvie tili Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651* ja *Catarina Böcklar till Woltis, Wruda, Teffvala, Ostrof och Saris 1651*. Etempänä oli paljo muita, niinkuin Kurki-, Lode-, Gripenberg-, Hastfer- y. m. m. suvun vaakunoita ja Hastferin vaakunan vieressä riippui miekka käärittynä suruharsoon, joka oli kauhtunut ja kulunut vanhuudesta. Olikohan sankari, joka sitä ennen muinoin kantoi, kaatunut ja olikohan joku häntä sureva käärinyt harson miekan ympäri? Vai olikohan häneltä kuollut joku rakas ja hän sinä hädän aikana etsinyt lohdutusta siltä, jonka kädessä on sekä suru että ilo, ja silloin jättänyt miekkansa kirkkoon? Vai oliko hän ehkä sitä käyttänyt taistelussa ja kaatunut miekka kädessä, ja sitten muut ripustaneet miekan tänne hänen muistokseen? Kukaan ei vastannut niihin kysymyksiin.

Muistomerkki toisensa vieressä riippui siinä pitkin seiniä. Miihkali astui hitaasti kaikkien niiden ohi ja joutui siten viimein sakastiin. Tuolla pohjoisnurkassa oli monta ruostunutta rauta-asetta ja varusta. Parissa kypärässä oli vielä höyhentöyhdöt jäljellä; pitkä jousi ja kaksi vaskikärkistä nuolta olivat jäännöksinä nuijasodan ajoista. Sitä sanottiin siksi jouseksi, josta Klas Flemmingiin lennähti kuolettava noitalaukaus, ja nuoli, jonka se sinkahutti ampujasta ammuttuun, oli tässä olevien nuolten parissa kolmantena.

Taaskin pysähtyi hän, joka astuskeli näiden vanhain, puoleksi unhotettujen kalujen vieressä. Hänestä tuntui, kuin olisi katsellut suurta kirjaa, jonka kirjavat kuvat johtivat hänet kauas muinaisuuteen. Hän kosketti keveästi kädellään punaista höyhentöyhtöä; se vielä häilyi, mutta sen aika oli jo ammoin mennyt. Poissa olivat jo kaikki, jotka olivat käyttäneet näitä miekkoja, poissa ne, joiden sydämet olivat sykkineet rautapaidan alla ja joiden päässä oli pyörinyt rohkeita ajatuksia kypärän suojassa. Poissa olivat heidän taistelunsakin, mutta kirkko oli yhä jäljellä ja mitä siinä oli opetettu ja vielä opetettiin, se oli ainiaan pysyvä, vaikka kaikki muu, mitä se oli nähnyt, oli ollut ja mennyt ja kaikki muuttunut. Ei edes pyhä neitsytkään ollut samalla paikallaan kuin ennen; se oli siirretty pois ja sen sijalla riippui nyt jonkun tuntemattoman mestarin tekemä alttaritaulu, sekin saalis vieraasta maasta. Yksinäisen kävelijän huomaamatta kääntyi hänen katseensa siinä esitettyyn kuvaryhmään, häneen, joka rukoili yrttitarhassa. Parilla askeleella astui hän taulun eteen, joka olikin suuri, kauniisti esitetty kuva leveissä kullatuissa kehyksissä. Vapahtajan valkoinen viitta teki koko taulun valoisaksi hämärässäkin ja hänen jumalalliset kasvonsa loistivat alkavan pimeänkin läpi, niin että vielä selvään näkyi värisevä verikyynel hänen poskellansa; mutta opetuslapset sitä eivät nähneet, he nukkuivat. Tässäkin oli sotilas, mutta ilman kilpeä ja miekkaa, ja millaisessa taistelussa! Kuka uskalsi täällä enää puhua surusta? Ja kuitenkin, kenenkä luo voitiin niin turvallisesti mennä kuin hänen luoksensa! Muinaisten aikojen kansat sen kyllä tiesivät; sentähden he olivatkin tänne tuoneet muisto- ja voitonmerkkinsä. Tuntui niin kummalliselta seisoa yksin noiden menneiden vuosisatojen keskellä ja uutena aikana yksin liikkua ja elää siinä.

Mutta eipä hän enää ollutkaan yksin kirkossa. Vaakunain alla seisoi kaksi muuta henkilöä, jotka olivat huomaamatta tulleet sisään. He olivat päästä jalkoihin asti verhotut harmaihin, tomunkarvaisiin viittoihin puhelivat hiljaa keskenänsä. Kaukaisia vieraita he näyttivät olevan, mutta mitään kummastusta kirkkoherra heissä ei huomannut tai ihmettelyä siitä, mitä täällä kirkossa oli nähtävänä. Päinvastoin tuntui kaikki tuo vanha olevan heille tuttua ja rakasta. Toinen vieras osoitti Jumalan äidin kuvaa, ja sitte molemmat kääntyivät alttaritaulua kohti. Kummastelivatkohan he, ett'ei kaikki enää ollut niinkuin ennen? Miihkali liikahtamatta tarkasteli heitä. Pienemmän harmaan päähineen alla pilkisti nuoren naisen muoto ja muutamia loistavia hiuskutreja, pehmeitä kuin kehräämätön silkki. Toisen viitta oli edestä vähän auki ja raosta välähteli keltainen nahkapaita ja mustan nahkavyön solki. Oli kuitenkin jo niin hämärä, että kaikki näkyi kuin sumusta eikä ollenkaan selvästi. Nyt vieraat taas puhelivat keskenään ja Miihkali oli erottavinaan heidän sanojansa.

»Jos ja taas jos, toinen toisensa päällä ja jälkeen», sanoi nahkapaitainen.

»Niin», sanoi nainen, »kaikkien täytyy joutua pois ja poissa ovat vanhat.»

Mies nyykäytti päätään ja vastasi: »Mutta jotakin ovat he kaikki tehneet, ennenkuin pois menivät.»

»He ovat taistelleet Jumalan oman asian hyväksi, pyhän uskon puolesta», sanoi nainen ja hymyillen katsahti alttaritauluun.

»Jotakin pitää hänenkin tekemän.»

»Niin, mutta se on tapahtuva hiljaisuudessa. Hän ei saa uhrata kuohuvaa vertansa taistelussa, ei lentää kostavana kotkana maan vihollista vastaan. Hänen tiensä on rauhan tie ja muut taistelevat hänen edestänsä.»

»Pitääkö sitte hänen itsensä tukeuttaa ihana unelmansa rohkeista urhotöistä?»

»Hän on elävä ja vanheneva kuin salon honka; hän tulee kunnioitetuksi ja rakastetuksi ja häntä kaikki tottelevat. Eikö se riitä?»

»Entä taistelukentän punaiset ruusut?»

»Ne eivät ole häntä varten. Eiväthän kaikki voikaan saada niitä. Miksi hän ei taipuisi? Onhan niin monen muunkin täytynyt taipua. Mitäpä hän surisi? Eikö hän hiljaisessa virassaan saa taistella saman jumalallisen asian hyväksi? Hänen asiansa pysyy aina samana kuin se, jonka puolesta muinaiset sankarit taistelivat Saksassa ja Nuijasodan verisillä tanterilla ja jonka puolesta vielä nytkin taistellaan. Kaikki manalle menneet sankarit tai ainakin monet niistä ovat sotineet Jeesuksen pyhän lipun turvissa. Jeesus ja hänen pyhä oppinsa olivat koko sen taistelun aiheena, ja entiset taistelut ovat olleet pyhä sota, joko siinä sitte on taisteltu hengellisillä tai maallisilla aseilla.»

»Hm», virkahti harmaaviittainen mies, »kaikki, jonka pitää päästä esiin, tulee myöskin esiin. Saammepahan nähdä. Minä puolustan punaisia ruusuja.»

Hän kääntyi vanhaa vaakunaa kohti, mutta Miihkalia vähän vavistutti. Hänestäköhän he puhuivat. Hän laskeutui nopeasti polvilleen ja painoi päänsä alttarin reunaa vasten; muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän jälleen nousi ja astui reippaasti sakastiin, otti paperinsa ja läksi pois kirkosta. Vieraat olivat myöskin jo poistuneet.