Chapter 3

»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»

Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun niin katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.

»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»

»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?» kysyi kirkkoherra hymyillen.

»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»

»No, mitä sitte?»

»Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli kasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen nälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle suuren kimpaleen leipää.»

»Ja sinä söit kuin susi.»

»Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä olin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon pojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään kaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en tiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen minuutin kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti kuolemaa!»

»No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan», sanoi Härkman iloisesti. »Eikö heillä ollut nuoraa?»

»Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he eivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he minut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.»

»Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.»

»Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä, ett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä näytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät keskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa aloin minä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja mahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni itki, kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi. Mutta minä en tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien pilvien sekaan, jotka säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että venäläiset kalpenivat ja katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan nälkäinen vanki Yrjö Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija. Väkevä minä olinkin sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani; mielessäni kaikui: minä en voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin lujalla nyrkillä ensin sen, joka piti nuorasta, ja sitte kaikki muut, vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin sorsa koskeen. Seuraavalla viikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin kertoa hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää.»

Kirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli suorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää, ja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä, voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja lähtemään uusiin vaaroihin.

Yrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia. Nyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: »Täksi päiväksi heitämme kaikki huolet sikseen!» Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: »Soittaja! Soittakaa minun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?»

»On meillä yksi», vastasi Elina. »Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen muinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän ääniä jäljellä vanhassa viulussaan.»

»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan hekin ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon suosiossakin. Missä hän oli?

Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.

Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää tunnettekaan minua?»

Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja että nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.

»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»

»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä se on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi juoksemaan kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen viulu, sen saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja muhkealta Henrik Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan luostarista.»

»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»

»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä oli Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä Varsovan palatsissa, ja erään Puolan kauniimman neitosen sanotaan kysyneen Henrik Flemmingiltä, mitä hänen isänmaassansa tanssittiin, johon kreivi Leijonhufvud oli nauraen vastannut, että suomalaisilla ei ole omia tansseja; kun molemmat herrat olivat kiistelleet kotvasen, oli puolalainen neiti pyytänyt Henrik Flemmingiä tanssimaan suomalaista tanssia, että neiti olisi saanut tunnustaa hänen voittaneen. Herra Flemming suostui asiaan, mutta kuninkaallisten soittajien joukossa ei ollut yhtään, joka olisi osannut soittaa edes yhtään suomalaista lauluakaan; sentähden kysyttiin meiltä, jotka seisoimme ulkona vahdissa. Minä olin usein soittanut kotikylässäni, eikä nyt auttanut muu kuin: mars suoraa päätä saliin!»

»Vai niin. Vaan mitenkä sitte kävi?»

»Eipä niin aivan hullusti. Henrik Flemming ja Aksel Horn olivat herroina, Otto Fincke ja Eerik Monikkala olivat olevinaan neitosia. He olivat kaikki muhkeita nuoria herroja ja tanssivat »Viikatteen luojaisia», niin että kannukset kilisivät. Tanssin loputtua paukutteli itse kuningaskin käsiään ja hänen mukaansa kaikki muut ylhäiset ja mahtavat.»

Heikki toi juosten viulun. Yrjö otti sen pojan kädestä ja vetäsi jousella koetteeksi kieliä. »Tämä on hyvä viulu; tämänkö te saitte Flemmingiltä?»

»Niin minä sain sen juuri sen illan muistoksi, kun autoin Flemmingin voitolle. Herra Henrik oli ylpeä herra eikä koskaan kärsinyt kenenkään halventaa Suomea, emmekä sitä mekään kärsi.»

Yrjö hymyili ja pudisti iloisesti vanhuksen kättä. He ymmärsivät toisiansa.

Jaakko istuutui ja veteli muutamia kertoja jousella viulunsa kieliä. Elias meni sill'aikaa Elinan luo ja sanoi: »Yrjö antakoon anteeksi, että minä riennän ennen häntä pyytämään teitä tanssiin. Te, rouva Elina, ette suinkaan ole suomatta minulle sitä suosionosotusta, kun sitä sydämestäni pyydän.»

Elina hymyili. »Yrjö on minun veljeni, mutta te olette meidän kunniavieraamme ja ystävämme; sentähden hän kyllä ilolla antaa teille etuoikeuden.»

Ja Yrjö olikin siihen tyytyväinen. Hän valitsi kauniin tytön ja seisoi kohta parinsa kanssa Eliasta ja Elinaa vastapäätä.

Tanssin aikana palasi Miihkali ja istuutui vanhempien vierasten luo; mutta heti kun ensi tanssi loppui, huomasi Yrjö hänet ja huusi:

»Hei, Mikko, tanssimaan morsiamesi kanssa! Nyt ilo ylimmilleen, ei sitä sitte olekaan pitkään aikaan.»

Laulua ja iloa vain Yrjö halusi, ja Miihkalin täytyi lähteä iloiseen piiritanssiin:

Oi, seuraa minua matkalle Ja ole kultaseni, Sun näyttää koko mailmalle Mä tahdon mielelläni. Nyt sinä kuulut minulle Ja minä kuulun sinulle; Siis mennään omille tulille, Siell' istut sa vieressäni.

Kirkkoherra ja Elias olivat erillään tanssista ja istuivat alussa ääneti, vaan viimein sanoi Elias:

»Miten Miihkali on tullut synkän ja kolkon näköiseksi; entinen sankarinvoima on kokonaan sammunut hänen silmistänsä.»

»Sisällinen sankarinvoima se juuri», vastasi isä, »hävittää hänen ilonsa ja haihduttaa häneltä levollisuuden. Hän ei vielä viihdy uskon kilven ja hengen miekan parissa.»

»Miksikä sitte sitoa häntä niihin?» Eliaksen mielestä oli suurin vääryys kahlehtia sankari ja riistää isänmaalta niin voimakas käsi. Ja vähimmin kaikista olisi hän luullut kirkkoherra Härkmanin sitä tekevän. Mutta niinkuin pappi ei ymmärtänyt sotilasta, niin ei myöskään sotilas ymmärtänyt pappia. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen aikakauden miehiä. Sen suunnan vaikutuksesta, jonka pani alulle Johan Gezelius vanhempi ja jota hänen poikansa Johan sitte jatkoi, oli Härkmanin voimakas luonne vakavasti kiintynyt näiden kuolemattomien piispojen pyrintöön, joka tarkotti Suomen papiston korottamista sekä siveellisesti että taidollisesti ja sitte kirkon vallan avulla kansan henkisen elämän virkistyttämistä ja vaurastuttamista. Ei kukaan enää kieltäne sitä laajaa merkitystä, joka kansansivistyksellä on meidän maallemme, mutta eipä moni näissä nykyajan pyrinnöissä muistele sen perustajoita. Veriset ja myrskyiset ne ajat olivat, joina kolme Gezeliusta vaikutti. Nälänhätä, rutto ja sota pimittivät kaikki ilopuolet, mitä elämässä muuten olisi ollut tarjona. Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui Pohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä kauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat Gezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on vieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja. Lujissa mustissa kansissaan ovat ne vuosisadan toisensa jälkeen olleet ainoana sammumattomana valona, ainoana pettämättömänä toivona ja ainoana oppina, joka on näyttänyt kansallemme oikeaa tietä. Taistelukentillä käytetyt aseet ovat ruostuneet ja maatuneet mullaksi, vaakunat ovat kauhtuneet ja unhottuneet, sodan melskettä ei enää kuulu, mutta se, mitä Gezeliukset kylvivät, kukoistaa nyt alussaan ja kasvattaa, mitä ammoin sitte kuolleet piispat kaukaa tulevaisuudesta näkivät: kansakouluja ja kirjallisuutta. Kirkkoherra Härkman oli Gezeliuksen miehiä; sentähden hän kysyvästi ja kummastelevasti katsoi Eliakseen sanoessaan:

»Eikö meillä sitte ole jo kylliksi surua ja raakuutta, hätähuutoja ja epätoivon kyyneliä? Missä on enää raitista naurua? Missä on enää toivoa, joka luottaisi iloon? Kaikki on hävitettynä, raastettuna ja alastomana. Jumalaa eivät ihmiset usko enää olevan; hänen armonsa aurinko on heiltä sammunut ja he seisovat ainoastaan entisyytensä varjoina maan mullassa, tähystellen epätoivon hämärtämillä silmillä, eikö missään olisi heillekin hautaa. Nyt tarvitaan heille apua ja ohjausta. Jonkun pitää seisoa viittaamassa siihen voimaan, joka ei kukistu, vaikka kaikki muu kukistuisikin, ja opettamassa niille, joilla ei enää ole mitään toivoa, että se mitä he nyt tai vast'edes kärsivät, ei ole vain sattumusta.»

»Ja sekö opettaja Miihkali on?

»Jos Jumala tahtoo, pysyy hän sinä kuolinpäiväänsä asti.»

Elias ei siihen vastannut mitään, ja vaiti pysyi myös kirkkoherrakin. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena katseli kumpikin tanssia, mutta heti sen loputtua virkkoi kirkkoherra:

»Hyvä on vielä nähdä raitista iloa, kohta se kyllä monelta haihtuu ja kuolee. Mitä meillä on peljättävänä ja toivottavana?»

»Jumala yksin tietää», vastasi Elias. »Toivoa ei meillä ole paljoa, vaan pelkoa sitä enempi. Kolmetoista vuotta on meidän miehiämme alinomaa viety vieraille maille sinne, jossa kuningas taistelee, ja Suomi on turvattomana ja suojattomana; sotaväkeä on ainoastaan kourallinen ja senkin päällikkönä Lybecker.»

Synkältä todellakin näytti tulevaisuus silloin useimmista, mutta jokainen koetti pitää pahoja aavistuksia mahdollisimman kaukana, ett'ei hääilo olisi häiriytynyt.

V.

Karkulaiset.

Ilta oli jo tulossa, aurinko vaipui lähemmäksi taivaan rantaa. Punaisen hehkuva valo kultasi metsää, joka ääneti ja vakavana seisoi ikäänkuin kuunnellen raivoisasti pauhaavaa koskea. Virta kuitenkin kosken alla vähitellen hillitsi kuohunsa, kunnes ne kaikki tasoittuivat niin tyveneksi pinnaksi, että siitä loistavan kirkkaina kuvastuivat kaikki rannan jyrkät metsäiset mäet. Aurinko laskeutui yhä alemmaksi ja yhä punaisemmalta loisti taivas, iltarusko loi punertavaa loistoa yli koko luonnon ja Nokian kartanokin sai siitä osansa. Vanha puutarha suhisi hiljaa, varjot pitenivät pitenemistään, siellä täällä näytti jo joku paikka pimeältä, mutta Kurjen hautakivi ikäänkuin ilosta punerti, siihen kun auringon viimeiset säteet vielä sattuivat. Hääjoukko iloitsi kartanon pihalla ja huoneissa; puutarhassa oli vain kaksi astuskelijaa, joilla ei alussa näyttänyt juuri paljon olevan puhelemista. Elias oli ohimennen taittanut oksan pensaasta, ja kun Miihkali pysähtyi Kurjen haudalle, alkoi hän ajatuksissaan hieroa pois sammalta, joka oli aikojen kuluessa alkanut paikoittain kasvaa hautakivelle. Miihkali katsoi uneksien iltataivaan loistoa ja seurasi silmillään punertavaa valoa yhä pitemmälle, kunnes hänen katseensa viimein pysähtyi hautakumpuun.

»Luuletko tuon vanhuksen olevan kanssamme tänään?» kysyi hän hiljaa vieressään seisovalta kumppaniltaan.

»Kenen vanhuksen? Kurjenko? Häntäkö tarkotat?» sanoi Elias vähän hämmästyneenä.

»Ketäpä minä muuta tarkottaisin. Mutta luuletko hänen näkevän meitä?»

»En tiedä. Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mitä sinä luulet?»

»En minäkään tiedä», vastasi Miihkali hiljaa, ajattelevasti katsoen kauas eteensä. Mutta heti hän vilkkaasti lisäsi: »Mikä vahinko, ett'emme näillä maallisilla silmillä näe noita näkymättömiä asioita, mitä on ympärillämme!»

Elias oli vähällä oudostuksesta hypähtää etemmäksi. »Oletko hullu!» sanoi hän. »Kiitä ennemmin Luojaa, joka sinua niin paljon säälii, ett'ei anna sinun nähdä noita haudan kamalia olentoja! Sinä et ole koskaan ollut taistelukentällä etkä siis tiedä mitä kuolema on. Minä en ole liiaksi hemmoteltu enkä vaaraa pelkää, mutta semmoisten vastustajain edessä en tahtoisi mistään hinnasta seisoa.»

»Miksikä ne juuri olisivat vastustajia? Minä kuvailen mielessäni sankareita tämän elämän jälkeen niin kauniiksi ja ihaniksi, ett'ei kukaan kuolevainen ole lähimainkaan heidän vertaisensa. Haudasta lähtiessään on sankari sinne jättänyt itsestänsä kaikki, mitä on ollut huonoa. Koko tuo syntinen haamu, joka seuraa ihmistä ja kätkee paremman puolemme, kaikki levottomuus, kaikki ikävöiminen ja kiihko on ainiaaksi poissa; puhdistettuna, levollisena ja kirkkaana on ihmisen kuolematon osa, se, joka on Jumalasta, ymmärräthän, ja katselee meitä, jotka vielä vaellamme täällä epätietoisuudessa ja heikkoudessa. Juuri tänne tullessamme välähti kuin lentotähti sieluuni, ja silloin minä ajattelin Kurkea, miten hän nuoruutensa voimassa meni kohtaamaan vihollistemme maasta tullutta Pohtoa. Miksi emme eläneet silloin, Elias, että olisimme nähneet heidän taistelunsa? Hirvittävä hän lienee ollut katsella, tuo suuttunut jättiläinen, mutta Kurki ei säikkynyt, sankarillisuus loisti hänen silmistänsä, hän tiesi esi-isiensä henkien katselevan taistelua ja maan tulevaisen kunnian ja menestyksen riippuvan hänen voitostansa. Ah, Elias, jospa mekin olisimme silloin saaneet olla kansalaistemme kanssa riemuitsemassa sinä voiton päivänä!»

»Ennemmin tahdon minä nyt olla mukana ja voittaa itse», vastasi Elias hiljaisesti, vaan uskaltavasti.

»Niinhän se on. Sinun sijassasi puhuisin minäkin aivan kuin sinä. Jos milloin kuulen sinun kaatuneen, etsin minä sinun lepopaikkasi ja koristan sen yhtä korkealla ja kauniilla kivellä kuin tämä. Minä siunaan sinua ja sinun tekojasi. Sinun pitää levätä rauhassa ja herätä Jumalan iankaikkiseen iloon.»

»Entä sinä itse?»

»Oh, ei minusta maksa puhua, mutta eiväthän kaikki synny suuria urhotöitä tekemään. Honka kohottaa latvansa ylös pilviin sentähden, että se on honka, vaan sammal elää maassa sen juurella sentähden, että on sammal. Niin pitää ollakin. Mutta hyvä olisi maata sankarin unta ja herätä, niinkuin hän, joka ensin on voinut elää ja sitte voinut kuolla.»

Elias katseli häntä tutkien. »Mitenkä onkaan, Miihkali? Sinun silmäsi eivät näytä tänään iloisilta, päinvastoin, on käytöksesikin, juuri kuin huolet sinua painaisivat ennen aikojaan.»

»Jos sinusta näytän synkältä», vastasi toinen, »niin kaiketi vaan sentähden, että sinun oma mielesi on pimentynyt. Sinä olet paljon synkistynyt tänne tulostasi asti. Tullessasi oli poskillasi purppuran hehku, mutta se katosi ja sinä seisot kalpeana kuin kuolema. Huomasin sen ihan selvään.»

He olivat ystävät, nämä molemmat, vaikka ijässä ja elämänvaiheissa oli paljokin eroa. Kun he ensi kerran olivat yhdessä, oli Miihkali vielä melkein lapsi ja katseli ihmetyksissään vanhempaa ystävää, jota varusteltiin sotaan. Eliaksesta oli Miihkalin tulinen rakkaus arvokkaampi, kuin se olisi useimmista muista ollut, sillä hän oli yksikseen ja turvattomana lapsuutensa ajan. Hänellä ei ollut koskaan ollut ketään, joka olisi heitellyt kukkia hänen tiellensä. Vaatimukset ja velvollisuudet olivat hänen ainoat muistonsa lapsuuden ajoilta. Miihkalille hän sentään ei huolinut yhtään teeskennellä, vaan vastasi vilpittömästi:

»Ehkäpä näitkin oikein, mutta älä siitä huoli; se oli vain lapsuuden unelma, joka kerrassaan haihtui.»

»Lapsuudenko unelma? Miksi et tullut ennen? Ehkäpä olisit sinä saanut omaksesi hänet, joka nyt on minun omani ainaisesti.»

Nyt vasta huomasi Elias, miten vähän Miihkali oli tiennyt. Hän melkein katui, että oli mitään sanonut, ja vastasi: »Unhota, mitä sanoin; älä anna sen himmentää kaunista valoa, joka kultaa maailmaa ympärilläsi. Olkoon se, mitä äsken kuulit, niinkuin ei sitä koskaan olisi sanottu eikä edes ajateltukaan.»

»Miksipä sanomatta; ei se haittaa. Elina on nyt minun eikä sitä voi muuttaa, ja hän on tyytyväinen näin. Mutta sen ei pidä rikkoa meidän ystävyyttämme; mitä entiset ajat ovat rakentaneet, se pysyköön ainiaan.»

Elias vastasi luottavasti: »Kiitos, Miihkali! Kas, tässä on käteni pantiksi, että iloitsen siitä, mitä olet saanut. Mutta vielä sanon kerran: sinä et enää ole sama Miihkali kuin ennen.»

Elias oli heti huomannut muutoksen, mutta Miihkali ei tahtonut taikka oikeammin ei voinut itse sitä nähdä, ja rehellinen oli siis hänen vastauksensa. »Olisinhan minä koko ihme maailmassa, jos ajan levottomuus ei ulottuisi minun mieleeni, kun se kerran vaikuttaa kaikkeen muuhun. Kun koko maailma on poissa tasapainostaan, niin olisihan aivan selittämätön arvoitus, jos minä voisin elää onnellisesti ja rauhassa ja olla tyytyväinen itseeni ja kohtalooni.»

Elias ei siihen vastannut mitään. He kääntyivät ja palasivat muiden luo, mutta samassa kuului vilkasta huutoa pihalta. Joukko sotilaita näkyi marssivan pitkin tietä; jo voitiin erottaa heidän välkkyvät aseensa. Heidän saavuttuaan talon luo astui Miihkali heitä vastaan. Silloin tuli joukosta esiin sotamies, nosti kätensä kuluneeseen hatunrepaleeseen ja sanoi:

»Kysyisimme, sallitaanko tämän osan maan sotilaista asettua tähän levähtämään ja neuvottelemaan.»

»Neuvotella tässä kyllä saatte, ja mielelläni minä sanoisin tervetulleiksi armeijan miehiä, ell'ei teidän edellänne olisi levinnyt huhu, että te olette pettäneet esivaltanne ja unhottaneet velvollisuutenne.»

»Se huhu on valehdellut, herra!» vastasi sotamies. »Lybecker on pettänyt. Kuningas asetti hänet puolustamaan maata, mutta missä hyvänsä on vihollista nähty, on Lybecker aina käskenyt meitä luikkimaan pois tieltä, ja me olemme totelleet niin kauan kuin mahdollista, mutta eihän kukaan iänkaiken jaksa katsella, miten hän jättää toisen maanpaikan toisensa jälkeen vihollisten valtaan, edes koettamattakaan taistella.»

»Lybecker on kuninkaan ylin mies, ja ken hänestä luopuu, hän pettää maansa ja valtakunnan.»

Sotamiehen kasvot synkistyivät yhä enemmän. »Jos te olisitte seisonut meidän riveissämme», sanoi hän, »niin puhuisittepa aivan toisin.»

Sydämessään Miihkali kyllä myönsi sotamiehen olevan oikeassa, mutta pysyi kuitenkin jäykkänä ja sanoi: »Jos minä olisin ollut maan päällikkö ja nähnyt teidän karkaavan pois armeijasta, niin olisin ampunut kuoliaaksi jok'ainoan, sillä ken luopuu sotalipustaan, hän pettää maansa. Lybecker on Lybecker, mutta te olette suomalaisia sotamiehiä, ja niiden ei ole vielä koskaan kuultu pettäneen. Te olette tahranneet suomalaisten sotilasten nimen, mutta se tahra pitää pestä pois verellä. Takaisin lippujen luo, pojat!»

»Emme koskaan Lybeckerin luo!» vastasi sotamies ja hänen takanansa toistelivat sadat äänet: »Emme koskaan!»

Miihkali oli hetkisen vaiti; hän hiukan mietti.

Silloin kuului sotilasten riveistä ääni: »Ruvetkaa te meidän päälliköksemme, herra! Me tiedämme, että te olette rohkea ja rehellinen mies.»

Valo leimahti papin silmistä, mutta hän vastasi hiljaa: »Ettehän te tunne minua enempää kuin minäkään teitä.»

Taaskin oltiin vaiti. Milloin mistäkin kurottui pää ylemmäksi muita. Tiheä jono laajeni ja harveni, jokainen tahtoi nähdä häntä, johon nyt luotettiin ja jonka tähden he nyt olivat tänne kokoutuneet. Joukossa oli myöskin Keuruun asujamia ja heistä joku sanoi:

»Me tunnemme teidät jo pienestä asti ja tiedämme, että jos te rupeatte meidän päälliköksemme, niin ette suinkaan pane sotamiestä kuormaa vetämään, milloin itse ratsastatte; te ette elä hyvin pappiloissa sill'aikaa, kun väkenne kärsii kankaalla nälkää; te elätte, kärsitte ja kuolette meidän kanssamme, sen tiedämme me, jotka olemme teidän kotiseudultanne, ja semmoista miestä me juuri tarvitsemme.»

Nämä sanat tulivat niin äkisti ja odottamatta ja sävähtivät kuin sähkö sen miehen ruumiin lävitse, jolle ne sanottiin, mutta hän seisoi näennäisesti tyynenä ja vastasi hiljaa: »Minä en ole mikään sotilas, mutta vaikkapa olisin kaikkein paraskin sotilas, en minä kuitenkaan rupeaisi päälliköksi niin kauan, kun hän elää, joka on sen viran saanut kuninkaan kädestä. Palatkaa hänen luoksensa, hän johtaa teidät taisteluun!»

Mutta siitä ei maksanut vaivaa puhua, sillä koko joukko huusi hurjasti: »Ei koskaan, vaan ennemmin helvettiin!» ja lisäksi kuului kirouksia ja hillittyjä uhkauksia, kunnes eräs keski-ikäinen sotilas astui esiin. Hänen kasvoissaan näkyi merkkejä entisistä taisteluista ja puoli vasemmasta kädestä oli poissa. Hän oli pitkävartaloinen, nuorena karaistunut taistelija. Tultuaan lähemmäksi hän sanoi: