Chapter 22

Miihkali vastasi: »Katsokaamme kaikkia sen verran valoisena ja pimeänä, kuin todella on. Kun me Isonkyrön taistelun jälkeen vähän hengähdimme ja kivekkäinä kokouduimme tänne maata puolustamaan, silloin huomasimme Tarhianjärven kannaksen siksi paikaksi, joka paraiten soveltui meidän aikeillemme. Me kaivoimme ja linnotimme itsellemme tänne paikan, me kestimme kauan ja vallitsimme seutua, mutta nyt on se paikka menetetty. Mistä ei ennen kukaan päässyt luvatta ohi, se paikka on nyt vihollisella ja siitä tie avoinna sen kulkea läpi koko maan. Meidän valtamme on loppunut Suomen sydämestä.»

»Mutta ei heidän pidä saada rauhaa nauttia siitä voitosta?»

»Ei, ei yhtään rauhaa yöllä eikä päivällä. Maa on meidän!» sanoivat miehet joka taholta.

»Tahdotteko kaikki samoin?» kysyi Miihkali.

»Tahdomme!» vastattiin raikkaasti.

»Hyvä, jos kaikki olemme yksimieliset», jatkoi päällikkö. »Långström ja Kärkisudd taistelevat pohjoispuolella ja Löfving tekee parastansa etelässä; koettakaamme me sitte Jumalan nimessä kestää sisämaassa.»

»Eikö niin, miehet, me seisomme eikä kukaan väisty?» kysyi joku ja toiset vastasivat:

»Kyllä me seisomme niin kauan, kun hengissä pysymme.»

»Kiitos urhoollisuudestanne, sotatoverit!» sanoi Miihkali. »Se kirkastaa kuin lämmittävä aurinko miehen vaipuvaa rohkeutta. Pysykäämme siis vielä kerran yhdessä ja taistelkaamme kuin miehet Ruotsin kuninkaan ja Ruotsin lain puolesta ja turvatkaamme niitä Suomelle!»

»Maa on meidän, kirkko ja laki ovat myöskin meidän, eikä kukaan saa niitä meiltä ryöstää!» kuului miesten joukosta.

Koko tämän ajan oli Elias seisonut yksin ja vaiti. Nyt kysyi hän kolkosti: »Sallitaanko yksinäisenkin puhua?»

»Tässä ei mikään sido vapaata miestä», vastasi Miihkali ja Elias jatkoi:

»Minä seisoin voimakkaana ja luotin itseeni niin kauan, kun koko maa katseli meihin toivolla ja luottamuksella. Nyt maa itse vetäytyy pois ja pyytää Jumalalta itselleen armoa semmoisesta avusta, kuin me sille annamme. Mutta missä kansan usko ja luottamus ei ole tukena, siinä on kaikki hukassa. Meidän lippumme ei enää kulje voittoon, vaan kuolemaan, vietäköönpä sitä minne päin hyvänsä.»

»Tosin», vastasi Miihkali, »maa kärsii ja sille kostetaan meidän voittomme. Mitä vastaatte siihen, miehet?»

Eräs vanhimmista vastasi: »Eihän nälkäistä nukuta eikä surulle kannata nauraa, mutta minä sanon niinkuin teidän veljenne Yrjö, sankareista sankarillisin: Toden totta maa pettää miehen, jos mies pettää maat. Kaikkien, jotka täällä elävät, täytyy kärsiä meidän kanssamme tulevaisuuden tähden.»

Toinenkin astui nyt esiin, sanoen: »Eipä sovi miekan levätä niin kauan, kun meillä on käsiä sitä liikuttaa.» Ja kolmas lausui: »Tietysti on sotilaan velvollisuus taistella maansa puolesta niin kauan, kun on voimia jäljellä.»

Mutta Elias pysyi kuitenkin omassa ajatuksessaan. »Suuret sarvet ovat härjän kunnia, ja kun sankarit taistelevat, vapisee pelkuri, mutta kullakin työllä on oma aikansa: ken ei huoli viisauden neuvoista, saa vuodattaa verensä hulluuden miekkaan.»

»Sodan ammatti on meidän työmme, ja missä velvollisuudesta luovutaan, siinä ei ole onneakaan!» huudettiin hänelle vastaan.

Nyt oli jo Miihkalin päätös valmiina. »No, Jumalan nimessä sitte!» sanoi hän. »Vuodata vielä vähän aikaa vertasi meidän kanssamme, oma maamme! Rukoilkaa, miehet, Jumalaa, ett'ei hän, jolla valta on, ottaisi henkeämme niinkuin vaipuvia aaltoja, joista ei jää mitään merkkiä jäljelle. Heittäkööt nämä myrskyt rannalle ijankaikkisuuden ja katoomattomuuden siemenen niille, jotka meidän jäljissämme huokaillen ja ikävöiden astuskelevat Suomen maita! Eespäin kukkuloille!»

Miihkali kääntyi etelää kohti ja miehet seurasivat häntä Ampialan korkealle harjulle päin. Mutta eivätpä he ehtineet pitkälle, kun jo kasakoita ja jalkaväkeä syöksyi heidän päällensä. Vaikka suomalaiset sankarit olivatkin väsyneet ja liian vähälukuiset mahtavaan viholliseen verraten, pääsivät he taistelemalla kuitenkin rivien läpi, mutta siinäpä myöskin kaatui toinen toisensa jälkeen, niin että viimein olivat ainoastaan Härkmanin pojat ja Elias jäljellä. He koettivat paeta läheiseen torppaan, mutta siinä oli ainoastaan sauna säilynyt hävitykseltä; siihen he nyt pyrkivät. Viholliset ajoivat heitä takaa. Joka hetki oli kallis, mutta yht'äkkiä loppuivat Eliaksen voimat. Monesta haavasta vuotaen verta vaipui hän maahan, sanoen: »Älkää minun tähteni viipykö, rientäkää vain eteenpäin, minä en enää jaksa.»

Sanaakaan virkkamatta kumartui Miihkali, Yrjö auttoi, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli Elias kätkettynä vesakkoon. Siellä Miihkali vielä kerran ojensi hänelle kätensä, sanoen viimeiset jäähyväiset ja viime terveiset Elinalle. Samoin antoi Yrjökin kättä, ja sitte veljekset riensivät edelleen. Jo olivat he perillä, Miihkali oli jo saunassa ja Yrjö oli kumartumassa ovesta sisään, vaan silloin eräs venäläinen, joka oli pistänyt hopealuodin pyssyynsä, laukasi häntä kohti. Luoti osui, lävisti vasemman rintakehän ja pysähtyi selkään. Venäläinen riemuitsi: »Pyhä Nikolai kuuli rukoukseni! Vihitty luoti tarttui. Nyt on tuo haavottumaton voitettuna!» Mutta eipä siihenkään vielä taistelu päättynyt, vaikka pikku sauna oli jo piiritettynä. Iskuja sateli ovella ja musta veri juoksi virtanaan sekä hyökkääjäin että puolustajain haavoista. Yrjön käsi oli hervakka, mutta Miihkali taisteli kuin mies ja kaatoi vielä viime hetkenään monta; vaan herposivatpa viimein hänenkin voimansa. Tukeuttava savu ympäröi hänet, viholliset olivat sytyttäneet saunan tuleen. Pimeä oli öinen taivas, kuu ja tähdet olivat kadonneet, mutta Ampialan harjun töllistä levisi kamala, punertava valo avaruuteen. Palavia tuohia lenteli ympäri ilmassa, kunnes viimein katto putosi ja sitte kaikki näytti vain sammuvalta roviolta.

Kaukana täältä seisoi kaksi kalpeata haamua, suruisesti ja vavisten katselemassa tuota punaista valoa, joka loisti yötaivaan tummalla reunalla. Ne olivat Alli ja Antero. Murheen tavalla hymyillen otti mielipuoli Allia kädestä ja osotti tulta kohti, supisten: »Ihan musta, ihan musta!» Mutta äkisti näytti hänen hämmentynyt ymmärryksensä palaavan, sillä kauhuissaan näytti hän vielä toistamiseen tulta ja huudahti tuskaisesti: »Katso, katso! He palavat! Härkmanin pojat!» Ja samassa hän syöksyi juoksemaan pois kukkuloille päin. Häntä ei enää koskaan sen jälkeen nähty.

Alli ei pitänyt lukua hänestä, mutta hänen huutonsa oli kuitenkin tunkeutunut hänen sieluunsa. Kasvot kalpeina ja jäykistyneinä huusi hän: »Miihkali!» ja läksi juoksemaan tulta kohti. Levottomuus joudutti hänen askeleitansa, mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun vastaan sattui venäläinen upseeri, paljas miekka kädessä. Upseeri pilkkaili: »Kun tapaatte Ivan Petrovitsin taivaan valtakunnassa, niin tervehtikää häntä ja sanokaa, ett'ei hän kuollut kostamatta», ja työnsi miekan hänen rintaansa! Alli kaatui kuoliaana maahan. Upseeri riensi edelleen miesjoukkonsa kanssa.

Sodan melske oli vaiennut; kuoleman hiljaisuus vallitsi saloseudussa. Kosteat yön sumut olivat vielä paikoillaan, vaikka uusi aamu jo sieltä täältä alkoi niitä heikosti hajotella. Hetki hetkeltä valkeni taivaanranta yhä enemmän; sen liekitsevä puna kultasi luontoa yhä laajemmalti.

Valon ja pimeyden sillä lailla taistellessa istui Elina suurella kivellä kellarin suulla, lapset hänen vieressänsä. Vuorokausi oli kulunut siitä, kun hän jäi yksin. Nyt seisoi Elias verta vuotavana hänen edessään ja kalpeana; eipä monta ollutkaan jäänyt eloon viime taistelun miehistä. Hän sanoi:

»Minä tuon teille Miihkalin viimeisen tervehdyksen. Hän ei enää ole elävien joukossa.»

Sureva vaimo ei saanut sanaa suustansa. Hän vain kysyvästi katsoi surusanoman tuojaan ja Elias jatkoi:

»Kun minä uuvuin, puristi puolisonne minun kättäni, sanoen: jos sinä jäät eloon, niin koeta päästä pois täältä; kaikki taistelu on nyt turha. Meillä ei ole enää toivoa, vaan jos tapaat Elinan, niin auta häntä ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi.»

»Mitäpä minulla on hänelle anteeksi annettavaa? Sekö, että hän pyysi minua elämään?»

»Hän pyysi teitä elämään maamme tähden.»

»Mitä minä raukka voin?»

Elias viittasi lapsiin, jotka leikkivät hänen ympärillään. »Tuossa on Suomen tulevaisuus turvattomana ja auttamattomana. Antakaa minun auttaa, Elina.»

»Minun voimani ovat lopussa ja loppuun on Suomikin nääntynyt.»

»Ei», vastasi Elias, »ei vielä ole kaikki lopussa, Herra vain kääntää meidän kohtalomme kirjanlehteä.»

Elina istui, katsoa tuijotellen vain, niinkuin ei olisi kuullut hänen sanojansakaan. Hän oli tuolla kaukana näkevinään Miihkalin verisen haamun kehottamassa häntä kantamaan elämän taakkaa. Hän näytti oikein viittailevan. Palasikohan Miihkali vahvistamaan rakkauden työtänsä ja maansa tulevaisuutta, tämän maan, jonka eteen hän oli elänyt ja kuollut, vai palasiko hän rukoilemaan apua Elinalta vai oliko hänellä muuta mielessä? Ei kukaan sitä selittänyt.

Elias katsoi hetkisen vaiti murheellista vaimoa ja sanoi sitte uudestaan: »Ei kaikki vielä ole lopussa.»

Elina katsahti Eliakseen, jonka sanat tulivat kuin vastaukseksi hänen sielunsa syvimpään kysymykseen, ja nyt hän ymmärsi, mitä Miihkali tahtoi. Koko nuoruutensa rakkauden innolla katsoi hän rakkaimpansa haamua, ja se muisto antoi hänelle voimaa unhottaa kaikki paitsi nykyhetkeä; hän tahtoi vielä haudan tuolla puolenkin ilahuttaa häntä, jota oli niin sydämmestänsä rakastanut.

»Katsokaa, Elias, miten hän viittaa tuonne tulevaisuutta kohti! Hän tahtoo sitä.» Ja Elina ojensi kätensä tuota silmiensä luomaa harhakuvaa kohti, mutta sumu haihtui ja sen kanssa hävisi kuvakin.

Silloin Elina nousi hitaasti, ojensi kätensä Eliakselle ja sanoi nousevaan aurinkoon katsahtaen: »No, Herran nimessä sitte, Miihkalin tähden, alkakaamme tehdä työtä uutta aikaa varten. Mitä rakkaus on kylvänyt ja vielä kylvää, se ei koskaan kuole!»

SISÄLLYS.

Siv. 1. Häiden valmistelut.....................3. 2. Kutsumattomat vieraat..................7. 3. Nuorikot..............................14. 4. Huonoja uutisia.......................24. 5. Karkulaiset...........................41. 6. Tuul'ajolla...........................50. 7. Huimapää..............................54. 8. Kirkkoherra...........................63. 9. Pappilassa............................69. 10. Arpa heitetty........................84. 11. Varusteluja..........................91. 12. Äiti ja poika........................96. 13. Luotien valanta.....................107. 14. Lähtö...............................117. 15. Lybeckerin päämaja..................127. 16. Sotaneuvottelu......................136. 17. Kansaa..............................147. 18. Venäläiset tulevat..................161. 19. Pälkäneen kirkolla..................176. 20. Vankien aikeet......................188. 21. Ruhtinas Galitsin...................198. 22. Vapaaksi päästetyt..................210. 23. Ambulansi...........................217. 24. Sotilasten ilveilyä.................227. 25. Armfelt.............................235. 26. Napuen taistelu.....................248. 27. Sissien linna.......................254. 28. Historiallisia ristiriitaisuuksia...265. 29. Kodittomat..........................279. 30. Kaksi naista........................290. 31. Kavallus............................302. 32. Jälleen näkeminen...................309. 33. Tunnustus...........................325. 34. Sissien viimeinen taistelu..........331.