Chapter 21

Maija Liisa löi ihmeissään kätensä yhteen, huudahtaen: »Ilmanko ruokaa ja lepoa! Sanokaa te, rouva Elina, ett'eivät he saa niin lähteä. Meillä on koko joukko paistettuja lintuja, ja sitä paitsi onhan nyt pimeä yö. Mihinkä te nyt menisitte. Odottakaa toki, kunnes päivä rupeaa valkenemaan.»

Elias katsoi Miihkalia ja sanoi: »Sinä kyllä näytät tarvitsevan lepoa, mutta jos et sitä saa täällä, niin et sitä saa sielläkään.»

»Kun olen kestänyt tähän asti, niin kyllä kestän vielä loppuunkin.»

»Entä jos kaadut väsymykseesi, ennenkuin loppu tuleekaan?» jatkoi Elias.

»Parempi teidän on levätä täällä kuin kaatua kesken tielle», sanoi Kaska, joka nyt oli myöskin palannut muiden luo.

»Miksi ette pyydä herra Miihkalia viipymään, rouva Elina?» ihmetteli Maija Liisa.

»Minun pyyntöni», vastasi Elina, »tietää ja kuulee hän sanomattakin. Minä olen ehkä pyydellyt häntä enemmän, kuin olisi pitänytkään. Mutta minä vielä pyydän kerran, ehkäpä viimeisen: viivy täällä huomisaamuun!»

»No niin, minä viivyn», vastasi Miihkali hitaasti.

»Jumala olkoon kiitetty niistä sanoistanne», sanoi Maija Liisa. »Tulkaa minun kanssani, Kaska auttamaan minua sisällä. Olisipa kuitenkin ollut hirveätä, jos he eivät olisi mitään maistaneet meillä.»

Kaska ja Maija Liisa riensivät kellariin ja toiset istuutuivat lähelle sen suuta. Elina katsoi rukoilevasti Miihkalia silmiin ja sanoi: »Sinun pitää viipyä täällä mielelläsi eikä ainoastaan pakosta.»

»Toivokaamme, ett'ei meidän tarvitse sitä katua», vastasi hän.

»Paras pitää hyvänään kaikki, niinkuin on. Tulevaisuus on Jumalan kädessä ja hän tietää, ett'emme nyt voi tehdä toisin», sanoi Elias.

Ne sanat johtivat Elinan mieleen miesten toimet ja hän kysyi:

»Kohta me eroamme taas, enkä minä vielä tiedä vähintäkään teidän puuhistanne tai mitä on tulossa.»

»Tuossa istuu Keuruun miesten päällikkö ja etevimpänä heistä mainittakoon hänen veljensä. Koko Suomi horjuu ja kukistuu idästä puhaltelevan kuuman myrskyn voimasta, mutta Keuruun seutu ei vielä tunnusta itseään voitetuksi.»

»Mutta», vastusti Elina, »kouran täysi miehiä voitetussa maassa, mitä te saatte aikaan? Kohta teidät voitetaan, niin että joudutte turmioon.»

»Pitää vain voittaa aikaa», sanoi Miihkali, »ja viivyttää vihollista niin kauan kun voimme. Kun Kaarle-kuningas palaa, tottahan silloin keksitään neuvoja, ja hänen voimansa kasvaa kaksinkertaiseksi, kun hän näkee meidän pysyneen hänelle ja valtakunnalle uskollisina viimeiseen asti.»

»Jumala suokoon hänen palata pian!» huokasi Elina. »Minusta vain näyttää kaikki apu tulevan nyt liian myöhään. Minä pelkään onnen luopuneen meistä ainiaaksi.»

»Jos velvollisuus pettää, luopuu onnikin», vastasi Miihkali.

»Miten onnelliset te miehet olette», virkkoi Elina, »te voitte rakennella suuria aikeita ja toteuttaa ne. Me naiset voimme ainoastaan ikävöidä ja itseksemme toivoa olevamme teidän kaltaisia, mutta meidän täytyy samalla tukeuttaa ne ajatukset, jotka ovat meille liian korkealla. Ja kuitenkin, miten mielellämme antaisimmekaan osamme kaikkeen siihen, joka on suurta ja ylevää.»

»Älkää surko», vastusti Elias, »naisen osaa elämässä, rouva Elina, tai hänen hiljaista vaikutusalaansa. Kun tarkoin katsotaan, niin hiljaiset pyrinnöt ne enemmän vaikuttavatkin kuin kaikki huudot.»

Elina ei tiennyt, pitikö hänen uskoa noita sanoja. Hän katsoi kysyvästi Miihkaliin, joka sanoi:

»Niin, niin, kyllä se on niin. Kun miekka putoaa meidän rauenneesta kädestämme ja meidän työmme päättyy, silloin elää ja kukoistaa teidän työnne tulevien aikojen varalle.»

»Jos me silloin vielä elämme, niin lähinnä Jumalaa kiittäkäämme niitä, jotka ovat turvanneet maata ja meitä.»

»Mitä me olemme puolustaneet, sitä te rakastakaa ja hoitakaa», lisäsi Miihkali. »Siitä riippuu koko tulevaisuus.»

Elina katsoi häntä silmiin. »Se on oleva minulla lohdutuksena, kun sinä olet poissa ja minä istun yksinäni erämaassa, ajatellen, että sinä et ehkä koskaan enää palaa. Mutta uni ei anna minun sielulleni rauhaa, ennenkuin sinä näyttäydyt, niin että minä tiedän, missä olet, ja kun sinä tulet, tervehdin minä sinun varjoasi, niinkuin yksinäinen vaeltaja tervehtii loistavaa tähteä, joka pilkuttaa öisten pilvien välistä.»

Miihkali vastasi: »Suru kasvattaa suuria ajatuksia ja Jumala antaa sinulle voimaa ne toteuttaa. Lupaa kestää elämää, lupaa säästää voimiasi, siitä riippuu tulevaisuus; Herra on sinun kanssasi.»

»Jospa sinäkin olisit!»

Maija Liisa tuli kutsumaan sisälle. »Illallinen on valmiina, älkää viipykö.»

Kaikki nousivat ja menivät sisään. Mutta taivaan rannalta näkyi nousevan kuun reuna ja mitä pitemmälle yö kului, sitä laajemmalti kirkasti se lempeällä valollaan metsien hämärää. Kaikki oli hiljaa ylt'ympärillä, ainoastaan Antero leikitteli risuilla, joita hän selällään maaten viskoi ylös ja otti jälleen kiinni. Sitte nousi hän ja nojasi selin suureen kiveen sekä supisten repi havuja oksista, joita riippui hänen päänsä päällä.

»Ihan musta, ihan musta», mutisi hän, kun Alli hitaasti lähestyi metsästä päin ja istuutui kivelle vähän, matkan päähän kellarin suusta. Kädet olivat hänellä jäykkinä sylissä ja silmät puoli ummessa. Sillä lailla hän istui hetkisen, mutta viimein kuului astuntaa. Kaska tuli. Nähtyään tytön kalpeana katsoa tuijottavan, meni sotamies hänen luoksensa ja kysyi:

»Miksi istutte täällä? Teitä kaivattiin sisällä; me pelkäsimme teidän joutuneen johonkin onnettomuuteen.»

Alli katsoi yhä häneen, vastaamatta mitään. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen sotamiehen sanoja.

»Mitenkä te voitte?» kysyi Kaska edelleen. »Oletteko sairas vai onko säikäys vienyt teiltä ymmärryksen?»

»En tiedä. Kaikki ajatukseni seisovat, mutta en minä ole kipeä. Mitä pitää minun tehdä? Onko tässä vaara tulossa? Sanokaa vain, sillä tänä yönä minä jaksan paljon.»

»Menkää levolle, te olette työskennelleet yli voimienne.»

Alli oli noussut seisomaan, mutta istuutui nyt jälleen, ja äsken niin kurjannäköiset kasvot muuttuivat vähitellen sangen murheellisiksi. Kaska ei tiennyt mitä ajatella hänestä; hän aikoi jo lähteä tiehensä, vaan silloin Alli osotti Anteroa ja sanoi: »Katsokaas tuota! Hän istuu ja pieksää itseään. Näettekö, miten hän repii oksia ja nauraa omalle surullensa? Miksi on hän syntynyt maailmaan? Määrääköhän Herra onnea toiselle ja onnettomuutta toiselle samana päivänä? Kun tuo Antero istui äitinsä polvella, silloin ei hän aavistanut, mitä pojalle oli tulossa, eikä poika aavistanut sitä itsekään.»

»Sitä ei kukaan tiedä edeltäpäin», arveli Kaska. »Mutta kuka käski häntä tekemään vääryyttä?»

»Kukapa tietää hänen sitä tehneenkään, ja jos hän on tehnyt, kuka voi sanoa hänen tienneen sen olleen väärin?»

»Moni talonpoika», sanoi Kaska, »kertoi hänen olleen hyvän ystävän Sippolalle, ja saattaapa olla hyvinkin mahdollista, että hän astui Sippolan jäljissä sitä tietä, jota myöten Sippola opasti venäläisiä hyökkäämään meidän selkäämme Isonkyrön taistelussa. Eikä Antero siltä olisi pahempi kuin De la Barre, joka pakeni koko ratsujoukon kanssa jättäen meidät pulaan; mutta kun kavalletaan maa vihollisille, niin tietäkööt kavaltajat samalla, että se on pirullinen teko ja ett'ei sielu siitä suinkaan voi odottaa mitään iloa.»

»Käykö niin kaikille, jotka kavaltavat?»

»Kyllä se on kaikki merkittynä taivaallisen Isän kirjoissa ja se maksetaan heille ilman meidän rukouksiamme.»

»Ikuisella kadotuksellako?»

»Niin, niin», arveli Kaska. »En minä ole oppinut kirjataitoa, mutta sen verran toki tiedän, että ijankaikkinen kadotus on ijankaikkinen.»

Alli kumartui ja peitti kasvonsa käsillään.

»Miksikä tuosta rupeatte niin kovin suremaan?» sanoi Kaska. »Eihän Antero ole ainoa semmoinen, mutta moni pääsee myöskin Herran iloon, ja sinne pääsette ainakin te, Alli, tehän olette vielä niin nuori ja viaton.»

Alli nousi. »Ah, enpä suinkaan, en läheskään! Ettekö tiedä ketään pyhää miestä tai vaimoa, joka taipuisi rukoilemaan tai pitämään sielumessua niiden edestä, jotka ovat kuolleet? Minä tarvitsisin semmoisen. Ettekö tiedä ketään?»

Kaska mietti vähän. »Miehillä ei ole kellään nyt aikaa semmoisiin toimiin ja vähäpä niitä on, jotka siihen kykenisivätkään, koska ei ole enää pappeja maassa. Naisista en myöskään tunne ketään, ell'ei juuri rouva Elina sopisi. Mutta, kuten jo sanoin, te olette vielä liian nuori ja viaton, ollaksenne semmoisessa sielunhädässä, ja muuten sanotaankin nykyään sielumessua vain paavin vehkeiksi ja tyhjiksi loruiksi, joista ei ole mitään apua.»

»No mikä sitte auttaa?»

»Minä olen taitamaton mies», arveli Kaska, »enkä tiedä muuta kuin että niin täytyy käydä, kuin käy. Jumala antakoon anteeksi, pitäisihän kyllä asiaa enemmän miettiä ja kysellä muiltakin, mutta onko siihen nyt ollut aikaa?»

Alli ei vastannut mitään. Kaska sentähden viimein palasi sisään.

XXXIII.

Tunnustus.

Alli ei huomannut edes Kaskan poismenoakaan. Hän katseli kauas avaruuteen, ikäänkuin odotellen apua näkymättömyydestä ja lausui hiljaa itsekseen: »Sielumessu, sielumessu!» Viimein tunkeutui hänen sielunsa kapina ilmi, ja melkein tajuamattansa, mitä teki, alkoi hän puoleksi unhottuneen laulun, jota oli hänen lapsuutensa aikana laulettu Pohjois-Suomessa:

»Oi, suuri Herra Jumala, Armahda tuskiani! Sä olet mailman auttaja, Sä olet ainoani. Sun valtas voittaa kuoleman, Sä voitkin meitä pelastaa Viel' kadotuksen reunalta.»

Laulu kaikui Miihkalin korviin, hänen seisoessaan kellarin suulla puhelemassa Kaskan kanssa; hän läksi ulos. Kaska huomasi sen ja sanoi: »Minun mielestäni olisi teidän parempi maata rauhassa tämä vähäinen aika kuin mennä kuuntelemaan vanhoja lauluja.»

»Ei», vastasi Miihkali, »kyllä minä menen. Täällä on niin umpinaista, että täällä on vaikea tulla toimeen.»

»Tehkää miten tahdotte, oma asiannepahan on.»

Kaska siirtyi syrjään ja Miihkali läksi. Hän astui suoraan Allin luo ja seisatti hänen eteensä. Alli hypähti seisomaan hänen tullessansa, mutta istuutui jälleen; kumpikaan ei virkkanut mitään. Viimein nousi hän uudestaan. Silloin Miihkali veti puukon tupestaan, pani sen Allin käteen ja paljasti rintansa, sanoen:

»Ota henkeni, jos tahdot! Se on ollut maamme omana, mutta sellaisena, kuin nyt olen, en minä enää sitä hyödytä. Synti rasittaa raskaasti minua. Jos tahdot sovinnoksi surmata minut niin tee se.»

»Te olette jo uhrattu», vastasi Alli tukehtuvalla äänellä.

»Oman mielenikö tuomiosta? Olen!»

»Ei, vaan minun tuomiostani!»

»Sinä et voi rangaista minua niin ankarasti, kuin itse tahtoisin. Ja kuitenkin, vaikka tätä rangaistusta olisi nyt kuluneena aikana joka hetki näytetty minulle tulevaisuudentajuna, niin, sen tiedän varmaan, se ei olisi tehnyt minua toisenlaiseksi, sillä minä rakastan sinua, Alli, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon! Jos tämä rakkaus on synti, niin olen tehnyt syntiä, mutta pettänyt minä en ole sinua.»

»Kun olitte toisen oma ja tiesitte, mikä rangaistus tulee tämmöisestä synnistä, miksi ette sitte säästänyt itseänne ja minua?»

Miihkali katsoi häntä. »Vähänpä tiedät, miten todella rakastetaan, jos luulet rangaistuksen pelon saavan ketään peräytymään. Ja kaikkein vähimmin ajattelin minä itseäni, sillä maamme oli minulla kaikki kaikessa, mutta sinä minua pidit voimissani ajan verisellä merellä. Yksi ainoa katseesi, yksi kädenpuristus antoi voimaa koko päivän vaivoihin, ja kun sinä kiitit minua siitä, mitä tein, silloin tunsin itseni kyllin väkeväksi taistelemaan koko maailman mahtia vastaan. Ja ett'en minä yksin ollut onnellinen, näin sinun loistavista silmistäsi. Kaikki entisyys oli unhottuneena takanani, minulla ei ollut mitään entisyyttä eikä mitään tulevaisuutta, mutta minä elin valon ja varjojen maailmassa. Sinä olit valona näyttämässä minulle tietä, sinä sait minut tyytymään kaikkeen siihen pimeyteen, joka tätä aikaa synkistyttää? Nyt seison tässä menettäneenä kaikki tyyni. Sinä et ehkä usko, mitä nyt sanoin, mutta elä vielä vähän aikaa, niin huomaatpa sanani tosiksi. Kerran kyllä käsität, että minä kunnioitin sinua enemmän kuin ketään muuta ja rakastin sinua enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Minä uhrasin itseni sinun tähtesi.»

»Ah, jospa en koskaan olisi lähtenyt kotoani valoisasta Pohjolasta.»

»Sano, että annat minulle anteeksi!» pyysi Miihkali.

»Antakaa minun puhua kaikki», vastasi Alli, »ja päättäkää sitte, kummalla meistä on enempi anteeksi annettavaa.»

»Jospa minulla olisi edes yhtään.»

»Nämä sanat olisitte saattaneet sanoa minulle siihen aikaan, kun minä tyttärenä iloitsin isäni kodissa, kun äitini minua hellästi hyväili ja kun minä huolettomasti leikin sisarusteni piirissä. Suloinen kuin aamurusko oli nuori mieleni. Pohjolan valoisa kesä ei ole niin kirkas, kuin minun sieluni oli nuoruuden aikana. Niinkuin koivu kasvaa korkeiden pihlajain suojassa, tietämättä vielä mitään myrskyistä ja aivan aavistamatta vielä kesäajan kuumuutta, niin kului minunkin nuoruuteni onnessa ja toivoni oli raitis. Mutta, niinkuin tiedätte, ilo muuttui äkisti, surun myrskyt kaatelivat kaikki ympäriltäni ja minä seisoin kuin oksaton ja lehdetön puu palolla, josta kaikki muu oli palanut tuhaksi. Poissa olivat nuoruuteni aikaiset tuet, poissa kaikki, mikä oli ollut rakasta ja kallista. Valo oli pimennyt yöksi ja epätoivoksi; kaipauksessa ja surussa ei ollut edes sitäkään lohdutusta, että omaiseni olisivat päässeet kuoleman rauhaan. Miten minä ponnistelin, etsin ja taistelin, te kyllä tiedätte, mutta Jumala yksin on nähnyt ja lukenut, mitä minä sill'aikaa kärsin. Senköhän tähden hän viimein satutti teidät minun tielleni ja minut teidän tiellenne? Tahtoikohan hän antaa minun sydämeni vielä aavistaa elämän iloa ja sitäköhän varten minun annettiin teidän silmillänne katsella korkeinta, mitä elämässä on, sitä, joka lepyttää meidät vaikeuksille? Sitäköhän varten, vaiko vain minun raskaan kohtaloni tekemiseksi vielä raskaammaksi, niin että saisin kärsiä kaikkein raskainta?»

»Anna minulle anteeksi, Alli!» pyysi Miihkali, mutta Alli jatkoi:

»Ihanana seisoitte te minun nuoren mieleni näkyvissä niinkuin aurinko kahden sadepilven välillä ja niinkuin kuun loiste järven pinnalla, koko muun maailman ollessa pimeyden verhossa. Ah, Miihkali, voimakkaasti käytitte te miekkaa taistelun päivinä, teidän äänenne kaikui kirkkaana sotilastemme rivien läpi ja maamme miehet tottelivat teidän kehottavia sanojanne. Mutta lempeänä seisoitte voitetun sivulla, eikä turvattomain veri ole koskaan tahrannut teidän miekkaanne. Jalolta näytitte te minusta silloin, mutta vielä jalommalta yksinäisessä teltassa, kun yhdessä luimme raamattua, ja jaloimmalta silloin, kun puhuitte totuuden kieltä ja opetitte, mikä elämässä oli arvokkainta rakastaa ja henkensäkin uhrauksella kannattaa. Totisena kuin totuus itse seisoitte taistelussa, totisena ja uskollisena turvana kaikkea pahaa vastaan, mitä on rauhassa. Luottamus teihin oli minulla rauhana, voimana ja toivona hädässä. Tiedättekö nyt, mitä minulle annoitte ja minulta jälleen otitte?»

»Tiedän.»

»Kun täällä näin, mitä äsken näin, ja kuulin äskeiset sananne, silloin musteni silmissäni maailma ja sieluni muuttui mustaksi. Syntisiä ajatuksia tunkeutui sydämeeni ja ne puhuivat mahtavasti koston lohdutuksesta. Tahtomattani kuljin, mihin tuskan huumaavat henget minua veivät, heittäydyin metsän pimeydessä maahan ja rukoilin, niin että sydän oli pakahtua, ja kyynelettömät silmäni tähystelivät taivasta toivotellen, että Jumala antaisi sinulle surua ja hätää ja tuskaa ja ottaisi kätensä pois sinulta koko elinajaksesi eikä koskaan enää soisi sinulle iloa. Katso, käteni ovat vielä punaiset, niin kovasti minä niitä puristin yhteen, kun panin ne ristiin ja rukoilin pahaa, surua ja tuskaa sille, jota olen rakastanut.»

Miihkalia melkein pyörrytti, ja hän tarttui Alliin käsiin. »Alli, minä rakastan sinua yli kaikkea ja olen niin tehnyt ensi hetkestä asti, kun sinut näin. Mutta korkeammalle rakkauttani olen kuitenkin asettanut omantunnon vapauden, sentähden en ole sinulle sanonut kaikkea.»

Alli seisoi myöskin melkein menehtyneenä ja sanoi vain hiljaa: »Synti lepää meidän päällämme!»

»Tulkoon se vain minun päälleni», vastasi Miihkali. »Minun kätenihän sinut eksytti.»

»Mutta minun sydämeni toivotteli synnin rangaistusta ja kirousta sinun elämällesi. Anna minulle anteeksi! Ah, sinä et tiedä, miten oli. Oli niin hirmuisen hirmuista ja on vieläkin; minähän olen riistänyt kaiken ilon ja onnen sinulta. Antakoon Jumala anteeksi ja sovittakoon, mitä me surkuteltavat raukat olemme rikkoneet!»

»Älä itke, Alli. Ei tässä ole apua kyynelistä. Ottakaamme turvaksemme se voima, joka meillä vielä on jäljellä, ja etsikäämme häntä, joka on tie, totuus ja elämä, joka arvaa meidän heikkoutemme ja jonka, armo voi vielä palauttaa eksyneet. Uhratkaamme päivät, jotka meillä vielä on jäljellä ja turvatkaamme Suomelle se, mikä elämässä on korkeinta ja parasta. Ehkäpä hän, joka kaikki sovittaa, kuulee katumuksemme ja viimein antaa meille isänmaan povessa levon suureen tuomiopäivään asti ja sitte tuomitsee meitä lempeästi.»

»Uskotko niin?» kysyi Alli katsoen kyyneleisillä silmillä häneen.

»Minun täytyy luottaa siihen, jaksaakseni kantaa elämää. Mutta kohtahan nämä hetket loppuvat; minun täytyy palata väkeni luo. Seuraa silloin minua!»

Taas katsoi Alli kysyvästi Miihkaliin, ja hänen kalpeat kasvonsa hiukan punastuivat, kun hän kysyi: »Minäkö?»

»Alli, minä en jaksa mennä yksin.»

»Jos äitini ja isäni nyt näkisivät meidät, kieltäisivät he minua lähtemästä sinun kanssasi, sen tiedän varmaan. Älä pyydä minua korjaamaan syntiä synnillä.»

Miihkali seisoi vaiti, pää kumarruksissa. Alli kysyi viimein: »Mitä mietit?»

»Että sinä olet ennenkin ollut meistä vahvempi.»

XXXIV.

Sissien viimeinen taistelu.

Kaska riensi ulos heidän luoksensa: »Kuulitteko?«

»En. Mitä?» kysyi Miihkali.

»Kuunnelkaa! Ettekö kuule mitään?» Kaska heittäytyi korvalleen kuuntelemaan maasta ja hypähti heti jälleen seisomaan. »Niin, kyllä ne tulevat! Kumartukaa maahan, niin kuulette.»

»Mitä sitte?» Ja Miihkalikin painoi korvansa maahan, vaan hypähti heti jälleen ylös. »Myrsky on tulossa!»

Alli oli myöskin kuunnellut ja ymmärtänyt äänen. »Se kuuluu pohjoisesta päin», sanoi hän.

»Missä miehet ovat? Minun täytyy joutua pois!» huudahti Miihkali.

»Taivaan nimessä, niin, joutukaa!» sanoi Kaska. »Ja Elias kun makaa!» lisäsi hän vielä, rientäen kellariin.

Miihkali otti Allia kädestä. »Anna minulle anteeksi nyt ja ijankaikkisesti! Ja hyvästi! Minä tunnen, että nyt menen kuolemaan.»

»Anna minun sitte jäähyväisiksi siunata sinun muistoasi.»

Kaska ja Elias tulivat juosten ulos ja heidän jäljissään naiset.

»Ääni lähenee lähenemistään. Kellariin kuuluu jo selvään ammunta», sanoi Elias, ja Kaska lisäsi: »Kuuluuhan jo täällä ulkonakin: se on kuin tuhansien ratsumiesten pauhu.»

»Minä pelkään, että kaikki vastarinta on turha vaiva», sanoi Elias Miihkalille. »Ethän sinä enää saa miehiämme kootuksi, jos heidät kerran on hajotettu.»

»Koettaa voin, mutta koettamatta en voi jättää.»

»Anna minun kuolla kanssasi!» pyysi Elina.

»Jää sinä eloon ja koeta löytää onnea. Sinä voit vielä hyödyttää elämälläsi, vaan minä ainoastaan kuolemalla.» Hän pusersi nopeasti Elinan kättä ja sanoi Maija Liisalle: »Auttakaa Elinaa ja jääkää hyvästi!»

Maija Liisa itki. »Mitä varten teidän tarvitsee syöstä itseänne ja miehiänne kuolemaan, kun ei enää ole voiton toivoa?»

»Kukapa meistä arvaa, mikä on tarpeen?» vastasi Miihkali.

Sotilaat riensivät pois ja naiset menivät jäljestä näkemään vielä viimeisen vilahduksen heistä. Mutta Elias katsahti taaksensa ja huusi vakavasti ja käskevästi:

»Palatkaa takaisin Herran tähden!»

Pois riensivät miehet pohjoista kohti. Miihkali oli ehtinyt edelle ja juosten joudutti menoaan. Sodan hälinä kuului yhä lähempää ja viimein joitakuita suomalaisia sotilaita juoksi häntä vastaan, jäljissä vihollisia. Viisi venäläistä syöksyi näkyviin, mutta Miihkalin tarkka luoti kaatoi jo matkan päästä kaksi, kolmannelta halkasi pään hänen miekkansa ja muut kaksi pakenivat. Miihkali seurasi pakenevia ja saapui kohta erään oman miehensä luo, joka oli kuolemaisillaan vetäytynyt suuren männyn alle.

»Oletteko vielä elossa, Marttila?» kysyi hän. »Koettakaa kertoa, mitä on tapahtunut siitä asti, kun minä läksin.»

Kuoleva sotilas vastasi: »Kaikki on tapahtunut ja kaikki on hukassa. Venäläiset tulivat pitkin Keuruun järveä Kivilahteen ja hyökkäsivät päällemme kuin ampiaiset niityllä kesäpäivänä. Ampiala koetti muutamien miesten kanssa suojella selkäämme, kun taistellen tunkeusimme vihollisrivien läpi. Hän taisteli kuin mies, vaan nyt hän jo on kaatunut ja kalvennut ainiaaksi nuoruutensa paraassa kukoistuksessa.»

Marttilan ääni sammui. Hän nojasi päätään metsän sammaleiseen kiveen ja sulki silmänsä; kuolon huokaus puhkesi hänen kylmenevästä rinnastaan. Miihkali luki hiljaa rauhan rukouksen sankarin sielulle ja riensi edelleen. Elias ja Kaska olivat kulkeneet toista tietä, vaan hekin kohtasivat omaa väkeä hajalla pakenemassa, muiden joukossa Yrjönkin, joka huomattuaan Eliaksen huusi kovalla äänellä:

»Seis, miehet! Pysähtykää! Missä on Miihkali?»

»Eikö hän ole täällä? No, sitten hän rientää leiriin.»

Mutta Yrjö vastasi: »Täällä häntä ei ole ja vielä vähemmin hän pääsee leiriin, sillä siellä on kaikki lopussa ja hukassa.»

»Piiritettiinkö meidät sitte?»

»Venäläiset tulivat», kertoi Yrjö, »ratsu- ja jalkaväkeä tuhansittain. Me tunkeuduimme heidän riviensä läpi, mutta moni jäi taistelukentälle ainiaaksi. Heidän joukossaan oli Ampialakin. Hänen ylpeä sielunsa itki, kun meidän täytyy paeta, mutta hän ei väistänyt, hän seisoi muutamien miesten kanssa kuin tulimuuri, suojellen meitä, joiden täytyy väistyä. Mutta missä on Miihkali?»

»Me erosimme emmekä tiedä hänestä sen enempää, hän ehti paljon meitä edelle.»

Toisia sotamiehiä tuli eri tahoilta ja Kaska sanoi ennen tulleille: »Ehkäpä nuo tietävät enemmän kuin me.»

Joku huusi heille: »Hoi, pojat! Missä on Miihkali?»

Muuan talonpoika vastasi: »Sitähän kaikki kyselevät, vaan vastausta en ole keltään kuullut.»

»Eikö hän tullut sinua vastaan?» kysyi Elias. »Ehkäpä hän on rientänyt leiriin.»

»Ei», virkkoi toinen, »kyllä hän on täällä päin, siellä on kaikki hukassa, tulta ja savua vain on leirin paikalla. Sinervämäen luona koetimme uudestaan vastustaa, mutta meidän joukkomme ei järjestynyt; venäläisiä oli liian paljo. Kaikki sankarillisuus oli turha vaiva.»

»Onkohan sitte Miihkalikin hukassa?» kysyi Kaska suruissaan.

»Hänen kätensä oli tänään heikko», sanoi Elias, »ja kasvonsa kalpeat. Suokoon Jumala, ett'eivät olisi vanginneet häntä elävänä.»

»Suuret palkinnot oli luvattu hänen päästänsä. Liian hyvä hän olisi kuolemaan muuten kuin sankarin tavalla!» kuului ääniä joukosta.

Torven ääntä ja huutoa kuului kukkulalta. Miihkali astui sieltä nopeasti alas pienoisen joukon kanssa, jonka oli ehtinyt koota ympärilleen. Hän oli pistänyt punaisen vyönsä miekkansa kärkeen ja kantoi asettansa pystyssä, niin että kapea vyö liehui kuin sotalippu aamutuulessa.

»Tuolla hän on! Tuolla! Miihkali! Vieläkö elät nähdäksesi meidät täällä suruun vaipuneena?» huusivat miehet alhaalta ja Miihkali vastasi:

»Kyllä minä elän ja tapaan teidät surun vallassa.»

»Ei tässä juuri enää taida olla toivon varaa», sanoi Kaska, mutta toinen ääni vastasi:

»Missä sydän vielä sykkii sankarien rinnassa, siellä on aina toki toivoakin. Näytä meille tietä, Miihkali, niin me seuraamme sinua! Eikö niin miehet?»

Mutta synkän näköisenä vastasi Miihkali: »Jumala ei tahdo suoda meille voittoa. Tähän päivään asti olen ilolla koonnut teitä ympärilleni, vaan nyt pelkään Herran olevan teitä vastaan minun tähteni. Sentähden ei pidä olla kellekään häpeäksi, jos hän valitsee toisen päällikön, eikä kenenkään pidä uskaltaa häväistä minua siitä, että minä päästän teidät vapaaksi. Menkää rauhassa ja valitkaa itsellenne toinen päämies.»

Mutta kuului vastustavia ääniä: »Ei, ei niin! Teidän pitää pysyä meidän kanssamme! Vai onko täällä ketään, joka toisin ajattelee? Hän astukoon kohta esiin!»

»Parempaa päällikköä emme koskaan saa.»