Chapter 17

»Levätkööt rauhassa kaikki, jotka tässä makaavat! Heiltä ovat vaivat loppuneet ja päivän työ. Meidän on voitto, mutta kunniasta annamme mielellämme osan Suomen sankareille, joiden maine ei kuole.»

XXVII.

Sissien linna.

Talvi, kevät ja osa kesästäkin oli kulunut tuosta suuresta verisestä taistelusta Isonkyrön lakeudella. Kaikki oli Suomessa surun vallassa, hävitettynä ja murtuneena. Ei ollut niitä monta, jotka vielä kukistumatta jaksoivat kestää nykyistä tilaa ja toivoen katsella tulevaisuutta, mutta oli niitä kuitenkin. Miihkali Härkman oli yksi. Luottaen itseensä, kansaansa ja kuninkaaseensa oli hän vielä sittenkin, kun jo kaikki näytti olevan hukassa, koonnut luoksensa kaikki miehet, jotka vain tapasi, ja oli nyt valmiina kotiseudussaan uhraamaan viimeiset voimansa estäessään vihollista leviämästä yli koko maan. Viekkaasti ja urhoollisesti kävi hän rohkeain miestensä kanssa pikku sotaa vaikeakulkuisissa solakkeissa ja yksinäisten järvien rannoilla. »Vielä nykyään näytetään syvää kaivosta, jonka yli maantie kulkee siltaa myöten, ja sen sillan olivat he linnottaneet, se kun oli ainoa paikka vähintään kahdentoista peninkulman alalla pohjoisesta etelään mitaten, josta vihollinen olisi päässyt Jyväskylän puolelta tunkeutumaan Pihlajavedelle ja Virroille. Se paikka on aivan lähellä Keuruun kirkkoa, jossa Tarhianjärvi pistää lähelle Kelvenlahtea, joka taas on Kivilahtea myöten yhteydessä puolta kolmatta peninkulmaa pitkän Keuruunjärven kanssa. Kaivanto kaivettiin tuskin kymmentä syltä leveän kannaksen poikki ja kaikki veneet koottiin järvien itärannoilta länsipuolelle. Tässä paikassa Härkmanin pojat kauan hyvin urhoollisesti taistelivat.» Kaksinkertaisten, hirsistä ja mullasta tehtyjen vallien takana, joiden vahvistuksena oli kaksi pientä venäläistä kanuunaa, seisoi osa sisseistä yöt päivät vartioimassa ja suojelemassa linnotustaan ja muut sill'aikaa kuljeksivat vakoilemassa vihollista ja tekemässä hänelle niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Mutta venäläiset partiojoukkueet, joita näin alinomaa häirittiin, olivat nyt kokoutuneet yhteisin voimin kukistamaan talonpoikien voimaa ja rohkeutta. Tähän asti oli viholliset aina onnellisesti saatu torjutuksi, mutta suomalaisten vähäinen joukko yhä väheni, jota vastoin venäläisten miesluku yhä kasvoi. Nyt kuitenkin venäläisten huomio todenteolla kääntyi tähän, vaikkapa mitättömäänkin Suomen sisämaan linnotukseen.

Oli hiljainen ilta. Aurinko oli laskeutunut ja kuun ensi valo kimalteli järvien tyynessä pinnassa, Keuruun kirkossa ja koivuissa, joihin kaikki hävittävä sota ei ollut koskenut. Miihkali oli noussut vallille, joka oli tehty kummallekin puolelle sillan pohjoispäätä pitkin rantoja, ja katseli pitkään pyssyynsä nojautuen seutua. Kaikki oli rauhallista vihollisleirissä ja samoin suomalaistenkin. Ainoastaan vahtitalonpojat astuskelivat hiljaa edestakaisin, muu miehistö sai nyt ensi kerran moneen viikkoon levätä. Mutta heidän päämiehensä ei levännyt. Hänen katseensa tähystelivät tutkien joka taholle ja hän pysähtyi silloin tällöin kuuntelemaan. Tuohon rauhallisuuteen ei ollut luottamista, sen hän kyllä tiesi. Mutta hiljaisuutta kesti yhä ja se tyynnytti vähitellen kokeneen sotilaankin. Yö hämärtyi hämärtymistään, mutta valo kirkon ympärillä kehittyi loistavaksi ja korkea torninhuippu näytti kirkastuneelta. Vanhan temppelin sisusta, jonka viholliskäsi oli turmellut, ei näkynyt harmaiden muurien läpi; ainoastaan pois karistellut ikkunaruudut, joiden läpi linnut päivällä lentelivät, todistivat, että täälläkin oli ryöstelty ja raasteltu niinkuin kaikkialla muualla. Miihkali katseli kirkkoa kauan. Se ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta eikä kunnianarvoiselta aina hänen lapsuudestaan asti, mutta siitäpä olikin vuosia kulunut ja paljon oli sill'aikaa muuttunut toisenlaiseksi. Itse hän vielä seisoi näköänsä voimakkaana, mutta kuitenkin oli sekä ruumis että sielu runneltunut. Vaarat ja ponnistukset, huolet ja murheet olivat kilvan häntä ransineet. Kuitenkin hän vielä oli voimissaan, vaan ei enää levollisempi kuin muutkaan koko maassa. Milloin velvollisuus hänelle soi hetkeksi lepoa, silloin heräsi hänen oma sisällinen elämänsä. Siellä hänen sydämessään, asui levottomia ajatuksia, pujahdellen ylös ajamaan häntä ulos maailmaan raskaihin toimiin, sekä sentähden raskaihin että niitä oli olemassa, että senkin tähden, että niitä ei ollut.

Hänen siinä seisoessaan ja katsoa tuijottaessaan liikkumattomana eteensä, lähestyi Elias ja asettui kumppanin viereen tähystelemään; mutta kun kaikki näytti levolliselta eikä Miihkali mitään sanonut, kysyi hän viimein:

»Mitäs tuolta kaukaa katselet, Miihkali?»

»Minä näen sen tien kulkevan tässä ohitseni, jota minä itse olen kulkenut aina lapsuuteni ajoista asti. Tästähän se tie juuri alkoi, läheltä kirkkoa, pappilasta, ja jatkui vähitellen kauas maailmaan pois toisiin seutuihin, vieden minut monenlaisiin kohtaloihin; mutta vaikka se onkin hyvin kierrellyt ylös ja alas ja milloin minnekin päin, niin tännepä se näyttää minut kerran vielä saattaneen.»

»Niin, täällähän sinä ensin aloit elää.»

»Minä aavistan, että olen täällä myöskin kuoleva.»

Se oli hyvin luonnollisen näköistä, mutta Elias kuitenkin vastusti lohdutukseksi sekä itselleen että kumppanilleen. »Miksipä juuri täällä? Olethan monesti ollut kuolemaa lähempänäkin kuin nyt.»

»Niin, sinä kyllä tiedät, että olen ollut lähempänä sitä kuin nyt. Olen istunut sidottuna turvattomana vankina keskellä vihollisia, joille julmuudessa ei ole vertaista Pohjolassa eikä koko maailmassakaan. Sinä tiedät, että minä olen kärsinyt kylmää ja nälkää yhtä paljon kuin kuka hyvänsä meistä. Minua ei ole rasittanut toisten johtamisen taakka ennen kuin tänä päivänä. Minä olen ollut vastuunalainen elämästä ja menestyksestä, voitosta ja tappiosta meidän keskellämme. Minä olin taistelukentällä ja näin kuoleman jo tavottavan minua, viedäkseen minut ainiaaksi. Olen nähnyt pahintakin, silmiäni räpäyttämättä, enkä ole askeltakaan peräytynyt rohkealta tieltä, jonka kerran valitsin. Minä en ole peljännyt enkä vavissut, en katunut enkä itkenyt sitä päivää. Mutta nyt ei ole enää niinkuin ennen. Juuri nyt tänä päivänä, tänä iltana vaivaa minua levottomuus, minua melkein vavistuttaa ja mieleni tekee väistymään pois sen tieltä, jota en näe.»

Joka sana oli totta, tiesi kyllä Elias, mutta tuohon mielialaan, jota tähän asti ei näkynyt Miihkalissa, tiesi hän luonnollisen selityksen ja sanoi rauhottaen:

»Eihän se ole kumma. Luonto ei voi edes semmoisessakaan miehessä kuin sinussa silmänräpäyksessä parantaa vammoja, joita on kauan kokoutunut ja jotka vielä kauemmin ovat vapaasti saaneet levitä ylt'ympäri. Sinun veresihän on juossut melkein virtanaan ruumiistasi näinä viime aikoina, kasvosi ovat kalpeat, valtimosi eivät syki voimasta, vaan kuumeen tulesta.»

»Ei minulla ole pahempaa hätää kuin kenellä hyvänsä muulla.»

»Me emme kärsi enempää kuin maa kärsii, mutta sentähdenpä onkin kaikki ympärillämme, koko tämä Pohjola, päässyt irti liitoksistaan. Luonto ilmottaa kamalan kauhunsa ihmeillä, jotka melkein ennustavat, että ajan valta on lopussa ja ijankaikkisuus aikoo tuoda tuomion suuren päivän.»

»Niin, kuule luonnon huokauksia ympäriltäsi, kuule ihmisten rukouksia, miten he pyytelevät säästämään, tulepa katselemaan yön hiljaiseen pimeyteen, niin näet enemmän kuin itse päiväkään näkee.»

Kun Elias ei siihen mitään vastannut, jatkoi Miihkali: »Minä seisoin katselemassa kirkkoa, kun sinä tulit. Minun sydämeni halusi rauhaan ja lepoon.»

Hän vaikeni ja katseli taas purjehtelevia pilviä kohti. Elias katsoi myöskin sinne päin, mutta ei nähnyt mitään, vaan kysyi viimein: »Mitä näet siellä? Mitä sinne niin tirkistelet?»

Miihkali muisti kumppaninsa ja vastasi: »Minä näin... Etkö sinä sitte nähnyt mitään, Elias?»

»Minäkö?» sanoi kumppani. »En, en minä mitään nähnyt. Mitä sinä näit?»

»Kummallista», sanoi Miihkali, vielä kerran katsoen ylöspäin. »Katso tuonne, ei, tuonne tornia kohti. Siellä minä näin, taikka ei, minä olin vaan näkevinäni vanhan isäni hopeanharmaan pään.»

»Sehän on vaan pilvi kuun valossa», vastasi Elias, saamatta sitä miksikään muuksi, ja ne sanat palauttivat Miihkalinkin todellisuuteen. Hän huomasi jo itsekin pettyneensä haihtuvaisesta pilvestä ja hänen äänensä kuului vähän surumieliseltä, kun hän vastasi:

»Mikäpä se muu olisi ollut, mutta se näkyy ilmaisee kuitenkin paraiten kaikesta, minkä arvoinen mies nyt on.»

»Vanhuksen ei olisi pitänyt koskaan sitoa sinua lupauksilla eikä ohjata pois sankarin uralta», sanoi Elias.

»Häntä älköön kukaan tuomitko, hän teki niin hyvin kuin ymmärsi», vastasi toinen.

Talonpoika, joka oli ollut vahdissa, vaan juuri päässyt vuorostaan, keskeytti heidän puheensa, astuen heidän luokseen ja sanoen »Petos hiiviskelee meidän keskellämme. Kaikki ei ole niin oikein, kuin pitäisi olla.»

»Mitä nyt?» kysyi Miihkali ja talonpoika jatkoi: »Meidän varastoihimme, jotka otimme venäläisiltä Längenmäellä, on taas koskettu ja toisen kerran on niitä vähennetty. Kaikki vaatteet ja kalliimmat kalut ovat nyt poissa teillä tietämättömillä. Jauhot vain ovat jäljellä, mutta eivät nekään koskematta.»

Miihkalin äsken niin väsynyt katse elpyi ja äänikin kaikui voimakkaalta niinkuin ennen, kun hän nyt sanoi: »Toden totta pitää löytyä sen, joka niin on tehnyt, ja mistä hyvänsä hän löytyy, pitää hänen kuolla!»

Talonpoika otti vanhaan vaatteesen käärityn kappaleen, joka hänellä oli ollut kainalossa, päästeli kääreen auki ja antoi pikku arkkusen Miihkalille sanoen: »Tämä uiskenteli vedessä rannalla. Rosvo näyttää paenneen Tarhian itärannalle päin ja pudottaneen tämän mennessään.»

Miihkali otti arkkusen ja hänen vahva kätensä näytti vavahtavan. Arkku oli lukossa, mutta hän tempasi veitsensä tupesta ja mursi kannen auki ja alkoi ottaa esille papereja, jotka olivat läpimärjät, vaan muuten vahingottumatta. Hän nosti vihkosen toisensa perästä ja luki ensi sivulta suurilla kirjaimilla piirretyn nimen: *Mitenkä Jumalan armahtava rakkaus on lohduttava ystävä niille, jotka kaatuvat isänmaansa edestä taistellessaan*. Sitte pani hän jälleen paperit arkkuun ja kannen kiinni sekä viskasi kaikki kauas ulos järvelle. Ilmassa aukesi kansi jälleen ja suuret irtonaiset lehdet lentelivät, kunnes viimein vaipuivat ja painuivat veden alle; mutta arkkunen ei painunut, se uiskenteli kansi auki vesivirran mukana. Miihkali katseli vaiti sen kulkua, vaan purskahti viimein naurun rehaukseen. Toiset katselivat häntä kummastellen ja viimein kysyi Elias:

»Mitä siinä oli?»

Miihkali vastasi: »Siinä oli sen kierroksen alku, jonka minä nyt olen astunut loppuun aina siitä asti, kun minä läksin vaeltamaan elämässä itsetietoisena. Kun ympyrän loppupiste sattuu yhteen alkupisteen kanssa, silloin on tiekin aivan valmis. Minun kiertokulkuni on valmis, loppu yhtyi juuri nyt alkuun. Minä olen kiertänyt, tehnyt oikein suuren kierroksen ja lopettanut samaan paikkaan, josta aloin. Mitä olemme tuolla kiertomatkalla voittaneet, tietää Jumala, minä en sitä tiedä, toden totta en tiedä ollenkaan!»

Elias otti häntä kädestä. »Tule lepäämään hetkeksi, minä rupean sinun sijaasi. Kaaduthan sinä, ennenkuin vihollisetkaan tulevat.»

»Minäkö kaadun tai käyn lepäämään nyt? Juuri nyt, kun kuulemme itse petoksen hiipivän keskellämme? Kuka se koira on, joka täällä käy rosvoamassa? Ei, koira on liian rehellinen nimi hänelle. Kuka se Juudas, se saatana on, joka rosvoelee meitä vielä viimeisessä hädässämmekin?»

»Niin kuka hän on? Kuka?» toisti Elias.

Vähän aikaa olivat kaikki vaiti. Sitte virkkoi talonpoika: »Eikö ole synti sanoa, mitä uskoo, jos se usko voi tuottaa syntistä epäluuloa jonkun raukan päälle, joka sitä ehkä ei kuitenkaan ansaitse?»

Miihkali katsoi häneen terävästi ja kysyi: »Mitä sitte luulet? Sano suoraan.»

Talonpoika jatkoi: »Minä luulen Anteron kävelevän täällä varastelemassa.»

»Se on mahdotonta! Eihän hän olekaan täällä», sanoi Elias.

Mutta talonpoika vastasi, niinkuin asiansa tarkkaan tietävä: »Olihan hän täällä auttamassa meitä kaivostyössä. Päivän seisoi hän toisensa perästä tuossa vasemmalla ja mätti lapiollaan multaa ja kiviä yhtä hyvin kuin me muutkin. Olihan hän meidän kanssamme silloin, kun tämä linna rakennettiin, ja koetteli sekä keihäitä että nuolia tiellä tuolla haudan toisella puolella. Muistelkaahan vain, kyllä te näitte itsekin hänet.»

»Niin, oli hän täällä, nyt muistan», sanoi Miihkali ja talonpoika jatkoi:

»Längenmäeltä hän tuli meidän kanssamme tänne samana päivänä, kun voitimme venäläiseltä saaliin, ja hän riemuitsi enemmän kuin kukaan muu. Laulelihan hän lakkaamatta tästä voitosta, joka meille tuotti rikkautta pitkäksi ajaksi.»

»Vai niin, hän, meidän Anteromme», sanoi Elias miettivästi. »Ehkäpä kyllä. Hänen tiensähän on jo kauan kulkenut alaspäin.»

»Ei häntä vielä saa tuomita; häntä on ensin kuulusteltava», sanoi Miihkali.

»Hän pysyy siellä, jossa häntä ei voida kuulustella», vastusti talonpoika.

Miihkali ei tahtonut vieläkään uskoa niin uskomatonta; sentähden hän sanoi: »Missä hän ei minua kuule, siellä et sinäkään häntä näe; mutta tässä ei saa mitään umpimähkään uskoa, pitää tietää.»

»Minä luulen sitä sentähden», sanoi talonpoika, »että Antero on kahdesti käyttänyt meidän venettämme ja soutanut Tarhian yli itää kohti. Ensi kerran, kun hän palasi, löysin veneen pohjalta nämä rahat, jotka tietysti olivat pudonneet häneltä.»

Ja talonpoika antoi rahat Miihkalille, joka Eliaksen kanssa niitä katseli ja tunsi ne venäläisiksi. Mutta sill'aikaa talonpoika jatkoi: »Kun vene toisen kerran palasi, näin minä jauhoja sekä veneen pohjassa että myöskin kantajan seljässä, ja se kantaja oli Antero. Hän oli aivan valkoinen kuin mylläri.»

»Miksi ette sitä heti sanonut?» kysyi Elias.

»Kyllähän se olisi ollut sanottava, niin olisikin, mutta katsokaas, herra, minun päähäni ei mahtunut, että asia oli niin, kuin se oikeastaan oli. Kun minä näin hänen soutavan itään päin, niin ajattelin itsekseni, että Antero oli rohkea vakoilija, ja kiittelin häntä sydämessäni, sillä pelkuri hän ei ole koskaan ollut, muut asiansa olkoot miten tahansa. Minä olen vieläkin näkevinäni hänet istumassa veneessä ja hymyillen puhelemassa itsekseen, niinkuin ei syntiä ja häpeätä olisikaan olemassa.»

Talonpoika raapasi korvallistansa. Hänellä ei ollut muuta sanomista, mutta asia rasitti hänen mieltänsä.

Miihkali kysyi: »Kuinka on oikeastaan? Minusta tuntuu maa horjuvan. Onko kunniantunto kuollut? Ja voiko omatuntokin kuolla?»

»Ei», vastasi talonpoika, »omatunto ei voi kuolla».

»Niin», toisti Miihkali, »omatunto ei kuole eikä sitä voida kuolettaa. Minä sen tiedän.»

Eräs vakooja lähestyi kiireesti. Hän oli ollut etempänä tiedustelemassa vihollisten asemaa ja palasi nyt ilmottamaan, mitä tiesi. Hän ensi sanoikseen virkkoi: »Ei nyt ole oikein asia.»

»Mitä tiedät?» kysyi Miihkali.

»Venäläinen pysyy niin hiljaa ja näkemättömänä tässä ympärillä, mutta vähän etempänä hänen rannastaan on vasta alkanut elämä ja liike. Hän on olevinaan kuollut ja kaukana, mutta nyt hän vasta näyttää oikein rupeavansakin elämään.»

»Mitä hän puuhaa?»

»Hän kaataa suuret alat metsää ja rakentaa täydessä puuhassa, mutta mitä, en tiedä oikein vielä, kaikki on vasta alussa. Jaakko tuli toiselta puolelta ja lörpötteli venäläisen saaneen tiedon meidän asemastamme, niin ett'emme muka enää ole turvassa, vaan saatamme joutua piirityksiin.»

»Hyvä», vastasi Miihkali, »saavatpahan sitte ainakin piirityslinjansa veriseksi. Käske Marttia», jatkoi hän vakoojalle, »panemaan toisen verran vahtia lisäksi. Minä sittemmin itse käyn vielä kaikkia katsomassa tänä yönä. Mutta te kaksi saatatte levätä. Hyvää yötä!» Ja hän viittasi sekä vakoojalle että vahdille, jotka molemmat läksivät levolle.

»Mene sinäkin lepäämään, Mikko», pyysi Elias. »Ethän sinä tätä kaikkea kestä; onpa ihan ihme, että sinä enää oletkaan meidän joukossamme.»

»Kyllä minä ehdin levätä haudassa. Siellä ei meitä enää häiritse mikään taistelu, hyvä veli.»

Elias katsoi vähän aikaa vaiti sotakumppaniansa ja virkkoi sitte lämpimästi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin kertoelee se sinusta.»

Ilo välähti Miihkalin kuihtuneista, kalpeista kasvoista ja hän kysyi: »Jos laulu vielä kerran jaksaa kaikua Keuruun seuduilla, niin se ei unhota minua; sano, uskotko sen? Vaikka minä olen ainoastaan tahtonut, vaan en jaksanut?»

»Siitä olen varma, sillä kansamme ei voi unhottaa sankareja, jotka ovat taistelleet, niinkuin Yrjö ja sinä.»

Miihkalin silmät tähystelivät, niinkuin olisi hän nähnyt jotakin kajastusta entisyydestä; hän sanoi: »Yksi olisi laulanut mielellänsä meidän teoistamme, sen tiedän varmaan, mutta häntä ei enää ole.»

»Häntäkö?» kysyi Elias. »Ketä? Ihan varmaan tarkotat Elinaa.»

»Elina ei laula sankarilauluja, hän kulkee vain hiljaista rauhan tietä.»

»Eikö hän? Kuka sitte laulaa sinun muistoasi?» kysyi Elias ihmetellen.

»Ei kukaan, ja vähäpä siitä. Kun kaikki muukin kukistuu kuolemaan, voinhan silloin minäkin vaipua unhotuksen hautaan.» Väsymystä ja surumielisyyttä kaikui hänen äänestänsä, mutta hän rohkaisihe ja jatkoi pontevasti: »Mutta ei, me emme vielä jouda kuolemaan. Kaarle-kuningas palaa tänne meidän luoksemme ja alkaa uusien, suurien voittojen ajan.»

XXVIII.

Historiallisia ristiriitaisuuksia.

Elias ajatteli kuitenkin toisin ja vastasi: »Jos tämä olisi alku eikä loppu, silloinhan meillä vielä olisi jäljellä toivo ja luja pohja; jos kuningas astuisi tähän meidän keskellemme, vaikkapa vain paljain käsin niin toisihan hän kuitenkin voimansa ja sankarillisuutensa meille lisäksi; mutta nyt on kaikki hukassa, kaikki, mitä on ollut; entisyys häviää ja nyt alkaa uusi, tuntematon olo, kasvanut meidän verestämme.»

»Mitä uutta sinä luulet näkeväsi?» kysyi Miihkali, tutkivasti katsellen kumppaniansa. »Minä en näe mitään muuta kuin sodan työt.»

»Silloinpa näet enemmän kuin minä. Minä en näe enää edes sotaakaan muuten kuin verisenä haamuna, joka tuolta kaukaa viittaillen häviää yöhön. Kaikki meidän entisyytemme on nyt loppunut tässä sodassa, joka mustapukuisena hirviönä on siepannut kynsiinsä kaikki ja kietonut suruharsoon. Mutta kukistettuna itsekin seisoo tämä kolkko kohtalo ja sota nyt oman hautansa partaalla. Meidän voimamme on lopussa, vähä tässä on enää apua taistelusta, ja mitä sen jälkeen koituu, elämäkö ja tulevaisuus vaiko ainoastaan kuolema meille ja koko maalle, kukapa sen osaa nähdä.»

»Hullua puhetta!» virkkoi Miihkali. »Lopettaako sota! Eikö taistella, eikö pitää puoliamme, kunnes Kaarle-kuningas pääsee palamaan ja johtamaan meitä, niinkuin ennenkin voittoihin!»

»Kunnesko Kaarle-kuningas pääsee palaamaan!» toisti Elias. »Sano minun sanakseni, siihen on vielä aikaa.»

»Katsokaamme me, jotka häntä odottelemme, ett'ei käy vielä pahemmin kuin täytyi käydä.»

Elias kysyi ihmetellen: »Jos nyt vielä ei ole pahin aika, niin milloinka sitte? Eikö koko Suomi ole jo erämaana? Eikö sotajoukko ole voitettuna ja hajotettuna? Kokkolaan on Armfelt koonnut kaikkein viimeisimmät jäännökset, kouran täyden miehiä repaleissa ja niin nälkäisinä, että sääret kalisevat liikkuessa. Siellä he ovat ilman aseita ja ilman toivoa. Mitä he ajattelevat ja mitä he odottavat, en tiedä, mutta tuskinpa vain kuningasta, joka yhä viipyy turkkilaisten seurassa ja jättää valtakunnan oman onnensa nojaan.»

»Jumala häntä auttakoon monissa huolissaan! Mitä sinun mielestäsi pitäisi meidän ja valtakunnan tehdä?»

»Ei mitään. Minun ymmärrykseni ei käsitä mitään ja sentähden minä taistelenkin kuin hullu ja suojelen vain turhaa tulevaisuuden varjoa, sillä mitään tulevaisuutta ei oikeastaan näy.»

Miihkali puristi kovemmin pyssyänsä ja vastasi: »Sinä teet itsesi sokeaksi, kun et tahdo mitään nähdä.»

Sanat kuuluivat etemmäksi kuin Eliakselle, ne kuuluivat Yrjöllekin, joka nyt tuli nopein askelin. Hänen oli lämmin astunnasta ja hän melkein läähätti. Vähän matkan päässä seurasi nuori vaimo, suruiset silmät säihkyvinä; häntä olisi voinut sanoa kauniiksi, jos hän olisi ollut vähemmin kuihtunut. Hänen vieressään astui joukko poikia, mutta hän ei näyttänyt heistä huolivan, sillä hänen katseensa oli kiintynyt miehiin ja hän kuunteli heidän puhettaan, niinkuin siitä olisi elämä tai kuolema riippunut. Täällä ei kukaan tuntenut vaimoa, mutta vahtitalonpojista muutamat tiesivät hänen olevan niitä harvoja, jotka vielä uskalsivat asua näillä seuduilla. He olivat tunteneet hänen miehensä ja sanoivat häntä Aution Rauhaksi. Täällä hänestä ei kukaan nyt välittänyt. Yrjö huusi jo matkan päästä vastaukseksi Miihkalin sanoihin:

»Tänään ei kukaan saa olla kuuro eikä sokea, päinvastoin pitäkäämme kaikki silmämme auki, sillä tässä on enempi kuin yksi asia katsottava ja pidettävä varalla.»

Miihkali seurasi sitä ajatussuuntaa, jonka juuri äsken puhellessaan Eliaksen kanssa oli saanut, ja vastasi: »Minä katson ainoastaan yhtä asiaa, ja se on velvollisuus; se velvollisuus on minulla miekassani. -- Missä asti kävit?» kysyi hän Yrjöltä.

»Korpilahdella asti.»

»Mitä kuuluu?»

»Kaikilla järvien rannoilla vilkas elämä. Shirikov veistätti lauttoja viidellätoista sadalla miehellä Belgorodin rykmentistä, alempana hoitelivat Boilshov ja Strelakov kahta rykmenttiä, ja Voronitsin rykmentiksi tunsin yhden joukon punaisista nutuista ja vehreistä viitoista, jotka loistivat kuin pihlaja syksyllä heidän noustessaan päivänpaisteessa maalle.»

»Tänne päinkö he pyrkivät?» kysyi Miihkali.

»Ei kukaan vielä tiedä, minne he pyrkivät, mutta arvattavasti kuitenkin tänne. Meidän kymmensylinen kaivoksemme on saanut suuren kunnian. Venäläiset ovat kertoneet Galitsinille, että me muka olemme rakentaneet itsellemme mahtavan linnan ja puolustaudumme nyt kuin karhut. He tahtovat saada meidät, pois tieltä, ja sentähden leikki taas kohta alkaa. Heille tulee apua joka päivä, ja jo nytkin saamme heistä joka mies osaksemme ainakin kolmekymmentä.»

»Tottahan sinä kutsuit miehiä kokoon pitkin tietä?»

»Kysy ennemmin, löysinkö, ketä kutsua. Koko tiellä näin ainoastaan ukkoja, vaimoja ja lapsia, enkä paljon edes niitäkään.»

Miihkali kyllä käsitti joka sanan todeksi, vaan kysyi kuitenkin: »Etkö nähnyt ollenkaan miehiä?»

»En muita kuin nelitoista-vuotisia poikia, mutta näinä aikoina kaikki valmistuu ennen aikojaan, kaikki jotka tapasin, seurasivat minua tänne.»

»Vai niin, vai kaikki nelitoista-vuotisetkin», toisti Miihkali.

Nyt astui vaimo esiin, kun näytti olevan aika hänenkin puhua, ja sanoi:

»Niin, kaikki ovat seuranneet teitä, mutta he ovat kaikki myllynkivinä riippuvat teidän kaulassanne viimeisenä päivänä. Heidän äitinsä syyttävät teitä Herramme Jumalan edessä ja kysyvät, millä oikeudella te riistätte heiltä lapset uhrattavaksi taistelussa, jossa ei enää ole toivoa. Niin kauan kun taistelu oli mahdollinen, antoi jok'ainoa, mitä hänellä oli. Minä olen kadottanut isän, kolme veljeä ja kaksi poikaa sodassa, eikä koko Suomessa ole ainoatakaan vaimoa, joka ei olisi jo ammoin antanut kaikkia rakkaimpiansa. Mutta nythän ei enää ole sota, meidän voimamme ovat perin lopussa, ja viholliset ovat luvanneet rauhaa ja armoa kaikille, jotka pysyvät hiljaa. Kyllähän elämää vielä voisimme kärsiä, ell'ei näitä kivekkäitä ja sissejä olisi; mutta he ovat maan kirous, he saattavat meidät kurjuuteen, josta yksin sotakin on meitä säästänyt. Oletteko te päällikkö, joka vaaditte kuuliaisuutta miehiltänne, ettekä tiedä, että huono sotamies on se, joka hylkää äitinsä ja karkaa pois hänen luotansa.»

Miihkali seisoi synkkänä kuin pimittävä pilvi. »Jos minä», sanoi hän, »olen vikapää kaikkeen pahaan, josta minua syytätte, ja jos minun mieheni ja minä olemme liikaa väkeä maassa, niin menkää venäläisherrojen luo ja sanokaa, millainen on asemamme ja miten vähäinen voimamme. He eivät suinkaan jätä teitä palkitsematta.»

Ne olivat jäykät sanat ja ne koskivat kovasti vaimoon, hänen siinä seisoessaan hädissään. Hän vastasi: