Chapter 16

»Siis kumppanien hylkäämä ja tämmöisenä päivänä!» sanoi Armfelt hitaasti. »Antero, sinä entinen asekumppani, nyt on musta tahra nimessäsi, ja omat kumppanisi ovat pyhkineet sinut pois luettelosta. Se on pahempi kuin kuolema. Kukapa olisi sitä luullut? No niin, te tiedätte että minun päiväkäskyni 20 päivältä syyskuuta 1713 on ehkä ankarampi kuin mikään sota-artikkeli; se tuomitsee säälimättä jokaisen, joka rikkoo; vaan tänään minä tahtoisin ennemmin vapauttaa kuin tuomita, sillä lähestyvä taistelu on juhlahetki, josta vielä monen sadan vuoden kuluttuakin puhutaan. Mitäs arvelette, pojat, jospa jättäisimme tuomion ja antaisimme Anteron marssia taisteluun pohjalaisten kunniarikkaassa, paljon kokeneessa univormussa ja näyttää katuvansa ajattelemattomia sanojaan sekä voittaa takaisin, mitä oli nyt juuri kadottamaisillaan?»

Taaskin neuvottelivat sotamiehet ja lausuivat viimein päätöksen: »Parempi on vapauttaa kuin tuomita; hän tulkoon meidän kanssamme, jos hän lupaa parantua.»

»Lupaatko kumppaneillesi elää ja kuolla kunnialla?» kysyi Armfelt.

»Mitäpä minun kunniastani!» vastasi Antero heittäytyen hangelle, jossa hän itki kovasti ja katkerasti.

»Nouse pois, Antero! Lupaa taistella meidän kanssamme uskollisesti ja rehellisesti, niinkuin tähänkin asti. Annapas minulle kättä.»

»Minun käteni on teille liian halpa!»

»Sotamiehen käsi, joka on rehellisesti suorittanut tehtävänsä, on yhtä hyvä kuin kenraalinkin. Anna nyt minulle kättä pantiksi, että kadut ja parannut.»

Antero ojensi melkein lapsellisesti pakkasesta punottavan kätensä ja kumartuen sitä tarkastelemaan sanoi: »Näettekö, se on aivan musta. Minua palelee niin hirveästi.»

Armfelt tempasi auki nuttunsa ja veti sieltä esiin pitkän villahuivin. »Kas tässä! Enempää minulla ei ole antaa. Jos tahdotte katsoa, ei teidän päällikkönnekään nutun alla ole parempia varustuksia eikä enempää kuin teilläkään. Eivätkä nuo saappaatkaan ole paremmat. Tästä irtosi pohja eilen, mutta nyt ei kukaan jouda paikkaamaan; minä vain käärin riepua jalkaani.»

Antero seisoi kahdella päällä, huivi kädessä, ja katsoi kenraalia. »Kääri vain se ympärillesi muistoksi Kaarle Kustaa Armfeltilta. Mielelläni minä lahjottaisin teille kaikille jotakin tämän hetken muistoksi, kun ehkä viimeisen kerran näin keskustelemme; mutta minulla ei ole enää muuta jäljellä kuin lämmin sykkivä sydämeni, joka on viimeiseen asti tekevä työtänsä Suomen ja sen kansan hyväksi. Siitä sydämestä minä nyt otan muutamia sanoja ja kiitän teitä kaikista niistä vuosista, jotka olemme eläneet yksissä taisteluissa ja vaaroissa saman lipun ympärillä. Me olemme tänä aikana oppineet kunnioittamaan ja pitämään toinen toistamme urhoollisina, rehellisinä miehinä. Me olemme kokeneet paljon, mutta saavathan muutkin kokea, vaikk'eivät saa niinkuin me kärsiä ja taistella suuren, pyhän asian puolesta; se on meidän kuolematon kunniamme. Elämän suuri pääasia ei ole, miten helposti on päästy kaikesta, vaan mitä varten on eletty ja miten uskollisesti on pyritty tarkotuksien perille. Uskollisuutta, pojat! Uskollisuutta niin vähissä kuin suurissakin asioissa. Eläköön kuningas!»

»Eläköön!» huusivat sotamiehet vastaukseksi.

»Eläköön Armfelt!» virkkoi Antero, juosten innoissaan esiin ja samassa tunkeutuivat kaikki kenraalin ympärille, ja riemun kaikuessa kohosi hän heidän käsissänsä ylös ilmaan.

De la Barre lähestyi ja katseli kummastellen tuota outoa näytelmää. Muutamia värähdyksiä näkyi hänen kasvoissansa, voimatta kuitenkaan tehdä niitä elävämmäksi; ne pysyivät synkkinä, ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi kalveten.

Sotamiehet huomasivat De la Barren tulon ja Aabel kysyi lähinnä seisovilta: »Emmekö hurraa myöskin De la Barrelle?»

»Se on teidän asianne», vastasi Simo. »Jalkaväellä ei ole mitään tekemistä sen miehen kanssa.»

»Olihan ratsuväkeäkin hurraamassa Armfeltille.»

»Entä sitte», virkkoi Simo, »kuningas kyllä tunnetaan kypärästään, ja osaatpa sinä itsekin erottaa heidät.»

Kenraalit ehtivät jo ohitse ja hurraaminen jäi sikseen.

»Mitä se melu merkitsi?» kysyi De la Barre.

»Se koski kavallusta, mutta toivoakseni oli kaikki vain pelkkää väärinkäsitystä.»

»Kavallustako!» ihmetteli De la Barre. »No niin, sepä toden totta olisikin luonnollinen päätös tästä kaikesta, eikä mikään äkkiarvaamaton ilmiö. Mielettömyys teidän ajatustanne ohjasi, kun vastoin kaikkien muiden neuvoa päätitte taistella tässä.»

Armfelt pysähtyi. »Haluaisitteko te yhä vielä Ilmajoen metsiin ja olisiko meidän ollut parempi taistella siellä?»

»Tietysti», vastasi De la Barre. »Siellä olisimme voineet tiheillä saarroksilla suojella itseämme. Täällä on kaikki avoinna, ja kun meillä on niin vähäinen voima vihollisen 20,000:tä vastaan, on tähän pysähtyminen hulluutta ja varma kuolema. Parempi metsääkin olisi vielä ollut Vöyrin solake.»

»Minulla on aivan päinvastainen vakuutus, sillä metsän hakkuu olisi enemmän vahingottanut ja väsyttänyt meitä itseämme kuin vihollista, kun, Jumala paratkoon! emme kuitenkaan ole kyllin voimakkaat saarroksia puolustamaan. Solakkeita on talvisaikaan yhtä vähän Vöyrissä kuin muuallakaan koko maassa, sillä kaikkihan nyt on tasaista ja tiet yhtä huonot kaikkialla. Vahvempi vihollinen ei kuitenkaan pidä lukua tiestä, vaan kulkee, mistä mielensä tekee, ja se pitää heikomman ottaa huomioonsa. Tuskin on meillä koko tällä puolella maata kolmeakaan luotettavaa solaketta, varsinkaan nyt, kun vihollinen on näyttänyt kykenevänsä kuljettamaan kokonaisia rykmenttejä järvien yli, niin että hän milloin hyvänsä voi piirittää meidät.»

»Tuohon», intti De la Barre, »minä en yhdy ollenkaan; vaan jos todellakin on niinkuin sanotte, olisi meidän vielä kerran pitänyt peräytyä ja odottaa kevättä, sillä jos mikään on raskasta, niin ainakin on tuo tahallaan meneminen teurastuspenkille tämän vähäisen voiman kanssa, jonka rohkeus ja kestävyys kärsimisissä kyllä on aivan verraton.»

Armfelt hymyili suruisesti ja sanoi: »Selvään kuuluu vieras noista sanoista, sillä ainoastaan se, joka ei koko sydämestään ole kärsinyt tämän maan kanssa, jaksaa ajatella, ett'eivät ne kärsimykset nytkään loppuisi. Hänen silmänsä ei näe, mikä kiihkeä halu elää joka sydämessä kuolettaa viimeinkin epävarmuus, joka jo kauan on rammannut jäseniemme viimeistä voimaa ja kiskonut sydämestämme viimeisenkin toivon. Me olemme jo kylliksi odotelleet ja peräytyneet, nyt seisomme tässä ja voitamme taikka kuolemme.»

»Te puhutte mahtivallan kieltä ja vaaditte kuuliaisuutta.»

»Minun ääneni on kansan ääni, minä tahdon samaa kuin se.» Armfelt otti taskustaan kirjeen ja avasi sen. »Tässä on sitä paitsi kuninkaan viimeinen ilmotus, jossa hän pyytää minua olemaan millään ehdolla väistymättä, vaan kestämään ja taistelemaan viimeiseen mieheen.»

De la Barre vastasi halveksivalla äänellä: »Hyvähän on olla herrana, kun jumaloidaan ja totellaan kuin kuningasta. Missä te astutte, siinä toivo vilkastuu ja siinä kasvaa rohkeus ja puolikuihtunut voima jälleen elpyy sekä nuorukaisissa että miehissä, ja luottamus teihin saa jokaisen luottamaan itseensäkin ja tulevaan aikaan.»

Armfelt katsahti iloisesti ylös sanoessaan: »Eihän se ole muuta kuin että kansa tuntee minua kohtaan samaa kuin minä heitä kohtaan. Yhdeksän vuoden ikäisenä poikana tulin minä tänne kotiseudustani Nevan tuolta puolen, isättömänä ja ilman muuta rikkautta kuin kaksi tyhjää kättä. Täällä minä sain leipää ja palkkaa», kertoi hän hymyillen, »sainpa hevosenkin ja ennen kaikkea luottamuksen omaan itseeni. Sitte minulle elämä opetti kaikenlaista vieraassa maassa, mutta jos luen kaikki yhteen, niin on se ennen kaikkea opettanut minut rakastamaan velvollisuutta ja tätä kansaa, joka pitää velvollisuutta korkeimpana kaikesta.»

»Tehkää, miten tahdotte, mutta vastatkaa myöskin seurauksista», vastasi De la Barre tylysti.

Kenraalit saapuivat sen tulen luo, jossa Iikka keitti ja puuhasi. »Onko teillä kylläksi tarpeita haavotettuja varten, kun tarvitaan», kysyi Armfelt.

»Kyllä minä paikkailen ja sitelen, jos te vain säilytätte meidän paikkamme», vastasi vaimovanhus luottavasti.

»Onko teillä kylliksi siteitä kaikille, jotka verta vuotavina tulevat taistelusta?» kysyi Armfelt vielä.

»Eipä juuri liiaksi, mutta ei puutettakaan. Palttina loppui, mutta tässä on revittyä tuohta, pehmeätä kuin silkki. Tappuroita ja heiniä on myöskin sekä tervaa lisäksi, joka on kaikkein parasta. Jos Jumala suo meille elämää ja voiton, niin tulemme kyllä toimeen sillä, mitä meillä on.»

»Tiedättehän, mitä sankarimme kärsivät ja kestävät ja minä myöskin. Me tiedämme molemmat, ett'eivät he lellittele vaaraa; me tiedämme, minkä arvoiset he ovat taistelussa, ja sentähden minä luulen sen onnistuvan; sillä meillä on oikea asia ja sitä Jumala auttaa.»

Iikka katsahti synkän näköisenä ylhäiseen herraan. »Jumala on kyllä teidän kanssanne, herra kenraali, sillä te olette oikeudentuntoinen mies; mutta olihan Jumala paratiisissakin, vaan kuitenkin pääsi sinne käärme. Sen ne opettivat minulle nuoruudessani.»

Armfelt katsoi häntä kummastellen. »Tahdotteko ennustaa meille pahaa?»

Vaimovanhus nyykytti päätään paljon sanovasti ja vastasi: »Onni on uskotun, sentähden sen onnettomuus voittaa; mutta uskottomuus voi välistä olla onnellisempi kuin uskollisuus, sentähden minä en luotakaan onneen enkä myöskään usko, että siihen aina kannattaa luottaa sen, joka pelastaa itselleen onnen ainiaaksi.»

Armfelt kääntyi De la Barren puoleen. »Olikohan tuossa varotus? Mitä hän oikeastaan tarkotti?»

De la Barre nykäytti halveksivasti olkapäitään. »Minä en ymmärrä suomalaista, minusta hän on liian umpimielinen. Minun ranskalais-puolalainen vereni on liian lämmin, mieltyäkseen tämän maan kylmään ja kuivakiskoiseen äänilajiin.»

Armfelt jatkoi keskusteluaan Iikan kanssa. »Kuinka te muuten jaksatte täällä? Tämähän on jo kolmas yö.»

Iikka sulloi pataan vehreän olkilyhteen ja ammensi siihen enemmän lunta. »Vähäpä minusta, joka toimiskelen täällä lämminten tulien luona», sanoi hän, »huonommin ne voivat tuolla alhaalla jäällä.»

De la Barre kumartui tirkistelemään pataan. »Mitä tuo on? Keitetäänkö sitä hevosväen hevosille?»

»Siitä tulee viiniä niille, jotka lähtevät kuolemaan.»

»Viiniä hevosilleko?» kysyi De la Barre.

»Ei, herra, vaan niille jotka puolustavat maata ja teitä tänään. Mutta missä hätä pitelee kiinni tuopinkorvasta, siinä humala ja hunaja eivät kuohu yli laitojen. Paremman puutteessa on tämä kuitenkin kyllin hyvää, varsinkin näissä padoissa. Niissä on mehua katajanmarjoista, ja kun rauhallisissa asunnoissa on kyllin aikaa laittaa niistä juomaa, vähän jauhoja sekaan pannen, niin kelpaa se hääpitoihinkin; mutta tässä on kiire ja hätä, sentähden on se katkeraa ja heikkoa, mutta kuitenkin lämmittävää ja parempaa kuin paljas vesi.»

De la Barre osotti pataan, jonka vieressä he seisoivat. »Vaan entä tuo? Ovathan ne vehreitä olkia keskellä talvea. Eikö niitä keitetä hevosille?»

»Jos Jumala suo meidän elää huomispäivään, niin hevoset saavat sen keitetyn rehun, mutta ei ennen. Se on menneenkesäisten ohrapeltojen vihanta laiho. Ihmiset leikkasivat peltonsa, ennenkuin laiho pääsi tähkälle, sillä jos se kerran ehti valmistua, niin tiedettiin, että sen olisi kruunu ottanut, ell'ei sota ehtinyt sitä jo ennemmin hävittää. Sentähden he kätkivät oljet talveksi, keittääkseen niistä hädän hetkinä edes vähän voimaa. Sitä voimaa ei juuri kannata kehua, mutta täydestä se saa kelvata, varsinkin lapsille, kun taloista maito loppuu. Mutta kaikki mitä oli koottu ja säästetty monen peninkulman alalla, on nyt tässä. Äidit ovat riistäneet viimeisenkin aarteensa lapsiltaan, estääkseen edes muutaman päivän meidän sankarejamme kuolemasta nälkään ja paleltumasta.»

»Mitä heillä sitte itsellään on?»

»Ei mitään! Mutta isänmaa ennen kaikkea.»

»Entä jos he kuolevat nälkään meidän taistellessamme?»

»Niin kuolevat he onnettomuudesta, mutta vapaiden kuoleman. Ennen hauta Suomessa kuin orjuus vihollismaassa. Sentähden myöskin jok'ainoa panee viimeisen voimansa miekan kärkeen huomenna.»

De la Barre katsoi ihmetellen vaimovanhusta ja sanoi sitte Armfeltille: »Kummallinen maa ja kansa, jossa kaikki toisella kädellä työntää minua pois ja toisella kuitenkin pitää kiinni.» Ja Iikan puoleen kääntyen jatkoi hän: »Kun miehet kukistuvat, vetävät he kanssansa myöskin vaimot ja lapset kurjuuteen. Sotamiehen ei pitäisi saada kaikkea.»

Iikka oli vaiti, niinkuin ne sanat eivät olisikaan koskeneet häneen. Hän kaatoi pullosta viinaa pikariin ja tarjosi Armfeltille. »Ensimäisten pitää saaman parasta.»

Armfelt taputti vaimoa ystävällisesti olkapäähän. »Kiitoksia, minä juon pikarin teidän kanssanne, mutta en siitä pullosta; sen säästämme haavotetuille. Täyttäkää pikari meille kummallekin padasta!»

Iikka kaatoi viinan takaisin pulloon, täytti pikarin padasta ja antoi sen Armfeltille, joka juodessaan sanoi:

»Kiitos uskollisesta kumppanuudesta, Iikka! Jos Jumala suo meille voiton, niin kutsun teidät juomaan minun kanssani pikarin vihollisen viiniä, vaan jos joudumme tappiolle, niin emme ehkä enää koskaan näe toinen toistamme.»

Iikka nyykäytti myöntävästi päätään. »Kyllä mies tietää, missä on syntynyt, tietääpä myöskin, missä on elänyt, vaan missä kunkin hauta on, sitä ei kukaan tiedä. Jumala suojelkoon teitä, jalo herra!» Hän joi.

»Ettekö tarjoa pikaria myöskin De la Barrelle, urhoolliselle kenraalille, joka on niin kauan yhdessä meidän kanssamme nauttinut kaikkia iloja ja suruja?» kysyi Armfelt.

»Jos käskette, herra kenraali.»

Armfelt huomasi hänen kylmyytensä, vaan jatkoi: »Ystävyyden pikari on ystävällisesti tarjottava ja ystävyydellä otettava vastaan; ei sitä päällikkö voi käskeä.»

Iikka huuhtoi Armfeltin pikarin ja alkoi sitä täyttää, samalla puhuen vastaukseksi: »Perin harvoin päälliköt antavat ystävyyttä kuormastossa olijoille niinkuin minulle. Te olette kaikille yhtäläinen, jalo herra, mutta sentähden ei olekaan toista teidän vertaistanne.»

Hän ojensi pikarin De la Barrelle. »Tahdotteko, kenraali, juoda voittomme onneksi ja siksi menestykseksi, jota toivomme?»

Mutta De la Barre viittasi eittävästi. »Säästäkää niille, jotka ovat paleltumaisillaan tuolla jäällä. Kyllä sittekin ehdimme juoda voittomme kunniaksi, kun sen ensin saavutamme.»

Monta suksimiestä tulla, syöksähti esiin huutaen: »Venäläinen jalkaväki on lähtenyt Ilmajoelta liikkeelle tänne päin. Galitsin itse johtaa, ja kohta he jo ovat täällä.»

XXVI.

Napuen taistelu.

Armfeltin kasvot hiukan kalpenivat, hän huoahti syvään ja sanoi: »Hyvä, että tulevat! Jo onkin saatu kylliksi odottaa. Pärisköön rumpu! Kootkaa kaikki rukoukseen! Se on ehkä viimeinen hyvinkin monelle. Missä hevoseni?» Hän kääntyi De la Barreen päin, joka jo kiiruhti pois. »Kuulkaas, De la Barre, veljeni! Sananen vielä ennenkuin eroamme.»

De la Barre palasi Armfeltin luo ja hän jatkoi: »Mitä hyvänsä lienee mielessäsi piillyt minua vastaan, syystä tai syyttä, niin anna nyt minulle kättä sovinnossa, veljellisesti; kas tässä on minun käteni.»

De la Barre ojensi vaiti kätensä, mutta Armfelt ei tyytynyt sen puristukseen, vaan sanoi: »Miten kylmästi sinä kättä annat. Ennustaako se tien nyt loppuvan, jota olemme niin kauan yhdessä astuneet?»

De la Barre vastasi kylmäkiskoisesti: »Pitääkö nyt tyhmäin etuluulojen saada vallita miestä, joka johtaa tuhansia ja jota sekä ylhäiset että alhaiset alinomaa ylistelevät sotajoukkomme ensimäiseksi mieheksi?»

»Jää hyvästi!» sanoi Armfelt. »Ota vastaan tässä viimeiset sanani! Tulkoon kohtalomme millaiseksi hyvänsä, niin minä en koskaan, en hädässä enkä ilossa, unhota, että sinä olit aseveljeni.»

Liikutuksen tunne värähti De la Barren kasvoissa ja hän ojensi vielä kerran kätensä Armfeltille. »Te jätätte rehellisen nimen perinnöksi jälkeläisillenne», sanoi hän.

»Armfelt-suvun vaakunakilpi ei koskaan tahraudu», vastasi hän ylevästi.

De la Barre hymyili epäilevästi. »Tulevaisuus ei näyttele mitään ennen aikojaan. Puhukaa te vain omasta puolestanne.»

Armfelt aikoi niitä sanoja vielä vastustaa, mutta De la Barre viittasi jäähyväisensä ja riensi pois.

Ylipäällikkö kääntyi sotamiesten puoleen. »Kuulkaa, miehet, tunnussanamme on tänään: Jumalan avulla!» Ja hän hypähti ratsunsa selkään ja katosi näkyvistä.

Yö ja aamu olivat kuluneet, päivä alkoi pilvisenä; taivasta verhosivat raskaat, lyijyharmaat pilvet. Tuuli kiihtyi, kova tuisku alkoi. Tuskin kykeni erottamaan kättänsä silmäin edestä, ja pakkanen puristeli vielä tuntuvammin kuin edellisinä päivinä. Mutta nyt näyttivät väsyneet ja köntistyneet sotamiehet yht'äkkiä virkistyvän eikä sitä ollenkaan tuntevan. Niin oli, kuin tyttö oli tulen luona sanonut: nyt oli vain yksi asia ja nyt kaikkia ja jok'ainoata tarvittiin.

Rummut pärisivät kehottavasti, mutta vaikenivat taas; sen sijaan kuului virren veisuu, kaikki päät paljastuivat ja miehet sitte kumartuivat aseitansa vasten lyhyeen rukoukseen.

Se tuskin ehti loppua, kun jo uusia suksimiehiä syöksähti sanaa tuomaan. Lumi tuprusi heidän ympärillään ja he jo kaukaa huusivat: »Nyt ne tulevat kuin synkät pilvet, kymmentuhansia, kanuunat jyrisevät! Tuo tuli joka leimuaa takanamme, nousee Turpalasta! Sen venäläiset sytyttivät!»

Korkealle leiskuivat liekit palavasta kylästä, ja nyt sytyttivät suomalaiset itse Napuen, niin että liekit tuulessa levisivät huimalla vauhdilla. Pelloilla palavien talojen vieressä oli nyt taisteltava. Musiikkia kuului etempää ja sitte pari kanuunan laukausta. Viholliset tulivat pikamarssissa. Jalkaväen ensi linja marssi pitkin jäätä Napuen kylää kohti ja nousi pohjoisrannalle suomalaisten vasenta siipeä vastaan. Kohtapa jo ajoi ratsuväkikin metsästä. Palavista kylistä nouseva kuumuus oli lisännyt tuulen vauhtia; myrskyksi kasvaen ajoi se lunta ja savua vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin voivat edes raottaakaan silmäluomiaan. Taistelu tuli kuitenkin tulisemmaksi kuin missään ennen.

Heti kun ensimäiset kanuunain jymäykset kuuluivat, kantoivat muutamat sotilaat yhtä haavottunutta rekien luo, jossa naiset olivat valmiina ottamaan vastaan. »Pitäkää varanne! Tässä on alku, ja se on paha merkki enteeksi.»

Iikka kumartui haavoitettua tarkastelemaan. Hän oli kuollut ja vaimovanhus päivitteli: »Hän on piispan aatelis-ratsupoika! Pitikö hänen nyt ensinnä kaikista kaatua!»

»Niin», sanoi eräs kantajista. »Juuri hänen haavastaan onnettomuus huutaa meille pahaa ennettä, sillä hän ei kaatunut vihollisten hyökätessä, vaan meidän omasta leiristämme lentänyt kuula hänet surmasi.»

Iikka hämmästyi. »Niinkö todella?»

»Yhtä totta se on, kuin että hän tuossa makaa. Hän oli etuvartijana, kun venäläisen ratsuväen ensi osasto syöksähti esiin ja silloin jymähtivät meidän rautakanuunamme esikunnan majan vieressä, mutta ensimmäinen kuula ei ylettynyt viholliseen asti, vaan lensi suoraa päätä häneen, joka tuossa makaa.»

Syvään huoahten levitti Iikka ratsupojan päälle vanhan hevosloimen ja sanoi: »Hän on kuoleman oma, ja jos hän merkitsee taistelun päätöstä, niin olemme kaikki hukassa.»

»Vaiti pahan onnen korppi!» tiuskasi toinen sotamies. Älä ennusta pahaa ennen aikojaan, tai muuten minä kiskon kielen kurkustasi, ennenkuin se ehtii laimentaa ja himmentää katseet, jotka nyt pyrkivät voittoon.» Hän katsoi Iikan suruista muotoa ja jatkoi: »Joko te synkistytte, no antakaa anteeksi ja unhottakaa, mitä sanoin; mutta älkää puhuko semmoista. Kas tässä käteni, ollaan sovinnossa ja jääkää hyvästi.»

Sotamiehet riensivät pois taisteluun, joka kiihtyi tulisemmaksi joka hetki. Venäläinen voima oli mahtavan suuri, mutta kuitenkin työnnettiin se takaperin ja voitto näytti kallistuvan suomalaisten puolelle. He ponnistivat joka mies tänään kaikki voimansa, mutta monipa heistä myöskin kalpeni ainiaaksi. Niiden joukossa oli Israel Peldan. Hän taisteli pienen osaston johtajana, mutta haavottui ja kaatui. Hänen miehensä syöksivät ohitse ajamaan pakenevaa vihollista takaa, mutta kaatunut johtaja viimeisiä hengähdyksiään huoaten kielsi sanoen:

»Ei sinnepäin, pojat, pysykää hyvästi koossa ja pohjoista kohti suoraan keskelle taistelua! Meidän miehemme voittavat mutta tarvitsevat apua. Minä en tule kanssanne. Jääkää hyvästi sotakumppanit! Menkää te voittoon, minä lähden kuolemaan.»

Eräs sotamies kumartui hänen puoleensa sanoen: »Emmekö saa viedä teitä rekien luo, ehkäpä elämä vielä palaa?»

Mutta Peldan viittasi kiirehtien. »Vähäpä minusta lukua. Nyt jo kuolen. Ei, nostakaa minua, tuolta kuuluu voittoriemu.» Hän pyöritti hattuaan. »Hei Armfelt! Eläköön Suomi!»

Sankari ei jaksanut enää, hän putosi maahan ja kuoli nuoruutensa keväässä, ja uusia miesjoukkoja syöksyi hänen ylitsensä.

Suomalaisten vasenta siipeä ahdistettiin kovasti jo taistelun alussa, mutta se piti urhoollisesti puoliansa ja sai viimein apua. Oikea siipi, johon vihollinen ei ollut koskenut, komennettiin jään yli tulisimpaan kahakkaan, ja sitte venäläiset lyötiin kaksi kertaa takaisin ja heidän omat kanuunansa käännettiin heitä vastaan. Ne olivat jo kuitenkin naulatut ja sentähden kelpaamattomat.

Suomalaisjoukko juoksi Fieandtin johdolla ja huusi riemuiten mennessään: »Eespäin, eespäin! Tänään on voitto meidän!»

Kapteeni Sising tuli heitä vastaan toiselta taholta vastaten: »Seis, seis Herran tähden! Missä on ratsuväki? Meidän selkäämme hyökätään pohjoisesta päin!»

Mutta toisaalta huudettiin: »Päinvastoin etelästä! Missä on De la Barre?»

»Missä hän on? missä?» kuului joka taholta.

Stjernstedt riensi vasemmalta puolelta huutaen: »Herran tähden keskukseen, heti paikalla, sieltä pitää torjua ne, jotka ryntäävät etelästä päin! Jalkaväkeä ahdistetaan joka taholta, sillä De la Barre on kavalasti paennut ja hänen kanssaan on hänen väkensä pettänyt meidät.»

»Onko ratsuväki paennut?» kysyttiin joka taholta hätäillen.

»On», vastasi Flemming hengästyksissään, »kaikki paitsi turkulaiset. Aksel Bure ja majuri Freudenfelt kaatuivat juuri nyt.»

Miehiä kaatui yhä enemmän molemmilla puolilla, suomalaisten päällikköjen rivi harveni harvenemistaan, ja viimein täytyi aliupseerin johtaa kolmea rykmenttiä. Häiriö eneni ja väki riensi eri tahoille. Viimein näkyivät suomalaiset hajallaan pakenevan ja huuto kuului: »Kaikki on hukassa! Mahtavampi voima voittaa, kavallus antoi meidät sen käsiin.»

Miihkali taisteli lippu kädessä ja sotamiehet seurasivat häntä. Pienoinen joukko harveni yhä enemmän ja yhä enempi vihollisia tunkeutui sen kimppuun.

Silloin ilmestyi siihen Armfelt: »Vartioikaa hyvästi lippua!»

Miihkali katsahti sinnepäin ja näki kenraalin miekka kädessä yksin taistelevan monia kymmeniä vastaan; hän näytti olevan hukassa. »Pelastakaa kenraali!» huusi Miihkali ja lähetti kumppanit pois luotansa.

Venäläiset ahdistivat, mutta suomalaiset seisoivat jäykkinä, ja vielä kerran hymyili onni heille, mutta ylt'ympäri piiritettyinä kukistuivat he viimein mahtavan voiman alle ja taistelu oli päättynyt tappioon.

Pimeys, lumipyry ja savu kietoivat kaikki tyyni läpinäkymättömään verhoon, peittäen niinhyvin toisten kuolintaistelun ja epätoivon kuin toisten pauhuisen riemunkin.

Heti kun meteli vähän tyyntyi, näkyi ruhtinas Galitsin yksinään ratsastelevan ja katselevan veristä taistelutannerta. Upseeri lähestyi ja ruhtinas sanoi hänelle: »Tässä makaa monta jaloa ja urhoollista sankaria, jotka ansaitsevat kunnioitusta; he täyttivät velvollisuutensa kuin miehet.»

»He taistelivat hurjasti, mutta meillepä se kuitenkin voitto jäi», vastasi upseeri voitonriemussaan.

»Mutta se on minulle vieläkin oikea arvotus», jatkoi ruhtinas, »sillä kaikki näytti jo niin pahalta meidän miehillemme, ja minä olin jo ihan valmis peräytymään. Meidän vasen siipemme ajettiin pakoon ja voitto oli jo aivan livahtamaisillaan suomalaisille, mutta silloin petti De la Barre paeten ratsumiehineen ja vieden voiton kanssansa.»

»Minkähän tähden hän lienee niin tehnyt?» ihmetteli upseeri.

»Jos hän olisi vain pysynyt levollisena ja poltellut rauhassa piippunsa loppuun, niin olisimme me joutuneet tappiolle», vastasi ruhtinas ja katseli kaatuneita, joita makasi mykkinä ja kalpeina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Monenlaisia tunteita liikkui hänen rinnassaan ja viimein hän sanoi vakavasti: