Chapter 20

»Minä näytän tietä. Minä osaan sinne. Osaan minäkin!» riemuitsivat lapset. »Mutta nyt tulee Antero kanssa, ja sitte hän ehkä viskelee meitä oikein suurilla kivillä, kun näkee meidän menevän hänen kuopallensa. Katsokaas, hän pyrkii mukaan», sanoi joku, kun huomasi hupelon riitelevän Allin kanssa kellarin suulla.

»Päästä minut! Minä lähden ulos!» kiisteli Antero.

Alli seisoi hänen vieressään epätietoisena. »Jos lupaatte olla taipuvainen, niin pääsette ulos.»

»Mitä minä huolin teistä! Ei kukaan muukaan tottele. Minä lähden ulos! Minun pitää päästä! Herrat odottavat, olen minäkin herra.»

»Oletteko herra?» kysyi Alli, jotakin sanoakseen.

Anteron ääni muuttui yhä rukoilevammaksi. »Tuolla sisällä on niin pimeä ja paha olla. Päästäkää minut!

»Päästäkää hänet ulos!» pyysi Elina. »Lapset pitää jo viedä sisään yöksi, vaan minä en uskalla niin kauan, kun Antero on siellä.»

Alli ja Antero tulivat ulos. Anterolla oli kädet selän taa sidottuna; hän katsoi taaksensa ja koetti irrottaa niitä.

Elina meni Allin luo näyttämään tuoppia. »Katsokaa, tämän löysivät lapset metsästä.»

»Ja tämän huivin», sanoi Maija Liisa näyttäen ryöstettyä aarrettaan.

»Kyllä siellä vielä voi olla paljo muutakin», vakuuttivat lapset.

»Viekää te lapset kellariin, Maija Liisa», kehotti Elina. »Heidänhän pitäisi jo nukkua.» Hän sanoi hyvää yötä heille kaikille ja lapsijoukko poistui kellariin.

Antero astui lähemmäksi ja katsoi tuoppia.

»Aivan musta! sanoi hän, surumielisesti katsoen läsnäolijoihin.

»Itse olet musta, pahan onnen lintu!» tiuskasi Maija Liisa. »Sinäkö tämän varastit?»

»Mistäpä hän olisi sen saanut», arveli Alli, »ei, se ei voi olla mahdollista.»

»Lapset ovat nähneet hänet kuopan luona, jossa kaikki oli», vakuutti Maija Liisa, jonka mielestä Antero kyllä kykeni tekemään mitä pahaa hyvänsä.

»Päästäkää auki side!» pyysi Antero.

»Emme me uskalla», vastasi Maija Liisa jyrkästi.

Antero katsoi häneen äkäisesti. »Mitä uskallat. Olkaa vaiti! Ette te mitään tiedä.» Hän kääntyi rukoilevasti Allin puoleen: »Päästäkää te side auki!»

Alli kumartui häneen päin ja sanoi hiukan salaperäisesti: »Minulla on vähän puhuttavaa teille.» Mutta Antero ei siitä välittänyt, vaan kääntyi Elinaan päin, joka oli vaieten katsonut häntä.

»Mikä teidän silmiänne vaivaa, kun ne minua noin katsovat? En minä ole mikään piikkisika enkä huuhkajakaan. Menkää tiehenne!»

Sitte hän heti sanoi Allille: »Päästäkää irti minun käteni!»

Alli viittasi naisia menemään syrjemmäksi ja kävi istumaan vanhan, kaatuneen puun rungolle sekä veti Anteronkin istumaan viereensä.

»Päästäkää irti!» pyysi hän taas.

»Minua on kovasti kielletty; en tiedä, uskallanko.»

»Päästäkää auki remeli, se vaivaa minua niin kovin. Minun sieluni on musta.»

Mutta Alli istui liikahtamatta. »Sanokaa minulle ensin, mistä te saitte sen tuopin ja huivin ja venäläiset ruplat.»

Antero nyökkäsi päällään, mutta ei kuoppaa kohti. »Tuolta. Ihan musta!»

»Mistä?»

Antero nyökkäsi uudestaan: »Tuolta.»

»Miten te ne saitte?» kysyi Alli edelleen tutkien.

»Minun ei olisi pitänyt syntyä. Sielu on musta.»

»Mistä te ne saitte?»

»Minä tunnen kaikki herrat ja olen hyvin onnellinen. Minä tunnen kaikki.»

Alli katsoi häntä vielä uteliaammin. »Mitkä herrat? Ovatko ne suomalaisia vai venäläisiä?»

»Kaikki. Minun ei olisi pitänyt syntyä.» Hän kumartui eteenpäin ja sanoi viekkaasti ja salaperäisesti hymyillen: »Minä otin kaikki tyyni. Tuonne!» Hän nousi ylös. »Päästäkää irti side! Minun pitää lähteä.»

»Me lähdemme yhdessä», vastasi Alli, uskaltamatta päästää häntä näkyvistä. Sitä paitsi hän myöskin toivoi saavansa selkoa hänen piilopaikastaan. »Odottakaahan vähän», sanoi hän ja juoksi sanomaan toisille, mihin aikoi lähteä, ja riensi takaisin. Antero sill'aikaa istui jalkojaan katsellen ja supisten itsekseen:

»Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Ihan musta.»

Allin palattua sanoi hän: »Minä näin herran.»

»Älkää pelätkö herroja, eivät ne meille pahaa tee.»

»Päästäkää irti kädet!»

»Tuletteko sitte näyttämään minulle, mistä te saitte aarteenne?»

»Tuolta!» nyökkäsi Antero.

Alli päästi hänen kätensä, ja kun ne olivat irti, ojensi hän ruumistansa ja polki jalkaa. »Nyt minun pitää lähteä», sanoi hän viimein.

»Tulkaa nyt näyttämään, mihin olette kätkenyt tavaranne.»

Hiljaa ja taipuvaisesti astui Antero sinne päin, jonne oli viitannut, ja Alli seurasi ääneti jälestä.

Mutta ylempänä mäillä astuskeli sotamies varovasti. Merkit olivat lakanneet niihin kahteen iskuun, jotka olivat jymähtäneet. Kaikki oli hiljaa, niin hiljaa, kuin ainoastaan syvässä salossa voi olla. Liiaksi luottamatta siihen astuskeli ukko joka askeleella kuunnellen ja tähystellen. Viimein kuuluikin heikosti etäältä ihmisääniä. Sotamies hiipi vesakkoon ja kumartui piiloon. Kahden miehen astuntaakin saattoi jo erottaa ja heidän puheensa läheni. Viimein jo kuuluivat sanatkin aivan selvään, mutta ne eivät olleet vieraita tai vihollisia; tulijat olivat omia kotimaan miehiä, niinkuin heidän puheensakin: Miihkali ja Elias. Kun sotamies yht'äkkiä ja kuulumattomasti ilmestyi heidän eteensä, tarttuivat he molemmat hämmästyen miekkaansa; vaan hetipä sissit jo tunsivat kumppanin ja Elias huudahti iloisesti: »Kas, Kaska!» Olipa kuin he olisivat kohdanneet ilon ilmi elävänä. Tervehdittiin ja lausuttiin ilmi iloa molemmin puolin, seliteltiin, mitenkä oli tultu tässä yhteen sattumaan, ja nyt Kaska kuuli Jylhänkiven jymäysten olleen merkkinä Yrjölle ja muille sisseille, että vakoojat olivat onnellisesti päässeet sinne asti. Kaska puolestaan kertoi, mitenkä hän oli yhdessä Allin kanssa matkalla Porista Kajaaniin ja miten he täällä olivat tavanneet Elinan sekä pyysi miehiä lähtemään naisia tervehtimään. Sissit eivät olisi tarvinneetkaan sitä kehotusta. Talon paikka oli Miihkalille ennestään tuttu ja nyt hän aikoi käyttää kellaria viimeisenä luotettavimpana turvapaikkana, jos sissit alkoivat peräytyä tänne päin. Alas laskeutuessa sanoi Kaska Miihkalille:

»Kalpea olitte silloin, kun teidät viimeksi näin, vaan vielä kalpeampi olette nyt.»

»Minä en ole nukkunut moneen yöhön, vielä vähemmin päivillä.»

»Surut kalventavat enemmän kuin vaivat», sanoi Elias, »ja huolet tekevät miehen harmaaksi ennen aikojaan. Jos ajattelemme, mitä Miihkali on kokenut, niin on ihme, että hän vielä elää.»

»Minulla on vielä jotakin tekemättä, koska Herra on säästänyt minua», vastasi Miihkali.

Vähän aikaa astuivat he vaieten ja kukin omissa ajatuksissaan. Viimein sanoi Kaska: »Jättiläistyön te olette tehneet täällä, niin pieni joukko ja niin lyhyessä ajassa.»

»Kun hätä on neuvomassa ja hyvää tahtoa on, niin kyllä se käy», arveli Elias.

»Jos päälliköillä olisi ollut sama mieli kuin kansalla, niin olisipa nyt aivan toisin moni asia.»

»Niin todellakin», virkkoi Miihkali, »toisin olisi sekä entiset että nykyiset, vieläpä tulevatkin asiat.» Ja niin alkoivat he puhella siitä koko Suomen kansalle tyhjentymättömästä aineesta, kunnes saapuivat talon sijalle.

Vesakon edessä, joka peitti kellarin suuta, istui Maija Liisa mummo. Hän oli saanut lisähuolen, kun hänen kirkkohuivinsa oli ainiaaksi turmeltuna ja Tavastien muistituoppi niin huonossa kunnossa, ett'ei siinä näkynyt rahtuistakaan entisestä kiillosta. Nyt kun hänellä oli aikaa ja rauhaa lapsilta, koetti hän edes vähän sitä puhdistella. Pesten ja hangaten tuoppia esiliinansa nurkalla iloitsi hän, kun vähänkin työ onnistui. Siinä puuhassaan hän ei huomannut miehiä, ennenkuin he kaikki kolme seisoivat aivan hänen edessänsä. Hänellä ei ollut aikaa nähdä, ystäviäkö he olivat vaiko vihollisia; hämmästyksissään hän oli näkevinään vain venäläisiä. Hänen vanhat jalkansa eivät kannattaneet, hän oli kuin äkisti rampautunut; pääsemättä pakoon heittäytyi hän viimein polvilleen ja rukoili puoli tukahtuneella ja vapisevalla äänellä: »Armoa!»

»Nouskaa ylös, Maija Liisa!» sanoi Miihkali. »Ettekö te enää tunne minua?»

»Ettekö te olekaan kuollut, herra?»

»En, en minä kuollut ole, kyllä minä elän ja olen nyt tässä.»

»Jumala meitä armahtakoon!» toivotteli Maija Liisa noustessaan, »sitä minä en olisi koskaan uskonut. Antakaas minun suudella kättänne.» Ja ilosta itkien suuteli hän Miihkalin kättä ja nutun helmaa. »Ja te olette herra Elias! Teidät minä ensin tunsin, mutta minä tiesinkin teidän olevan elossa, vaikka teidän sanottiin palelluttaneen jalkanne.» Ja hän suuteli Eliaksenkin nuttua. »Mitähän rouva Elina sanoo? Ah, herra Miihkali, teidän rouvanne asuu tuolla sisällä ja hän juuri nyt itkee teidän kuolemaanne. Kerrottiin teidän kaatuneen Isonkyrön taistelussa eikä hän tahdo ollenkaan huolia lohdutuksesta. Jos hän nyt tulee ulos ja yht'äkkiä näkee teidät, niin kuolee hän pelkästä ilosta.»

»Sanokaa hänelle, että minä elän», pyysi Miihkali ja Maija Liisa läksi.

»Oletteko te nainut mies?» kysyi Kaska ihmetellen.

»Olen.»

»Sitä ei ole kukaan tiennyt enkä minäkään», sanoi Kaska oudoksuen.

»En minäkään», toisti Miihkali hajamielisesti.

Sotamies ihmetteli vielä enemmän. »Kuulitteko?» kysyi hän Eliakselta. »Hän sanoi: en minäkään. Eiköhän hänen päässänsä ole vähä vikaa; koko tien on hän tähystellyt, niinkuin ei olisi oikein selvillä.»

»Eikä se olisi ihmekään», sanoi Elias. »Kun veri juoksee pois ruumiista, tulee pää heikommaksi ja yhä tyhjemmäksi, ja silloin ei järjelle jää mitään tukea, ymmärrättehän. Ihan niinkuin herne tyhjässä pallossa. Jos palloa puistellaan, lentelee herne seinästä toiseen, niin että kaikuu, ja kun puhutellaan heikkovoimaista ihmistä, niin hän kyllä vastaa, mutta se on tyhjää ääntä, sillä päässä ei ole verta, nähkääs, ja semmoinen mies on hän.»

He olivat siirtyneet syrjemmäksi, mutta turhaan, sillä ei Miihkali heitä enää ollenkaan huomannut; hän istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei huomannut mitään eikä siis Elinaakaan, joka ulos tultuaan levottomuuden sekaisella ilolla katseli ympärilleen ja huomasi ensin Eliaksen, vaan ei tämän veljeä.

»Eihän häntä näy!» sanoi hän pettyneenä. »Maija Liisa, näitteköhän vain oikein? Ettehän toki petelle minua.»

»Tuossahan hän on!» vastasi vanha palvelija.

XXXII.

Jälleen näkeminen.

Miihkali nousi hitaasti, astui Elinaa vastaan ja kysyi: »Elina, etkö sinä enää tunne minua?»

Elina juoksi hänen luoksensa ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Miihkali suuteli häntä vaiti. Elina syleili miestänsä vielä kerran ja kääntyi sitte Maija Liisaa hyväilemään.

»Katsokaa», riemuitsi hän, »Miihkali on täällä! Elämäni ilo on palannut! Ah, te ette tiedä, ette tiedä! Häntä olenkin ikävöinyt niin kovasti, ett'eivät vuoret suinkaan paina maata niin raskaasti kuin tämä ikävä. Mutta nyt hän on täällä, minun luonani. Jospa tietäisitte iloni, mutta ei kukaan, ei kukaan sitä tiedä eikä ymmärrä paitsi Jumala, joka on nähnyt minun suruni.»

»Miten ilo nuorentaa ja kaunistaa!» sanoi Maija Liisa. »Tehän olette nyt aivan kuin toinen ihminen.» Ja Maija Liisa itsekin oli kuin toinen ihminen; hänen vanhoista kasvoistaan ei ollut näkynyt semmoista ilon loistoa sitte nuoruuden päivien.

»Paljon olemme saaneet kokea, Elina», sanoi Miihkali.

Ne sanat palauttivat vanhan palvelijan tajuunsa, niin että hän huomasi sanoa toisille miehille: »Lähtekäämme sisään. Teidän pitää kertoa minulle herra Miihkalin pelastumisesta, ja sill'aikaa saavat he rauhassa puhella.» Hän meni kellariin ja miehet katosivat myöskin sinne.

Elina otti Miihkalia kädestä. »Nyt me emme enää koskaan eroa.»

»Älä pyydä minua jäämään, minun täytyy mennä pois.»

»Poisko vielä uudestaan? Ei, ei! Onhan täällä muita, joita ei niin paljoa kaivata kuin sinua ja jotka eivät niin paljoa voi vaikuttaa taistelun alkupuolella kuin sinä. Lähetä heidät sijastasi.»

»Itse kukin paraiten tietää, mihin kelpaa, ja minä tiedän paremmin kuin kukaan, että rauhalliset toimet nyt yhtä vähän sopivat minulle kuin minäkään niihin.»

Elina katsoi katsomistaankin häntä. »Miten olet muuttunut synkän ja aivan toisen näköiseksi, kuin ennen olit», sanoi hän. »Tukkasi on harmaa! Minä huomaan silmistäsi, suustasi ja kaikesta, miten paljon olet kokenut.»

»Kaikki me olemme kokeneet, sinä ja minä ja kaikki, mitä elävää on Suomessa!»

He olivat käyneet istumaan vierekkäin ja Elina sanoi ajatuksissaan: »Niin, niin, on oikein ihmeellistä, miten paljon elämä jaksaa kukistumatta kestää. Milloinkahan tulee parempi aika?»

»Kohta», vastasi Miihkali vakavasti, »kohta joko valkenee ja me saamme kuninkaan kotiin taikka on kaikki hukassa. Moni jo nyt uskoo, ett'ei enää ole mitään toivoa.»

»Onko maa antautunut?»

»Voimat ovat lopussa. Kivekkäät vielä liikkuvat hätyyttämässä vihollista, mutta meillä ei ole millaistakaan armejaa, ja liian heikot me olemme ryhtymään ratkaiseviin toimiin.»

»Mitä sitte puhut taisteluun palaamisesta?» Vähäsen toivoa oli välähtänyt Elinan mielessä, mutta pianpa se sammui, kun Miihkali vastasi:

»Kun minä läksin sinun luotasi, vannoin silloin voittavani taikka kuolevani. Voitto yhä vielä pysyy piilossa, mutta minä etsin sitä kuolemaani asti.»

»Niin, niin», vastasi Elina, »ensimäisen lupauksesi olet aivan unhottanut. Rauhan ja sanan palvelija on siirtynyt miekan ja taistelun mieheksi. Mutta minä en sinua moiti, itsehän paremmin tunnet asiasi.»

»Jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat, ja sinä päivänä, kun minä paljastin miekkani, otettiin sana minulta pois. Nyt minä en enää sitä löydä. Ammatti, jonka itse valitsin, on sysännyt syrjään pakotetun toimen, mutta mitä etemmäksi tarkotusperä hälvenee, jota varten olen taistellut, sitä enemmän voimani vähenevät. Minun sieluni ikävöi lepoa ja sovintoa.»

»Anna elämän sovittaa, mitä elämä on rikkonut», pyysi Elina. »Älä etsi ennenaikaista kuolemaa, jos kaikki voiton toivo on haihtunut.»

Miihkali ei näyttänyt huomaavan Elinan sanoja, sillä hän puhui ikäänkuin ajatuksissaan: »Korkeimman käsi on ohjannut minun askeleeni tänään tänne sinun luoksesi. Anna minulle anteeksi, Elina!» Hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

»Mitäpä minulla olisi anteeksi antamista sinulle, jota niin suuresti rakastan!»

Lapset tulivat juosten. He olivat nukkuneet kosteassa kellarissa, vaan heränneet miesten tulosta. He pysähtyivät ihmetellen katsomaan, kun näkivät Miihkalin istuvan Elinan vieressä.

»Kenen kaikki nuo lapset ovat?» kysyi hän.

»Turvattomia ja yksinäisiä kuin taivaan linnut.»

»Ja miten sinä olet heidät löytänyt?»

»Kysy, miten puoloja metsästä löytyy. Minä olen poiminut heitä kaikkialta, missä vain on sattunut.»

Hän viittasi iloisesti: »Katsokaas, lapset, tässä on ystäväni, josta olen puhunut ja jota olen ikävöinyt ja surrut. Tulkaas tänne! Rakastakaa häntä kaikki, kaikki! Rakastakaa minuakin!»

Lapset lähestyivät ja Elina jatkoi, hyväillen vetäessään heitä yksitellen luoksensa: »Nämä ovat olleet minun lohdutukseni ja minun tulevaisuuteni sill'aikaa, kun sinä olit poissa. Kun suru on raadellut sydäntäni, olen minä ajatellut: nämä kasvavat toisen ajan varalle ja saavat iloisempia päiviä. Ja kun tunsin heikkoutta ja horjuvaisuutta hyvänteossa, olen aina ajatellut: nämä oppivat minun vioistani tulemaan paremmiksi.»

»Opeta heidät tulemaan itsesi kaltaisiksi, paremmiksi he eivät voi tulla. Sinä osaat rakastaa ja osaat antaa anteeksi; sitä minä toivon ja siihen luotan.»

Lapset olivat jo juosseet kellarin suulle leikkimään, ja nyt kuului Maija Liisa huutavan heitä takaisin.

Mutta metsästä päin lähestyi Alli Anteron kanssa toisten huomaamatta. Äkkiarvaamatta nähdessään Miihkalin pysähtyi hän katselemaan häntä juuri sinä hetkenä, kun Miihkali toisen kerran otti Elinan käden suudellakseen sitä moneen kertaan.

»Anna anteeksi! anna anteeksi!» pyyteli hän.

Elina kiersi kätensä miehensä kaulaan ja vastasi:

»Minulla ei ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, mutta anna sinä anteeksi, että minun rakkauteni tahtoisi niin mielellään pitää sinua elämässä ja minun luonani.»

Miihkali suuteli häntä ja Alli katsoi heitä kuin kuolemaa. Hän astui pari askelta, mutta maa tuntui horjuvan hänen allansa, niin että hänen täytyi nojautua puuhun. Antero seisoi vieressä ja osotti hymyillen istujoita. Silloin Elina huomasi Allin ja riensi hänen luoksensa. Miihkali hypähti seisomaan, mutta ei astunut askeltakaan, katsoi vain katsomistaan. Viimein sentään riensi hänkin sinne.

Ja miten iloisesti Elina kääntyi häneen päin ja sitte taas jälleen kuvana seisovaan tyttöön: »Alli, Miihkali elää! Hän on tässä! Katsohan, tämä on minun mieheni!»

»Se ei ole totta!» vastasi Alli.

Elina otti Miihkalia kädestä. »Hän ei tahdo uskoa, että sinä elät ja että minä sain sinut jälleen. Ah, tuskinpa sitä osaan itsekään oikein käsittää. Mutta totta se kuitenkin on. Vastaapas, Miihkali, sano Allille, että me olemme mies ja vaimo.»

»Me olemme mies ja vaimo.»

Alli katsoi hetkisen, horjahtui ja kaatui tunnottomana maahan. Antero katsoi häntä suruisesti, pää kumarruksissa.

»Minun sieluni on musta», supisi hän.

»Me pelotimme, häntä», sanoi Elina. »Hän oli kuullut sinun kaatuneen Isonkyrön kentällä, ja nyt hänestä kaiketi tuntui, kuin olisi nähnyt haudasta nousseen kummituksen. Ah, ehkäpä hän myöskin ajatteli, mitä hän itse on kadottanut.»

Miihkali seisoi hämillään. »Meidän täytyy ... pitäisi ... se on ... auta häntä, Elina, minä en voi.» Hän istuutui etemmäksi muista ja itkeä nyyhki kuin lapsi.

Elina juoksi kellariin ja palasi heti Maija Liisan ja miesten kanssa, sanoen: »Tuossa hän on. Meidän pitää koettaa saada hänet henkiin.»

»No, johan minä sanoin», vastasi Maija Liisa. »Kuka käski hänen mennä yksin Anteron kanssa. Kuka nyt takaa, ett'ei hän ole noiduttu ja onneton ijäksensä. Lapsi raukka! Vettä hänen pitää saada. Tuokaa vettä! Hän on kuin kuollut.»

Kaska toi vettä hatussaan, mutta Maija Liisa ei tyytynyt. »Kaatakaa pois!» sanoi hän. »Eihän tyttö voi juoda hatusta, kun hän nyt tuommoisena on.» Ja hän meni itse talon rappeutuneelle kaivolle, otti siitä vettä Elinan häätuopilla. Pian Alli heräsikin ja nousi istumaan, vaan kaatui uudestaan.

Antero oli levoton, hänkin tavallaan, ja kumartui pyörtyneen puoleen, sanoen: »Ihan musta. Minun ei olisi pitänyt syntyä.»

Maija Liisa tiuskasi äkäsesti hänelle: »Älkää siinä loitsiko enempää pahaa hänelle, kuin jo olette saanut aikaan! Mikähän tytöllä on? Viekäämme hänet kellariin, että saamme häntä rauhassa hoidella.» Alli kannettiin sinne ja Elina meni sinne myöskin, sanoen: »Voi miten onneton hän on, tyttö parka!»

Mutta Antero otti tuopin maasta, meni Miihkalin luo, joka istui aivan liikkumatta, ja sanoi: »Armollinen herra, te olette hyvin onnellinen ja ihan musta. Minunkin sieluni on musta.»

Miihkali katsahti häneen. »Onneton, mitä sinä täällä teet ja mitä tahdot?»

»Minun ei olisi pitänyt syntyä.»

»On paljon muitakin, joiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Antero hymyili viekkaasti ja sanoi: »Jos maailma olisi oikea, niin vääryys olisi oikeus, eikä oikeus silloin olisi vääryys, mutta en minä ollut se, vaan Sippola.»

Elina palasi heidän luoksensa ja Miihkali kysyi häneltä: »Milloin tämä onneton tuli tänne?»

»Hän oli täällä ennen meitä», vastasi Elina. »Hän näyttää täällä kuljeksineen jo kauankin ja löytäneen kätköjä. Mutta hänen sielunsa on pimennyt eikä hänellä näytä olevan rauhaa. Hän on hullu.»

»Hulluko! Niin, työmme seuraavat meitä.»

»Sodanko töitä tarkotat?» kysyi Elina.

»Kavaluuden työt. Kun omatunto polttaa sielua, kuihtuu ymmärrys. Siinähän on jäänyt tuomio Herrallemme.»

Miihkalin ja Elinan puhellessa sulloi Antero tuopin täyteen hiekkaa ja sammalia ja ojentaen sen Miihkalille sanoi: »Katsokaa, ihan musta, ihan musta.»

Elina otti pikarin ja kääntyi Miihkaliin päin. »Katso, tämän ja muutakin ovat lapset löytäneet metsästä. Arvattavasti ovat venäläiset raastaneet sen Pirkkalasta, vaan miten se on joutunut tänne?»

Miihkali otti tuopin. »Kurkien häätuoppi! Niin, meidän häätuoppimme.»

»Vaan miten se on joutunut tänne?»

»Me voitimme venäläisten kuormaston Längelmäellä ja otimme heidän saaliinsa. Siinä oli paljon suomalaisista kodeista ryöstettyä tavaraa ja myöskin tämä tuoppi. Joku, luultavasti Antero, on ollut petollinen ja varastanut meiltä suurimman osan.»

Antero katsoa tuijotti Miihkaliin. »Minun sieluni on musta, ihan musta, ihan musta.» Hän kääntyi ja meni itsekseen supisten metsään.

Elina katsoi murheellisena hänen jälkeensä ja sanoi: »Kohtapa hänen synneistään tuli kosto. Ehkä katumus ja suru ovat riistäneet häneltä ymmärryksen.»

»Ehkä. Toinen ei voi mitata, mitä toisen mielessä kytee.»

Elina tyhjensi tuopin ja pyyhki pois tomun, sanoen: »Miihkali, koska Jumala on niin ihmeellisesti antanut meidän löytää toisemme ja tämän pikarin, josta ensi kerran joimme toistemme onneksi miehenä ja vaimona, niin täyttäkäämme se vielä kerran ja juokaamme yhdessä.»

Hän otti tuopin täyteen vettä ja joi sanoen: »Miihkali, minä juon nuoruutemme ja lapsuutemme rakkauden muistoksi. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi, jos minun sanani eivät ole olleet semmoiset, kuin olisi pitänyt, silloin kuin sinä läksit minun luotani pois taisteluun. Ole varma, että ne sanat kyllä ovat puolestaan kostaneet. Kiitetty olkoon Jumala, kun nyt saan sanoa sinulle, että se hetki on raskaasti rasittanut minun mieltäni yöt päivät.»

Hän joi vielä kerran ja antoi sitte tuopin Miihkalille.

»Sinä olet Jumalan enkeli ja liian hyvä minulle», vastasi Miihkali juodessaan, mutta silloin kuului vieno kilahdus, kultarengas katkesi tuopin ympäriltä, kädet, jotka olivat pitäneet sitä koossa, olivat irtautuneet ja palaset putosivat maahan.

»Minäkö sen nyt tein? Anna anteeksi, Elina!»

»Älä sano alinomaa tuota anna anteeksi, se kuuluu, kuin olisi sinulla kuoleman synti sydämelläsi.»

Miihkalin ei tarvinnut vastata, sillä Alli tuli juuri ulos ja Elina meni osanottavaisesti häntä vastaan, kysyen: »Mitenkä nyt voit, pikku Alli raukka?» Elina yritti syleillä häntä, mutta tyttö työnsi kylmästi ja jäykästi pois.

»Surkuttele itseäsi», sanoi hän.

Miihkali nousi ja astui askeleen heihin päin, sattumalta katsellen Allia silmiin.

»Älä tule lähelle minua», torjui Alli. »Minä en tahdo nähdä sinua!» Ja hän riensi pois metsään päin.

»Alli raukka», virkkoi Elina. »Sinä muistutat hänelle liian paljon sitä, jonka hän on kadottanut. Suru saa hänet mielettömäksi.»

Maija Liisa ja miehet tulivat nyt myöskin ulos, mutta Miihkali ja Elina eivät heitä huomanneet. Käsitysten astuskelivat he edestakaisin pitkin metsän reunaa.

Maija Liisa katseli heitä iloiten ja sanoi muille: »Nuo kaksi ovat nyt iloisimmat ja onnellisimmat koko Suomessa.»

»On minullakin yksi odottamassa, jos hän enää lienee elossa», vastasi Kaska. »Minä toivon, että Jumala suo meidän nähdä toisemme.»

Maija Liisa kääntyi Eliaksen puoleen, sanoen: »Toivosinpa teidän voivan sanoa samaa, herra Elias, mutta te taidatte olla yksin.»

»Yksin olen ja yksin olen ollut koko elinaikani. Kolmen vuoden ijässä olin, kun äitini kuoli, ja ihmiset sanoivat hänen kuolleen ankarista päivätöistä Surunlinnassa. Muutamien vuosien kuluttua herätti isäni minut eräänä yönä, sanoen: Nouse pois, Elias, sanomaan minulle hyvästi; minä nyt lähden sotaan. Ja hän meni eikä koskaan palannut. Mutta minua kuljetettiin talosta taloon, kunnes kasvoin sen verran, että omin neuvoin tulin toimeen. Siitä asti ei ole kukaan minua odottanut eikä kaivannut.»

Kaska oli siirtynyt etsimään soveliasta sammalta piippuunsa eikä siis kuullut, kun Maija Liisa sanoi: »Puhelivathan ne ihmiset minkä mitäkin teistä Elinan häiden aikaan.»

»Mitä minä huolin ihmisten loruista!»

»No, no, älkäähän pahastuko. Ette te siltä olisi huonompi mies. Kukapa ei mielellään tahtoisi ystävää?»

Elias leppyi ja vastasi melkein surumielisesti: »Ah, Maija Liisa, ette tiedä, miltä tuntuu tuo ajelehtiminen aina lapsuudesta asti ilman kotia ja turvaa ja löytämättä edes yhtään, jolle voisi kertoella kaikki, mikä on rasittanut tai hyvittänyt mieltä koko elinajan. Kaikkialta, missä vain kuljeksin, etsin rauhaa ja kotia. Minulla ei ole koskaan sitä ollut.»

Elina ja Miihkali palasivat heidän luoksensa, ja Miihkali kysyi: »Mitä arvelet, Elias, eikö meidän pitäisi kohta jo palata?»

»Kyllä minä olen valmis», vastasi hän.