Chapter 2

Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi kirkkoherra puhumaan. »Tämmöinen päivä», sanoi hän, »olisi vanhan tavan mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei käy päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan pauhu on vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja myrsky tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta, talonpojan auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään; rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä Elina Tavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani mielen pois maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen levollisuutta, jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa onnelliset! Minä juon morsiusparin menestykseksi!»

Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista. Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi suuren pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto muiden keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.

»Eikö totta, Elina,» sanoi Miihkali, »me koetamme olla onnelliset, vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?»

Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti: »Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua myötä-ja vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin viime aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin tahtovan mieluummin olla vapaa.»

Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä, nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi, minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.»

Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen rakas sinulle.»

»Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä viime ajat ovat maksaneet minulle.»

»Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.»

»Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen, »mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain kenkäin vaihtaminen uusiin.»

»Jumala auttaa sinua.»

»Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.»

»Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?»

»Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään, hänen pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä olin uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se jo on tehty.»

»Sinä lupasit paljon.»

»Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin kärsivällisesti! Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää auttaa minua.»

He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei olisi ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali oli pitkä, vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli häntä paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä kyllä jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina oli paljon nuorempi häntä.

Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; »Vieras vanha ukko pyytää kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?»

Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä, tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi: »Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen lauluakin, ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta hyvän onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat, että niitä kannattaa kuulla.»

»Kiitoksia, vieras», sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. »Te toivotatte siis meille onnea?»

»Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi hyvää emäntää.»

»Se oli kaunis toivotus», vastasi Elina. »Suokoon Jumala, mitä te toivotatte.»

»Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän kyllä pitää huolen tehtävistään.»

»Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?» kysyi Miihkali.

»Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.»

»Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi kotiseudullanne?»

Kerjäläinen siveli keveästi pikku tytön tukkaa. »Salo se on meidän asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja kangas.»

»Ehkä olette sotaa paossa?» kysyivät äsken vihityt edelleen.

»Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko pitäjä paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä veriseen miekkaan.»

Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan, kun hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja alttiina viholliselle. »Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki portit auki Venäjän sotajoukoille.»

»Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?» kysyi Elina sääliväisesti.

»Kun kasakat hävittivät koko pitäjän», vastasi kerjäläinen, »ja kaikki, jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne ja riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme luolia korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä pysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen päivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä länteen päin.»

Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: »Kuka te olette, vieras, koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika näkee kirkkaalla silmällään?»

Sakki nyykäytti päätään. »Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.»

Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. »Jos olette yhtä viisas kuin vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa, milloin saamme toivoa parempia aikoja?»

Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: »Teidän onnenne syntyy viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus lupaa, on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja temmattava kuoleman käsistä.»

Elina vapisi: »Onko tuo iloa ja onnea?»

Mutta Sakki jatkoi: »Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.»

Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. »Kuuletko, miten paljon surua hän meille ennustaa?»

Mutta Sakki jatkoi: »Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa. Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri tanssii iloinen piiri.»

»Haudan tuolla puolen», toisti Elina.

Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina sanoi ystävällisesti: »Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä minun oma raskas kohtaloni suo minulle.»

Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: »Jättäkää jo onnettomuuden puhelemiset!» ja viittasi vanhuksille, jotka kohta siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi. »Elina, ketähän nuo ovat?» Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi: »Yrjö ja Elias!»

IV.

Huonoja uutisia.

Miihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät hevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän tervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa lähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita. Kirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi vakavalta, kun hän sanoi: »Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani, olkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.»

Elias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja ääni melkein vapisi, kun hän vastasi: »Nyt me olemme tässä kuin surun lähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.»

»Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!» keskeytti Miihkali vilkkaasti. »Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin saattaa,»

»Meille tuli sana,» alkoi Elias, »että venäläisiä oli tulossa idästä päin vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia rientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan kruunun makasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten. Meitä käskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo tulossa ja sen piti kohta aivan varmaan saapuman. Me luotimme siihen, mutta sitä ei tullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko vihollislaivoja purjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli tsaari itse kahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin tulta ja kuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten täytyi peräytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja nousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet torjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin viittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa. Urhoollinen översti neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin kanssa ja käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan. Me sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien kuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta vanhimpaan asti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä olimme kärsineet, vaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja peräytyi Koskelle, Lammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi venäläisjoukon aivan rauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä. Eikä siinä kyllä, sillä venäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi Armfelt lähteä Pyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä olisi onnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja venäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä nurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri oli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta, saadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.»

Kun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin vaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: »Kyllähän jo sanoit itseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme kuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua meiltä toivot?»

»Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja kuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille. Innosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan takaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja pelastaa, mitä on pelastettavissa.»

»Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata, kukin omalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei kukaan kuule.»

Mutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: »Muutaman tunnin kuluttua saapuu tänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme kaikin tavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat pohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa täkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle neuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin vaikuttaa.»

Miihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja vastasi kierrellen: »Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana edessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus, kun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen ihminen voisi?»

Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti: »Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo, mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista vastaan, vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin maatamme suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin mitään, pelkään minä.»

Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla, vaiko kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta taistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka maansa vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina kehoittaen sanoi: »Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.» Miihkali katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti hänen katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No, saatanpahan koettaa.»

»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua. Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan sinulta lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»

Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi, veli Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»

Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää viat, joita löydät hänen puolisostansa.»

»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta kaikkea sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»

»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän, ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi meidän muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut suureksi ja muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme palloa yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»

Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä, jotka olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi: »Silloin sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani lipuksi, jonka yhdessä rakensimme pihlajan alle.»

Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»

»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole rahtuakaan enää tallella.»

Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika mies.»

»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»

Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin saanut kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista, mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi kaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei vastustus; täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin kannettavaksi pantu. Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta viimein hänkin kääntyi Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan enää tuntenut.»

»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»

Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä hymyili silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?» kysyi hän.

»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan loppuvan.»

Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni antautuu kiinni.

Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta, joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan, kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään, Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin vangiksi Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa, kun Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja valloitti takaisin Varsovan.

Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit, jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian kartanoon.

Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle. Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan. Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa; palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo elpyi.

»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän kunniakseen!» lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun taskustaan, jossa se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen kokoon, koetti ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin kunniaksi. Yrjön lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:

»Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin ennenkin olit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on, luulen minä, uusi ja parempi.» Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä paremmin tarkastellakseen.

»Niin on, huilu on toinen», vastasi Yrjö. »Tämän perin minä äitini isältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.»

»Soittiko sinun äitisi isäkin?»

»Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja Kustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat kauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat Saksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa Suomeen.»

»Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.»

Mutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut, kuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku poikana oli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka pistäytynyt pöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja soiton vaiettua kaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes hän alkoi itse laulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen mielensä! Hän oli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen sydämmensä oli paisunut surusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen puutteessa oli hän vieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan. Sittemmin opettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen koetteeksi soittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa että laulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän luullut sitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua itsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:

»Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan tarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä, luulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin olla soittamatta.»

»Niinkö luulet?»

»Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.»

»Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien.

»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja minä saavuin Anjalaan.»

Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.

»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään nähnytkään. Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»

»Näkivätkö hekin sinut?»