Chapter 18

»Tahdotteko suruani lievittää riistämällä kunniani? Jos pyydän lastani takaisin, niin ei teillä sentähden ole mitään oikeutta syyttää minua kavalluksesta. Jos minä tahtoisin kavaltaa teitä, mikä olisi estänyt minua tekemästä sitä jo ammoin? Ettekö luule minun tietävän, että kenraali Osterman on luvannut maksun kaikkien teidän päästänne? Teistä maksetaan sataviisikymmentä ruplaa, teidän veljestänne yhtä paljo ja joka miehestä, joita te komennatte, neljäkymmentä ruplaa. Näettekö herra, yhdestä ainoasta miehestä saisin minä enemmän kuin minulla on ollut koko elinaikanani. Kaikki rakkaani olen minä kadottanut, yhtä en, vaan nyt tahdotte te riistää minulta senkin viimeisen. Minä en kuitenkaan kavalla teitä, mutta katsokaa noita, jotka tuossa seisovat ja vastatkaa omantuntonne edessä, onko oikein viedä lapsia taisteluun, josta ei ole enää mitään toivoa.»

Miihkali katsoi Yrjöön ja hän kääntyi lasten puoleen.

»Olenko minä houkutellut teitä tulemaan?» kysyi hän.

Joukosta astui esiin poika ja vastasi: »Ette, mutta kun puhuitte Suomen hädästä, silloin sanoin minä äidille, että minä lähden mukaan, ja kun minä sanoin lähteväni, läksi Antti, ja kun kaikki muut läksivät, niin Heikki ja Lauri karkasivat, kun heille ei hyvällä annettu lupaa tulla meidän kanssamme.»

Miihkali puhui pojille: »Kuulkaa lapset! Totta on, mitä tämä mies on sanonut. Suomi on hädässä, kuoleman hädässä. Totta on myöskin, että on kaunis kuolla taistelussa isänmaan puolesta. Mutta kaikista varmin tosi on, että tehdään suurta syntiä, jos kiittämättömyydellä ja tottelemattomuudella palkitaan isää ja äitiä. Ei ole se päivä iloinen, jolloin ihmisen pahat työt elävinä palaavat hänen silmiensä eteen ja huutavat: niin teit silloin ja niin teit silloin! Kun Jumala johdattaa mieleen, mitä luulimme jo ammoin unhottuneeksi ja haihtuneeksi, kun Jumala panee omat tekomme syyttämään meitä, silloin on pahempi, kuin jos kuolleet nousisivat haudoistaan. Menkää rauhassa kotiin, lapset, ja kasvakaa miehiksi äitienne silmäin edessä. Kotona opetetaan teille, millä tavalla paraiten palvellaan Jumalaa ja isänmaata. Menkää kotiin ja kasvakaa miehiksi, me sill'aikaa ajamme teidän asiaanne.»

Lapset olivat vaiti, mutta vaimo puhui heidän puolestaan. »Ah, herra», sanoi hän, »kenraali Osterman on sanonut, että te yksin olette enemmän arvoinen kuin viisikymmentä miestä muita, mutta sekin oli huono arvio, sillä teillä on viisas pää ja sitä paitsi vahva ja jalo sydän. Mutta miekan valta on loppunut Suomen miesten käsissä ja Venäjän kruunu tarjoaa rauhaa ja sopua meille. Pankaa pois aseenne älkääkä tehkö meitä vielä onnettomammiksi, kuin jo olemme.»

»Me taistelemme pyhimpien oikeuksiemme puolesta», vastasi Miihkali kolkosti.

»Koettakaa saavuttaa ne rauhallisilla keinoilla. Kaikkialla, missä pitäjien epäillään auttavan sissejä, harjotetaan julmuuksia, jommoisia ei ole koskaan ennen nähty. Armahtakaa viattomia naisia ja lapsia!»

Nämä sanat valuivat kuin kuuma, tukeuttava hiekka sissipäällikön päälle; hän vastasi huokaamalla: »Jumala minua armahtakoon!»

»Raskaat ovat ajat», jatkoi vaimo »mutta älkää antako surun laimentaa miehuuttanne. Jumala elää vielä ja hän ehkä viimein ojentaa väkevyytensä kilven ja suojelee kansansa ja maansa, koeteltuaan meitä ensin ja nähtyään meidän tehneen, mitä pitikin ja mitä jaksoimme. Jääkää hyvästi ja kiitoksia!»

Hän otti poikansa kädestä kiinni ja läksi ja muut pojat seurasivat häntä. Miehet katsoivat vaiti heidän lähtöänsä, mutta kun he ehtivät niin etäälle, ett'ei puhe enää heihin kuulunut, sanoi Miihkali Yrjölle:

»Ei sinun olisi pitänyt ottaa lapsia kanssasi.»

»Pojat itse tahtoivat tulla», vastasi Yrjö. »En minä heistä tiennyt, ennenkuin puoli matkalla, jossa he tavoittivat minut, ja äiti tuli kuin pilvistä pudoten juuri tuossa rannalla, kun läksimme tänne soutamaan. Hän ei sanonut minulle asiaansa eikä puhunut lapsillekaan, pyysi vain päästä päällikön luo. Mutta nyt muuta. Vaimo puhui totta: venäläiset ovat luvanneet meistä palkintoja, kyllä he nyt kaikin tavoin koettavat voittaa meitä.»

»Niin, he koettavat kaikin tavoin voittaa meitä», myönsi Miihkali.

»Senpätähden», sanoi Elias, »on aika koetella miehiä. Katso, mitä väkeä sinulla on ympärilläsi, ja katso pian, meillä ei ole liikaa aikaa.»

»Ei», sanoi Yrjö, »ei aikaa eikä paljo mihin luottaakaan. Koko maa pelkää kivekkäitä enemmän kuin sotaa, sillä jokaista sissien voittoa kostaa venäläinen viattomille. Brucen kuulutus leviää seudusta toiseen. Venäläisten päälliköt kehottavat kaikkia, jotka ovat peloissaan paenneet pois kodeistansa saloille, huoletta palaamaan asuntoihinsa ja ryhtymään rauhallisiin toimiinsa, sekä lupaavat, että mitä heidän on täytynyt maksaa venäläiselle armejalle, se maksetaan heille takaisin.»

»Se on tärkeä uutinen», sanoi Elias.

»Ei siinä vielä kaikki», jatkoi Yrjö, ottaen suuren paperin taskustaan ja antaen sen Miihkalille: »Katso itse ja arvaa; mitäs tästä mietit?»

Miihkali otti paperin, aukasi sen levälleen ja luki:

»Me PETREVS I:nen, Jumalan armosta, kaikkien venäläisten keisari» j. n. e.

Miihkali rutisteli paperin. »Tsaari Pietari ei kirjota minulle niin mitään.»

»Hän kirjottaa sinulle, minulle ja kaikille», vastasi Yrjö.

»Koskeeko se sitte kuningasta?»

»Koskee se kuningasta yhtä varmaan kuin meitäkin.»

Miihkali luki edelleen:

»Lähetämme täten Ruotsin asujamille, olkootpa he mitä säätyä tai missä varoissa hyvänsä, armollisen tervehdyksemme ja ilmotamme heille, mitenkä me tätä meidän ja Ruotsin kruunun välillä vielä kestävää sotaa useimmiten ja kaikenlaisilla keinoilla olemme hartaasti halunneet loppuun saattaa...»

Miihkali laski kätensä, jossa paperi oli, vaipumaan, katsoi kummastellen molempia kumppaneja ja sanoi:

»Miksi pitää valheen saada esteettömästi kävellä, niinkuin olisi rehellinenkin mies?»

»Lue edelleen!» kehotti Elias, ja Miihkali luki:

»niin ... me sentähden ja varsinkin koska ylhäinen Jumala on lahjottanut niin suurta siunausta ja menestystä sekä niin onnellista edistystä, niin me, muistamatta pahaa, jota Ruotsin kuningas on hankkinut meidän isänmaatamme ja meidän omaa henkilöämme vastaan...»

»Ja tätä hän uskaltaa kuulutella täällä meidän keskellämme, jotka taistelemme ja kuolemme kuninkaan puolesta!» huusi Miihkali.

»Kaikkea uskalletaan, mitä kerran jaksetaan», virkkoi Elias. »Mutta luehan, niin kuulemme, mitä vielä uskaltavat.»

Miihkali oli vastahakoinen, vaan luki kuitenkin: »...jolle hän on aikonut tehdä samaa kuin hänen majesteetillensa Puolan kuninkaalle, olemme, Pultavan luona hänelle tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, kenraali Meierfeldtillä esityttäneet kuninkaalle ja sihteeri Cederhjelmillä senaatille ja kaikille muille sangen kristillisesti rauhanehtomme, vaatien vain Karjalaa ja Viipuria!»

»Viipuria ja Karjalaa!» ännähti Miihkali, repien paperin palasiksi ja polkien niitä. »Nekö pois riistää! Ja tätä sinä niin varovasti kannat taskussasi ja näytät minulle, kuin olisi se kultaa!»

»Minä näytän vain, miten asiat ovat, nimitäpä sitä sitte miksi tahdot.»

»Mistä se on sinun käsiisi joutunut?»

»Minä sen sain Nordvikin Samulilta ja hän oli saanut vaasalaiselta Tapanilta; hänelle oli sen antanut Mullovius, jolle ruhtinas Galitsin oli lähettänyt monta kappaletta ynnä käskyn kuuluttaa seurakunnassa.»

»Mulloviuksen olisi pitänyt repiä se niinkuin minä.»

»Missä kaikki on loppuun ja kuolemaan asti raadeltu, siinä otetaan apu vihollisenkin kädestä», virkkoi Elias.

»Tarkotatko», kysyi Miihkali, »että rauhakin otetaan vastaan semmoisena, kuin valtakunnan vihollinen sitä tarjoaa?»

Kumppanin kiivaus ei hämmästyttänyt Eliasta, hän vastasi hiljaa, melkeinpä nöyrästi: »Minun asiani ei ole alkaa sotaa eikä tehdä rauhaa, minä olen ainoastaan halpa kivekäs, mutta jos vain maksaisi vaivan, niin kyllä menisin suurten herrojen luo ja koettaisin saada rauhaa aikaan.»

»Ja antaisitko pois Viipurin ja Karjalan?» keskeytti kumppanin puheen Miihkali, jonka sydän oli vähällä pakahtua siitä ajatuksestakin.

»Ei niitä anneta, ne on jo otettu. Mutta jos Suomi lupaisi olla vast'edes käyttämättä aseita Venäjän valtakuntaa vastaan ja itse rauhallisena hoidella rauhaa sen rajalla, niin tottahan saisimme takaisin, mitä meiltä on riistetty. Me olisimme silloin todella siirretyt toiselle puolelle merta ja eläisimme itsenäisinä omassa maassamme.»

»Ja sen sanot niin levollisesti ja hiljaa ja niin kylmästi kuin olisi vain muuttaminen toisesta ladosta toiseen», vastasi Miihkali, »eikä edes linnastakaan».

»Ei linnaa vaihdettaisi, vaan kuningasta», vastasi Elias. »Me juuri olemme linna, josta Ruotsi ja Venäjä taistelevat. Mitä hyvänsä heillä on riidan aiheena keskenään, se kaikki selvitellään täällä, tässä Suomen maassa. Mutta kaksi kuningasta yhdessä linnassa tuottaa turmion kaikille, ketä on likitienoilla. Sen olemme kyllä saaneet kokea Suomessa ja saamme lakkaamatta kokea niin kauan, kun olemme Ruotsin itäisenä muurina, ell'emme sitä ennen vuodata vertamme kuiviin asti.»

Miihkalin silmät säihkyivät. »Vaikka olisin kuolleena haudassani, niin huutaisin sieltäkin: »Kirottu olkoon, joka niin puhuu!»

»Kiroa minua, jos tahdot», jatkoi Elias, »mutta tutki ensin, eivätkö sanani ole todet. Turusta kuuluu, että kuningas on kirjottanut kotiin valtakunnan herroille ja pyytänyt heitä kokoomaan vielä enemmän väkeä täältä ja ottamaan vielä enemmän veroa meiltä sodan tähden, ja neuvosherrat tottelevat niinkuin ennenkin, sehän jo vanhastaan tiedetään.»

»Missä kaikki on lopussa, ei sieltä mitään saada», vastasi Yrjö.

»Ei meidän loppumme ennen tule kuin oikeus lakkaa elämästä; minä odotan kuningastani ja hänen lakiansa», sanoi Miihkali, mutta Elias vastasi:

»Mitä se laki merkitsee, olemme jo nähneet, ja kauan olemme kokeneet, miten kurjuus alkaa siinä, johon laki loppuu. Jumala suokoon, että voisimme pitää kiinni oikeudestamme niiden edessä, jotka tarjoavat kättä sovinnon merkiksi. Tällä tavalla joutuu maa perikatoon niiden tähden, jotka ovat pettäneet meidät hädän hetkenä.»

»Luuletko onnea kasvavan petoksesta? Sinä olet petollinen mies ja sinun pitää kuolla!» ärjäsi Miihkali sivaltaen miekkansa, ja Elias olisi ollut kuoleman oma ell'ei olisi ehtinyt väistyä syrjään. Kohta seisoivat molemmat vastatusten taistelemassa. Miihkali hyökkäili alinomaa, mutta Elias ainoastaan torjui iskut. Vihdoin Yrjö löi miekan pois veljensä kädestä sanoen:

»Kaikkipa on jo nurin maailmassa, kun ystävyyskin kylvää vihaa ja rakkaus eripuraisuutta! Oletko, Mikko, sitte ihan unhottanut, mitä niin usein ja vielä äskettäin sanoit, että minä, veljesi, en ole sinulle rakkaampi kuin Elias, joka seisoo tässä edessäsi? Miksi niin nopeasti tuomitset häntä noista sanoistansa? Hän sanoi, mitä ajatteli, ja sinä sanoit, mitä sinä ajattelit, eikä kumpikaan teistä tavotellut omaa etuaan, vaan maan onnea, ja tarkoin katsoen, te molemmat pyritte saman tarkotuksen perille, vaikka eri teitä.»

Miihkali katsoi kysyvästi molempia kumppanejansa silmiin ja toisteli sitte hitaasti: »Eri teitä, mutta samanko tarkotuksen perille? Minä pyrin valoon, korkeuteen, vapauteen!»

»Niin mekin», virkkoi Yrjö.

»Niin, aivan niin», todisti Elias.

»Ja sen eteen me elämme ja kuolemme», lisäsi Yrjö.

Ilon valoa välähti Miihkalin kalpeille kasvoille, kun hän vastasi: »No niin, se ajatus on jo kauan piileskellyt minun sielussani.»

»Ymmärrämmekö sitte toinen toistamme?» kysyi Elias.

»Kyllä», vastasi Miihkali, »mutta suomalainen sotamies ei voi pettää kuningastansa. Sille tielle minä en lähde.»

»En minäkään aio pettää häntä», virkkoi Elias. »Mutta ell'et näkisi maailmaa kuumeen silmillä, jonka hehku polttaa näkösi, niin näkisitpä, että tämä nykyinen elämä on toivoton.»

»Mihin tahtoisit sitte itse ryhtyä?» kysyi Miihkali.

»Minulla ei ole korkeinta valtaa, mutta tuolla ylhäällä on hän, jolla se on. Hänen kirkkaudessaan on yksin aurinkokin pimeys, ja hänen käsiensä voima ohjaa maailmaa.»

»Tarkotatko Jumalaa?» kysyi Yrjö.

»Niin, minä odotan häntä ja hänen tulevaisuuttansa, mutta en enää kuninkaan. Me olemme kärsineet Herran käden alla, ja siitä me olemme oppineet viisaiksi ja tietäjiksi. Ken meistä tahtoo entisyyden nojalla katsella tulevaisuutta, hän on näkevä, että meidän jälkeemme tulevat sukupolvet ovat muistavat meidän veremme ja raivaavat itselleen toisen tulevaisuuden, kuin meillä on.»

Miihkalin kasvot synkistyivät; hän sanoi: »Ei kirkkoa unilla rakenneta. Tulkoonpa meille mikä tulevaisuus hyvänsä, niin venäläisen kanssa me emme kulje. Minä tunnen itäisen maan herrat ja tiedän, ett'eivät he huoli Jumalasta eivätkä paholaisesta.»

»Olkoot he, mitä ovat, ja olkaamme me, mitä olemme. Eri maat, eri tavat; ääni on linnun mukaan. Meidän pitää vain rohkeasti pitää kiinni siitä päivästä, joka meillä on elettävänä.»

»Seuraatko siis minua taisteluun?»

»Minun ystävyyteni kestää, vaikka itse kaatuisinkin.»

»Ystäväni ja veljeni, minä tarjoan sinulle sovintoa», sanoi Miihkali, ojentaen kätensä Eliakselle, joka siihen luottavasti tarttui, ja sill'aikaa sanoi Yrjö:

»Tämä hetki tehköön teidät vain varmemmiksi ja lujemmiksi ystäviksi, sillä nyt on päivä, jolloin koetellaan, mikä on lujaa ja mikä ei kestä.»

»Neuvotelkaamme miestemme kanssa!» sanoi Miihkali, mutta Elias vastusti:

»Ensin on kuitenkin neuvoteltava,» sanoi hän, »eikö tämä sota enemmän vahingota kuin hyödytä; sillä jos meidät saarretaan, joutuu silta venäläisten käsiin, ja kun he kerran sen saavat, on heille avoinna tie yli koko maan, ja silloin he ankarasti kostavat kaikille eläville. Mitä me silloin taidamme, kouran täysi väkeä. Me emme edes saa suojelluksi niitä, jotka kärsivät sissien tähden. Mitäs sinä sanot, Yrjö?»

»Kyllä maa pettää miehen, jos mies pettää maan.»

Miihkali seisoi muutaman silmänräpäyksen ajatuksissaan ja sanoi sitte vakavasti ja levollisesti:

»Lähde minun kanssani Ampialan harjulle, Elias. Käykäämme katsomassa, mitä voisimme saada aikaan kukkuloilla, jos he koettavat piirittää meitä täällä alhaalla. Yrjö olkoon sill'aikaa päällikkönä täällä. Jos onnellisesti pääsemme ylös, lyömme pari kertaa Jylhänkiveen; siitä arvaat, missä asti olemme.»

Siinä seudussa, jonne Miihkali aikoi lähteä, kohottaa Ampialan harju kivihuippunsa korkealle ilmaan, ja vuorella on monen sylen laajuinen paasi niin irrallaan, että jos mies astuu toiselle laidalle, kuuluu paukaus laajalti ylt'ympäri. Se oli Jylhänkivi. Veljekset tunsivat seudun lapsuutensa ajoista; Miihkalin ei tarvinnut tarkemmin selitellä kävelyänsä, hän vain lisäsi: »Kohta me palaamme ja sitte neuvottelemme elämästä ja kuolemasta. Tule, Elias, lähtekäämme!»

XXIX.

Kodittomat.

Korkean Ampialan harjun rinteellä oli tähän aikaan talonpoikaistalon raunioita, jonka asujamet olivat jo ammoin paenneet sodan jaloista ja jonka poltetut kartanot ja hävitetyt viljelykset olivat yhtenä niistä tuhansista todistuksista, jotka puhuivat ajan kauhuista ja suruista. Koskematta näytti säilyneen talon puoli-laho sauna ynnä siihen kuuluva, jotenkin tilava tupa, jonka suuri avonainen uuni osotti, että siinäkin etuhuoneessa oli ennen asuttu. Nyt se kuitenkin oli pitkät ajat ollut autiona aina eiliseen asti, jolloin kaksi naista ja monta lasta astui sinne. Ovea he eivät voineet sulkea jälkeensä, sillä se oli poissa, niin että lumi ja sade pääsivät vapaasti tekemään hävitystyötänsä. Naiset olivat Maija Liisa ja Elina ynnä Sakin lapset ja muita, joita he olivat tiellä turvattomina ja apua tarvitsevaisina tavanneet. Viholliset olivat hävitelleet Karkussa ja Pirkkalassa niinkuin muuallakin. Ei mitään säästetty, kaikki, jotka suinkin kykenivät, pakenivat henkeään pelastamaan ja pohjoista kohti kulkiessaan olivat nämä niinkuin monet muutkin ainoastaan töin tuskin tulleet toimeen tähän päivään asti. Pienoinen joukko pyrki Viitasaarelle, jossa Miihkalin isän sanottiin makaavan sairaana. Kauan oli kuitenkin siitä jo kulunut, kun Elina sen tiedon sai, niin että vanhus saattoi nyt jo ehkä olla kuollut.

Läpimärkinä sateesta ja väsyksissä astunnasta, he kuitenkin iloitsivat suuresti odottamatta löytäissään edes sen verran suojaa, ja kohta paloi liedessä lämmittävä valkea, joka valaisi koko tuvan ja paljon etemmäksikin avoimesta ovesta. Sen tulen johdatuksesta, joka muuten oli hyvin harvinainen näky autioilla saloilla, saapui seuraavana aamuna tupaan kaksi muuta vaeltajaa. Alli ja eräs vanha sotamies olivat näet äskettäin lähteneet Porista, jonne venäläiset olivat vieneet heidät muiden haavotettujen kanssa ja vaikka he vasta nyt olivat paranemassa Isonkyrön kovan päivän vaivoista, olivat he jo kuitenkin matkalla kotiseudulleen Kajaaniin, heidän kun täytyi kiiruhtaa, ehtiäksensä sinne ennen talvea. Ampialan tuvan suuresta liedestä loisti tuli heille ystävällisenä tervehdyksensä, he astuivat sitä kohti ja saapuivat viimein toisten, edellisenä iltana tulleiden luo. Tulijat ja vastaanottajat eivät tunteneet toisiaan. Ne hetket, jotka Alli oli viipynyt Pirkkalan pappilassa, olivat liiankin tarkkaan kuluneet tärkeämpiin toimiin, niin ett'ei ollut aikaa painaa muistiin vähäpätöisempiä asioita. Tuvassa yhtyneet ihmiset olivat kuin vieraita, niinkuin eivät olisi koskaan ennen nähneet toisiansa.

Mutta suuri yhteinen asia, isänmaan tulevaisuus ja suru sekä yhteinen vaara liittivät heidät kuitenkin ensi hetkestä asti yhteen. Kolmannelta taholta tullut mies näkyi joskus heidän seurassansa, mutta pian aina jälleen katosi. Se oli Antero, joka muista huolimatta hoiteli vain itseänsä. Hän näytti kaikista vähän kummalliselta ja Elina pelkäsi häntä, milloin hän itsekseen supisten oleskeli tuvassa. Aluksi huomasivat kaikki hänet heikkomieliseksi, mutta hiljaiseksi, jonka tähden hän sai elää omin päinsä. Nyt hän istui kokoon kyyristyneenä suurella risuläjällä lieden toisella puolella ja kohottihe vain silloin tällöin katsomaan tulen vieressä istujia. Alli ja Elina olivat menneet ulos ja sotamiesvanhus oli juuri saanut sidotuksi kylkensä, jonka venäläinen luoti oli reväissyt tuona viimeisenä veripäivänä. Nyt oli haava parannut, mutta luoti oli vieläkin ruumiissa ja vaivasi sotilasta kovin. Eräs akka oli hänelle antanut jotakin kipulaastaria ja sen asettelemisen oli nyt ukko saanut valmiiksi. Sitä tehdessään ja istuessaan tulen vieressä oli hän kertonut suuresta Isonkyrön taistelusta ja Maija Liisa oli istunut lähellä lasten kanssa kuuntelemassa. Ilta jo alkoi tulla, sotamies pani vanhan nuttunsa kiinni ja sanoi ikäänkuin päätökseksi:

»Tämän ja paljon muuta olen minä nähnyt, mutta sitä ei ymmärrä kukaan, ennenkuin itse kokee.»

Kaikki hänen kuulijansa olivat sekä sydämellä että silmillä seuranneet joka sanaa, ja nyt sanoi Maija Liisa: »Teidän sananne pimittävät sydämen kuin öiset pilvet, mutta loistaapa siitä kuitenkin lohdutusta, kun sanotte heidän kaatuneen sankareina.»

»He kaatuivat», vastasi sotamies, »sankareina, niinkuin pilvestä säihkyvät tulet, jotka sammuvat ja katoovat, mutta samalla musertavat ja kukistavat kaikki, mitä on esteenä niiden tiellä.»

Hän vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, mutta lapset huusivat: »Kertokaa vielä, kertokaa, kertokaa!» ja vanhus jatkoi:

»Voisipa riittää ihmisijäksi kertomista siitä, mitä on elettynä, mutta mieleni on suruinen ja minä jätän ennemmin kertomatta.»

Mutta lapset huusivat taas: »Kertokaa, kertokaa!»

Maija Liisa hymyili. »Surutonna kuuntelee nuori isien vaivoja, ja lasten kyyneleet ovat vain hymyä kokeneen miehen ilon rinnalla.»

»Niin on», vastasi sotamies. »Mutta kuunnelkaa, te lapset, tarinaa näistä ajoista ja kätkekää meidän surujemme kertomus niiksi päiviksi, jolloin uudet ihmispolvet astuskelevat Suomen maita, niin että entisyyden tuomio tekee oikeutta sille, mitä me tahdoimme, mutta emme voineet.»

Lapset eivät häntä ymmärtäneet, mutta tahtoivat kuulla yhä enemmän ja kehottelivat: »Kertokaa, kertokaa! Jutelkaa suuresta taistelusta! Kuinka sitte kävi? Ja Armfeltista!»

»Voitonriemun hälinä kaikuu vielä korvissani. Me riemuitsimme ensin, mutta onnettomuus piili takanamme. Vielä näkyvät silmissäni Napuen ja Turpalan kyläin liekit. Niiden punainen valo lensi kangasta pitkin. Hurjasti kohisi tuli ja savu tuprusi pitkin tasankoa mustana kuin kuoleman enne Suomen miehille, jotka seisoivat vastatuuleen. Synkät pilvet vetivät tuiskua ympärillemme, taivas pudotteli valkoisia lumenhöytyviä ja kaikki ajautui pyörteinä meidän rivejämme vastaan, uhaten tehdä meidät sokeiksi. Semmoinen oli ilma kotimaamme taistelukentällä ja sitä myöten syöksyi vihollinen kuin paisuva virta. Kuusituhatta miestä meitä oli, mutta venäläisiä kaksikymmentä tuhatta hyvissä aseissa ja kylläisinä eikä niinkuin me puolikuolleina ravinnon puutteesta.»

Synkkä oli kuvailu ja kolkosti lausui Maija Liisa: »Kauas on kuulunut miten te kärsitte. Taistelu ei ollut pahin vaiva eikä kuolemakaan. Moninkertaista rohkeutta teiltä sinä päivänä vaadittiin.»

»Ei kukaan pitänyt lukua vihollisten paljoudesta. Se ei ollut pahin vaara, sillä vähäinen on orjan voima ja kasakka taisteli täällä vieraassa maassa ja toisten käskystä. Mutta me seisoimme sydämestämme taisteluun kiintyneinä. Meillä oli kaikki alttiina ja kaikin voimin sitä ponnistettiinkin.»

Sotamies vaikeni taas, mutta lapset istuivat kaikki uteliaina häneen katsoen, ja viimein kysyi joku:

»Kuinka sitte kävi?»

»Vinkuen ajoi tuuli lunta ja savua meitä vastaan, ikäänkuin ruumisvirttä vaikerrellen, mutta me taistelimme ja voitimme. Silloin petti Labar ja vei väkensä pois. Toinen opasti vihollista kiertotietä meidän taaksemme. Sippola, Sippola, raskaaksi tulee sinulle tuomiopäivä!»

Maija Liisa huokasi: »Jumala olkoon meille kaikille armollinen!»

»Kertokaa vielä! Älkää vielä lopettako!» pyytelivät lapset, ja sotamies alkoi vielä kerran;

»Lujina kuin kalliot seisoivat meidän miehemme, mutta kalpenivat ja kaatuivat. Eivätpä kuitenkaan yksin. Niinkuin myrsky ajelee lehtiä syyspäivänä ja sekottelee punaisia ja keltaisia vielä vehreinä säilyneihin, niin sekotteli taistelu ystäviä ja vihollisia, nuoria ja vanhoja kuolemassa. Venäläisten veri virtanaan kasteli Suomen kenttää ja monta tuhatta ruumista huuhteli jokia mereen ilman hautausta. Meidän naisemme ovat pitkin kesää lavealti etsineet haudatakseen rakkaitansa, jotka he sinä päivänä kadottivat.»

Maija Liisa tunsi samaa kuin kaikki muutkin; silmiään kuivaillen sanoi hän: »Hongankin juuret joskus kuivavat, vaan Suomen kyyneleet eivät koskaan. Meidän surujemme tarina on täst'edes tuleva lauluksi, jolla lapsia nukutellaan.»

Sotamies katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena ja vastasi puoliääneen: »Kukapa muu näkee aikojen läpi kuin Hän yksin. Antaakohan hän vielä tulla päivän paistetta myrskyn jälkeen? Valkosinervät sumut nyt lepäilevät Isonkyrön tasangolla ja uus'kuu loistaen katselee kuvaansa joesta. Kaikki on autiota ja hiljaista siellä. Öiset tuulet puhaltelevat kankaalla ja sen kukkivassa kanervikossa käyskelevät ainoastaan vainajat kuulumattomin askelin.»

»Kävelevätkö kuolleet?» kysyivät lapset, silmät suurina.

»Sankarit haluavat oikeaan hautaan ja he tähystellen etsivät niitä, jotka kavalsivat maata ja riistivät meiltä voiton.»

»Löytävätkö he sitte ne kavaltajat?»

»Kyllä he ne joskus löytävät.»

Antero oli katsoa tuijottaen noussut yhä ylemmäksi. Nyt hän hyppäsi seisomaan keskelle lattiaa, sanoen kovalla äänellä: »Pitkä on matka sieltä tänne! Eivät he näe vesien yli.»

Sotamies kääntyi ja katsoen Anteroa kysyi: »Pitkäkö matka on sieltä tänne? Ja jos he näkevät tänne asti, löytävätkö he sitten täältä kavaltajan?»

Antero supisi itsekseen, niinkuin ei olisi kuullutkaan mitään: »Ihan musta, ihan musta. En minä se ollut, vaan Sippola.»

»Sippolako?» sanoi sotamies.

Antero seisoi yhä vielä omissa ajatuksissaan ja supisi, tietämätöntä, itselleenkö vain vaiko muidenkin kuultavaksi: »Labar se oli, vaan minun ei pitäisi olla syntynyt. Sippola se oli.» Hän peitti kasvonsa käsillään ja juoksi pois.

Sotamies katsoi hänen jälkeensä ja sanoi: »Onko hänkin Juudas meidän keskellämme?»

»Hän on mielipuoli», vastasi Maija Liisa. »Eihän häntä maksa kuunnella. Arvattavasti hän on kärsinyt ja nähnyt kurjuutta enemmän, kun on jaksanut kantaa.»