Chapter 15

»En, en minä sitä tarkottanut», vastasi tyttö vakavasti. »Mitä me teemme, sen teemme nyt pian, ja ken on ollut mukana tähän päivään asti, hänen pitää olla loppuun saakka. Mutta tuolla laillahan ette kuitenkaan pääse mihinkään. Tuossa olette nyt istunut reen laidalla niin kauan, että kaikki jäsenenne ovat kangistuneet. Tulkaa, minä talutan teidät tulen luo. Siellä kyllä virkistytte.»

»Taluttakaa vain, Alli. Minun käteni vapisee väsymyksestä, ett'en osaa tähdätä tarkkaan, ja Jumala häntä armahtakoon, joka tänään ampuu huonosti.»

»Jospa jo kohta alkaisi taistelu!» sanoi Alli ja auttoi Eliaksen lähimmälle tulelle. Kaksi sotamiestä tuli kiuluineen padan luo, jolla Iikka keitti juomaa. Toinen huusi jo matkan päästä:

»Antakaas tänne, mitä teillä on, ja oikein kuumaa! Pojat siellä jäällä ovat melkein köntistyä.»

Iikka ammensi minkä kerkesi ja vastasi: »Kyllä annan, kyllä annan, mikäli riittää, mutta vesihän tuo loppui jo eilen, ja nyt meidän täytyy sulattaa lunta. Tahdotteko tekin?» kysyi hän toiselta. »Hyvänen aika, mitä muutamat padat riittävät neljälle tuhannelle miehelle!»

Yhä useampia sotamiehiä tuli ja Iikka jatkoi hädissään: »Menkää jo muidenkin luo. Täällä ei enää ole mitään.»

»Älkää puhuko loppumisesta, Iikka», sanoi sotamies. »Jos te olisitte saanut niinkuin me maata kolme vuorokautta paljaalla jäällä ilman ruokaa ja juomaa, jos näkisitte millaisena väki seisoo siellä, vilusta sinisenä ja nälkäisenä, niin ettepä lähettäisi meitä pois sanoen pataanne tyhjäksi.»

Iikka itki. »Mitä ihmettä te sitte tahdotte minua tekemään? Tästä on kannettu kantamallakin pitkin yötä. Tuolla on jo taivaanrannalla päivänvaloa, vaan yhä useammille pitäis jakaa, ja sittekin vielä ihmettelette, että patani tyhjenee.»

»Kas niin, pankaa vain puita alle älkääkä itkekö», lohdutti sotamies. »Jos kyyneleet auttaisivat tässä maailmassa, niin olisipa aika meidän käydä istumaan ja itkemään kaikki tyyni.»

»Jos tahdotte nähdä», sanoi toinen sotamies, »niin menkää tuonne ja katsokaa pitkin jokea. Neljä tuhatta miestä repaleissa, jäsenet köntistyksissä, vatsat tyhjänä. Jalkaväki keskellä jäätä ja ratsumiehet molemmilla rannoilla sekä sivuilla ja takana viisikkäät. Teidän oma poikanne on siellä joukossa, mutta ei hän itke eikä kukaan muukaan.» Hän tirkisti pataan. »Johan se näkyy rupeavan porisemaan. Ammentakaapas sitä jo tähän.»

Sotamiehet saivat ämpärinsä täyteen ja läksivät, mutta yhä useampia kokoutui tulien luo ja kaikki jotka suinkin ehtivät, pysähtyivät hetkiseksi lämmittelemään. Kolme neljä miestä kantoi sinne tunnotonta Yrjöä, jonka laskivat Iikan tulen viereen.

»No mikä hänellä on hätänä?» kysyi Iikka. »Onko hän kylmennyt kuoliaaksi jäällä?»

»Hänestä vuosi verta liian paljon, kun viimeksi erosimme venäläisistä, eikä haava ole vielä parannut. Hän valitti sivuansa pakottavan, ja kun me paraillamme seisoimme rukoillen Jumalaa, että venäläiset viimeinkin tulisivat, niin että kaikki saataisiin pian päätetyksi, niin hän yht'äkkiä sulki silmänsä ja kaatui kuin poikki hakattu honka.»

»Niin», virkkoi toinen, »aivan hän kaatui suoranaan hangelle, ensin hitaasti ja lopulla rojahtamalla raskaasti. Jos osaatte, niin auttakaa häntä.»

»Missä haava on?» kysyi Iikka, kumartuen alas.

»Luullakseni se on tässä näin sivussa. Laittakaa ja paikatkaa, niin että kerrassaan kestää, jos hän vielä virkoaa, sillä ei meillä enää ole monta hetkeä aikaa.»

»Alli!» huusi Iikka toisille re'ille päin, jossa Alli hoiteli paleltuneita käsiä ja jalkoja. »Ottakaapas oksia ja tehkää minulle risti. Tuokaa sitte tänne tervapytty sieltä reen vierestä.»

Alli teki niin ja Iikka sill'aikaa avasi Yrjön mekon.

»Luuletteko hänestä vielä miestä tulevan?» kysyi Alli.

»Sepähän vast'edes nähdään. Tuokaapas tänne pikari. Hänen pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa.»

Alli täytti pikarin padasta ja pani vähän tervaa sekaan. Iikka jatkoi: »Ei juoma yksin auta, mutta terva tekee hyvää ja suola vahvistaa. Mutta vielä minä vähän tarvitsen ruutiakin. Antakaas minulle rahtunen», sanoi hän lähimmälle sotamiehelle. »Koska se on tullut ruudista, niin pitää autettamankin yhtä voimakkaalla ja vielä voimakkaammalla. -- Onko teillä risti valmiina?» kysyi hän Allilta.

Alli antoi hänelle nelikulmaisen palmikoidun ristin ja Iikka painoi sitä Yrjön kylkeen sekä alkoi lukea:

»Otan kyiset kintahani, Maanmatoiset vanttuhuni, Joilla ruttohon rupean, Amputautia tavotan; Niin otan kokolta kourat, Veren juojalta vekarat, Linnulta lihan pitimet, Havukalta haarottimet, Joilla ma ruton rutistan, Pelästytän perkelehen Ristittyä rikkomasta, Tehtyä teloamasta. Vaan jos ei totelle tuosta, Vääjänne väheäkänä, Otan kourat kontiolta Toiset kourat kuollehelta, Joilla konnan kouristelen Isketän pahan itikan, Puskut pilvihin puserran, Amputau'it taivahalle.

Sitte hän pitäen ristiä toisella kädellään tulen päällä ja toisella pikarin sanoi: »Kas niin, Alli, kysykää nyt, mitä minä poltan.»

»Mitä te poltatte tuossa ristissä?»

»Pakotukset, kuumeet poltan. Se on käsi kuivakohon, joka tähän haavan laitti; haava tää parantukohon, kuume kohta jäähtyköhön, niinpä totta kuin tään ristin minä nyt tulessa poltan sekä siunaan Maariaisen nimessä tämän pikarin ja myö tämän juomatilkan.»

Hän viskasi ristin tuleen ja sovitteli pikarin Yrjön huulille.

»No, johan hän juopi; silloin ei elämäkään ole kaukana. Nostakaapas ylös miestä, että osaa juoda.»

Sotamiehet nostivat sairasta ja hän joi aika kulauksen, silmät ummessa, mutta repäsi ne samassa auki sanoen:

»Ah! Tultako te minuun kaadatte? Ihan minä nyt kuolen.»

»Väkevää se oli, mitä saitte», sanoi Alli.

»Vahva pitää, eikä tässä ole aikaa kursailla», virkkoi Iikka. »Juokaahan vielä, ette te tästä kuole.» Ja Yrjö joi.

»Aivanhan koko kieli menee mukaan», sanoi hän väsyneesti.

»Ei sitä suinkaan muuta mene kuin nahka», lohdutteli Iikka. »Juokaa vielä kerta, niin kestätte kuin mies.»

»En, minä en voi.»

»Mitenkäs sitte voitte vastustaa venäläistä, kun hän tulee, jos nyt näin vähästä köntistytte? Juokaa, sanon minä.» Ja Yrjö joi taas. »Kas niin, koettakaa nyt nousta ja astua vähän.

Yrjö nousi ja yritti astua, mutta jalat eivät oikein kannattaneet; viimein rupesi astunta kuitenkin sujumaan ja hän sanoi vilkkaammin:

»Olihan tuo väkevää, vaan ehkäpä se sentään tekee hyvää. Tuntuu kuin eläviä käärmeitä lentelisi ruumiissani.» Ja hän vapisi kuin vilutaudin puistellessa.

»Mitenkä haava on. Pakottaako?»

»Koko sivua repii, mutta olkoon nyt huomiseksi, johan sain tehokasta lääkettä.» Hän aikoi lähteä, mutta Iikka pidätti häntä sanoen:

»Huomispäivää ei kukaan meistä ole vielä nähnyt. Paras on tehdä tänään, mikä ehditään. Alli saa hoidella minun pataani. Tulkaa pois tuonne reen luo, siellä ovat kaikki minun kompeeni.»

Toisia sotamiehiä tuli ja muuan heistä näytti vielä viluisemmalta ja kuihtuneemmalta kuin muut ja kiirehti niinkuin toisetkin.

»Ettekö itse juo ja vähän lämmittele odotellessanne?» kysyi Alli.

»Ei minulla ole aikaa. Kiulun pitää joutua pian sinne jäälle. Siellä on moni vielä jäykempänä kuin minä, mutta malttavatpa hekin.» Hän otti kauhan ja alkoi ammentaa.

»Aivan niin», vastasi tyttö, »tänään me emme saa tuntea nälkää eikä vilua. Mutta antakaas minun auttaa.» Hän otti kauhan miehen kädestä ja antoi hänelle pikarillisen lämmintä juomaa. »Juokaa tämä ja viekää terveisiä sinne jäälle, että me teemme heidän hyväkseen, minkä voimme.»

Sotamies otti pikarin ja joi, kiitti ja meni tiehensä.

»Eipä teilläkään ole ollut hyvät päivät», virkkoi toinen sotamies. »Kolmatta vuorokautta nyt jo levähtämättä olette työssä.»

»Haudassa saadaan levätä, mutta meillä niinkuin teilläkin on nyt vain yksi asia mielessä. Nyt meitä kaikkia tarvitaan täällä eikä kukaan saa väistyä eikä väsyä.»

XXIV.

Sotilasten ilveilyä.

Antero tuli parin ratsumiehen kanssa ja heittäytyi maahan tulen viereen. Simo tuli toiselta puolen kiuluineen. Nähtyään Anteron sanoi Simo: »Vai olet sinä taas täällä.»

»Taasko? Mitä se sinuun koskee?»

»Ei minuun enempää kuin muihinkaan. Meidän pitäisikin kaikkien juosta tiehemme.»

»Sen kaiketi teemmekin vielä ennen iltaa, ja sentähden minä nyt kaikessa hiljaisuudessa huvittelen. Kuka uskaltaa panna vetoa, että Suomi ei enää ole Ruotsin omana?» Hän otti arpanappulat taskustaan. »Tulkaapas tänne, katsotaanpas, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläinen on maan herrana. Jos minä saan suuremman numeron, tapahtuu se pian, vaan muuten kestää vielä kauan.» Hän heitti nappuloita.

»Hillitse kieltäsi!» neuvoi Simo. »Joka sana, jonka puhut, lentää ilmaan, eikä sinun kätesi koskaan kasva niin pitkäksi, että sen saisit sieltä takaisin.»

»En minä sitä takaisin tavottelekaan.»

»Ei tuo tuon verran sanominen olekaan koko maailma», virkkoi toinen ratsumies, Aabel.

»Antero sanoo vain samaa, jota koko maa ajattelee», virkkoi toinen.

Simo katseli ympärilleen. »Jospa joku päälliköistä olisi täällä niin pääsisitte vielä ennen venäläisten tuloa riippumaan.»

Antero nauroi. »Ensi yö se pahin hirressä on, sanoi varas. Vaan jos suot meille hyvää, niin kerro kenraalille.»

Aabel hypähti maahan. »Ei sinun tarvitse niin kauaksi mennä, Simo. Kyllä minä voin yhtä hyvin näytellä kenraalia kuin kuka muu hyvänsä. Tule tänne selittämään valitustasi, minä olen Armfelt.»

Toinen ratsumies nousi. »Ja minä olen De la Barre.

Molemmat seisoivat rinnan. Antero meni heidän eteensä, mutta sysäsi sivu mennessään erästä jalkaväen miestä, joka tuli täyttämään kiuluansa. »Pois tieltä, talonpoika!» tiuskasi hän. »Etkö näe, että herrat pyrkivät helvettiin?»

Molemmat ratsumiehet kävivät istumaan reen laidalle ja Antero astui kumartaen heidän eteensä. Aabel, ollen muka Armfelt, alkoi kysellä:

»No, mitäs sinä tahdot?»

»Armollinen herra, minä olen vain köyhä talonpoika enkä ymmärrä mahtavain teitä. Sentähden minä kaikessa yksinkertaisuudessa kysyn, miten kauan ne mahtavain markkinat vielä kestävät, eikö maa ole jo myöty?»

»Ei, näetkös poikaseni, maa ei ole vielä myöty, sillä meillä on vielä jäljellä 4,500 miestä, jotka hulluudessaan uskovat kuningas Kaarlen vielä muistavan valtakuntaansa ja palaavan aikanaan. Minä varsin hyvin tiedän, ett'ei hän siitä huoli hituistakaan, vaan antaa meidän tulla toimeen, miten itse voimme; mutta meidän pitää antaa itsemme vihollisen teurastaa joka miehen, sitte laskemme oikein ilolla venäläiset maahan.»

»Ah, armollinen herra, minä en tahtoisi antaa itseäni teurastaa», sanoi Antero muka kauhistuen.

»Niin, sinä kun et ymmärrä kunniaa; mutta sepä onkin elämää arvokkaampi.»

»No, sitte minä voin ymmärtää, että me juuri sen jäljestä olemme juosseet kaikki nämä vuodet.»

»Kylläpä näen, että olet yksinkertainen talonpoika, joka et ymmärrä asiaa; sentähden minä opetan nyt sinulle, että meillä alussa oli vähän muutakin, joka kruunupäisenä oli kunniaa korkeammalla, ja se oli Kaarle-kuningas sekä uskollisuus ja luottamus. Kuninkaalle me hurrasimme ja menimme kuoleman kitaan, hänen tähtensä me olimme vaiti ja näytimme iloisilta kun isät ja pojat meiltä vietiin pois taistelemaan vieraasen maahan ja meidän omat kotimme jätettiin turvattomiksi ja alttiiksi mahtavalle viholliselle, joka rajan takaa uhkasi. Me olimme kuin hurskaat lampaat, vaikka meidän rahamme ja leipämmekin vietiin, ja miksipä emme olisi iloiset? Ruotsalainenhan lupasi apua, jota ei koskaan tullut, ja kuningas antoi meille huonoimman miehensä neuvojaksi ja puolustajaksi. Mikä meillä oli hätänä, olihan meillä Lybecker.»

Antero hymyili vilkkaammin. »Ja hän oli reipas mies, joka möi villat pirulle ja piti itse muun saaliin, ja kun kuningas ja valtakunnan-neuvosto saivat meidät niin pitkälle ett'ei meillä ole enempää turvaa kuin karhulla ansassa, niin pysyvät he nyt siivosti poissa ja antavat venäläisen mielin määrin syödä meitä.»

»Niin, ja ne kyllä syövätkin, mutta näetkös, mitä enemmän me kärvennymme paistinvartaassa, sitä suuremman kunnian saamme, ja koska nyt kunnia on ainoa, mitä meillä on jäljellä, niin täytyy meidän pitää siitä kiinni ja olla kuin sankarit.»

Tyhmän tapaisesti ihmetellen katsahti Antero Armfeltin osaa näyttelevään ratsumieheen ja vastasi: »Ah, herra, miten ylevämielinen mies te olettekin, kun voitte nähdä itsenne ja koko maan joutuvan häviöön, tuntematta vatsan pakotusta, vaikk'ei se ole saanut muuta ravintoa kuin kunniaa.» Antero kääntyi toisen ratsumiehen puoleen, joka oli olevinaan De la Barre, ja jatkoi: »Oletteko tekin, herra, yhtä jalomielinen?»

»Miten sitä katsoo», vastasi hän. »Kunnia on hyvä, mutta viisaus vielä parempi, ja jos viisaus käskee kunnian pistäytymään piiloon, niin pitää sen totella eikä hypätä esiin ennen sopivaa aikaa.»

»Eikö nyt jo olisi aika päästää viisautta hallitukseen?»

»Minä olen jo kauan sitä vaatinut, mutta minun viisauteni on vielä vähän heikompi kuin esimieheni kunnia; siksipä olkoon entisellään, kunnes aika tulee. Missä kaksi on liiaksi, pitää toisen joutua pois tieltä.»

»Kumpaisenko pitää väistyä?»

»Heikomman.»

»Ja kumpiko on heikompi?»

»Joka on vähemmän viisas.»

»No, mitä sitte hyötyy se, joka voittaa?»

»Hän saa kunnian.»

»Eikö meillä sitte ole enää mitään muuta saatavana kuin kunniaa?»

»Miss' on järvi kuivana, siit' on vesi lopussa.»

»Eikä siinä ole apua kiululla ammentamisesta?»

»Ei, ei järvi siitä vähääkään täyty.»

»Entä kalat?»

De la Barren sijainen kohottihe suoremmaksi. »Se riippuu käskijästä; jos minä siinä virassa olisin, niin antaisin minä heidän hoidella itseään kuivalla pohjalla, niinkuin paraiten voisivat, mutta minun aseveljeni tahtoo meitä kantamaan vettä niin kauan, kuin jaksamme. Hän pitää kiinni kunniasta.»

Antero seisoi hetkisen miettien, vaan virkkoi sitte:

»Sanotaan sen kasvavan hyvin rehottavasti täällä Napuen lakeudella.»

De la Barren sijainen nyykäytti vähän päätään. »Rehottavasti se kasvaa kuin tappurakuontalo, ja siitä nyt meidän kaikkien pitäisi kehrätä itsellemme lanka, kyllin vahva, että kestää silmukaksikin vetää, jos siihen tartumme.»

»Aiotteko tekin kehrätä ja hirttää itsenne, herra?»

»En, poikaseni, minä en ole niin tyhmä. Minä puolustan viisautta; mutta ken ei yhdy minuun, hänelle minä jätän kunnian, ja jos kunnia ei antaudu vangiksi, niin mitä minä sille voin.»

»Te tarkotatte, että jos emme antaudu kunnian vangiksi, niin vangitsee meidät venäläinen.»

De la Barren sijainen hymyili hyvillään. »Kylläpä huomaan, ett'et olekaan niin tyhmä, kuin näytät.»

»Enpä tiedä», vastasi Antero, »onko se viisautta vaiko tyhmyyttä, mutta me köyhät talonpojat ajattelemme saaneemme kunniaa jo yllin kyllin, niin että nyt olisi viisainta jättää maa venäläiselle, sillä hän nyt kuitenkin on vahvempi, ja sentähden on voitto hänen puolellaan; mutta ken pitää voitosta kiinni, hänellä on toivoa aina saada jotakin.»

Simo virkkoi lähimmälle kumppanilleen: »Tuo pilkka halkasee sydämeni, en minä sitä enää jaksa kestää.» Ja hänen kumppaninsa, toinen jalkamies, vastasi: »Hän lörpöttelee maan myömisestä venäläiselle.»

Simo hypähti Anteron luo ja löi häntä tiuskaisten: »Koira!»

Samalla kertaa löi toinen jalkaväen mies De la Barren sijaista ja ivasi: »Kellä on suuri suu, hänellä pitää olla myöskin leveä selkä!»

Ilveen aikana oli kokoutunut joukko sekä ratsu-että jalkamiehiä katselemaan ja heidän välillään alkoi hurja kahakka. Viimein jotkut ottivat Anteron kiinni ja alkoivat antaa hänelle selkään. Siihen hätään juoksi toiselta puolen Iikka ja toiselta Elias, mikäli kykeni.

»No, Herra armahda!» vaikeroi Iikka. »Onko hulluus nyt vielä tullut meidän kaikkien onnettomuuksiemme lisäksi? Mitä mies on tehnyt, kun ette anna hänen kuolla taistelussa?»

»Pahaa hän on tehnyt», vastasi Simo.

»Häntä rangaistaan syntisistä ajatuksista ja häpeällisistä, puheista», täydensi syytöstä toinen jalkaväen mies.

Iikka tunkeutui miesten väliin, huutaen: »Jättäkää tuomio Jumalalle, te miehet, älkääkä huoliko hänen puheistaan. Hampaathan ne on koiran aseet, ja ketä kauan on pidetty kuin koiraa, hän viimein oppii puremaan.»

»Niin», sanoi joku jalkaväen mies, »ja sentähden että piru asuu hänessä jo vanhastaan, pitää hänen nyt kuolla.»

Sotamiehet alkoivat uudestaan pieksää Anteroa, vaan toisia tuli hänelle avuksi, niin että hän viimein pääsi vapaaksi; ne jotka eivät vielä olleet käsin tappelussa, koettivat välittää ja sovittaa vihamielisiä riitelijöitä.

Aabel asettui suojellen Anteron eteen. »Jos jonkun pitää kuolla, niin kuolkoon joku niistä, jotka ovat saattaneet maan siihen tilaan, jossa se nyt on. Antero ei ole sanonut muuta, kuin mitä kaikki kansa puhuu koko maassa, ja jos tahdotte tietää, mitä puhutaan, niin kyllä minä sen sanon uudestaan. Harmaapartaisista ukoista aina kapalolapsiin asti kaikki huokailevat: Missä on kuningas? missä on kuningas? Jos hän, rakas kuninkaamme ei kohta palaa, niin saakaamme ennemmin rauha Venäjän vallassa kuin ikuisen helvetin kärsiminen Ruotsin kruunun turvissa. Kas niin, surmatkaa nyt minutkin ja kaikki muut, jotka ovat sanoneet samaa!»

»Koko ratsuväki on paholaisen vallassa», huusi ääni joukosta, »ja vie meidät kaikki turmioon!»

Elias oli nyt ehtinyt perille; kaikki väistyivät pois tieltä, kun hän astui väkijoukon keskelle ja sanoi: »Voi tätä päivää ja noita sanoja! Kyllähän olemme huokailleet ajan kovuutta ja valitelleet pahoja päiviä, mutta nyt vasta hätä oikein alkaa, kun olemme menettäneet toivonkin ja rupeamme pettämään uskollisuutta ja lupausta. Ankara on sodan aika, mutta kenenpä käsi on niin vahva, että hän voisi toimittaa rauhan maahan, ennenkuin Kaikkivaltias tahtoo? Kuka on niin vahva? Tulkoon hän esiin ja näyttäköön itsensä! Ei kukaan teistä astu esiin eikä kellään teistä ole sitä voimaa. Jumala yksin määräilee onnen hetket, hänellä yksin on myötäkäymisen avaimet; hän yksin ei kadehdi eikä pidä mielessään pahoja ajatuksia. Mutta minä sanon teille, että jok'ainoa, joka ei tee hänen tahtonsa mukaan, saa töistänsä palkan. Sitäkö kostoa te nyt haluatte, koska puhutte sen kuuliaisuuden ja uskollisuuden pettämisestä, jota olette vannoneet, ja toivotte ystävyyttä sen kanssa, joka tähän päivään asti on ollut niin meidän kuin myöskin isäimme ja heidän isäinsä vihollisena?»

»Eipä ennen tule parempia aikoja maahan!» vastasi Aabel.

»Osaatko sinä sitte niin tarkkaan taata, mitä tulee? Osaatko sinä punnita, mitä onnea on toisella, mitä toisella tiellä? Sitä sinä et osaa, mutta minä osaan sanoa sinulle ja teille kaikille, että ainoa voitto hänelle, joka pettää kuningastansa ja maatansa, on sama kirous, kuin ensimäiset esivanhempamme saivat toteltuaan käärmeen ääntä paratiisissa. Omantunnon rauha on pakeneva petollisuutta harjottavasta miehestä ja jättävä hänet alttiiksi kuluttavalle käärmeelle, joka yöt ja päivät raatelee synnintekijän sydäntä, antamatta hänelle edes sitäkään lohdutusta, että hänen petoksensa olisi tehnyt tilan paremmaksi muille, sillä kylmä on rauta pakkasessa, vaan vielä kylmempi vieras valta. Ja missäkähän arvossa tuo uusi maa meitä pitäisi, jos me petoksella heittäisimme jäähyväset vanhalle! Minä varotan teitä hänen nimessään, joka vallitsee elämän ja kuoleman, älkää raskauttako omiatuntojanne useammilla synneillä, kuin teillä jo on. Älkää sitä tehkö tänä hetkenä, kun olemme ijankaikkisuuden portteja lähempänä kuin milloinkaan ennen, nyt kun ei kukaan meistä tiedä, onko meidän joukossamme ketään, jolle ei hauta jo olisi valmiina.»

Aabel seisoi allapäin ja vastasi epäröiden: »En minä tarkottanut kuninkaan ja maan pettämistä, minä vain sanoin, että meille käy niin huonosti että koko maa joutuu häviöön, ell'ei kuningas kohta palaa.»

»Huono lintu olet, kun et jaksa kantaa omia höyheniäsi!» huusi Antero.

»Aina toki parempi sinua.»

XXV.

Armfelt.

»Hiljaa pojat!» kehotti Elias. »Katsokaa, kuka tuolla tulee!» Ja hän viittasi Armfeltiin päin, joka nyt juuri lähestyi.

Kenraali oli kuullut Eliaksen puheen ja kysyi: »Kelle te puhuitte? Voitteko taata, että ne sananne olivat tarpeen?»

»Hallitus on kansan peili, ja missä se särkyy, siellä särkyy kaikki muukin. Tässä puheltiin kavalluksesta.»

Armfelt löi otsaansa. »Kavalluksestako? Onko mahdollista? Täällä, näiden keskellä? Näiden, joihin minä olen luottanut aivan viimeiseen asti!»

Elias katui ja sanoi rauhottaen: »Voittehan, teidän ylhäisyytenne, tehdä nyt, niinkuin monesti ennenkin. Monta ajattelematonta sanaa synnyttää tämä kurjuuden aika.»

»Mutta sen sanan haamukin on liiaksi.» Ja kenraali hyppäsi lähimpään rekeen, josta alkoi kovalla äänellä puhua:

»Ystävät ja aseveljet! Kuulkaa minua, minä tahdon tänä hetkenä puhua teille kaikille. Minun luottamukseni teidän miehuuteenne, teidän kunniantuntoonne ja uskollisuuteenne on ollut niin horjumaton, että minä ihan epäilemättä olen pitänyt tätä armejaa urhoollisimpana ja uskollisimpana maamme puolustajana, kuin Suomi olisi koskaan voinut mistään löytää. Minä olen katsonut suurimmaksi kunniakseni, että olen saanut olla teidän johtajananne, ja vaikka koko maailma olisi sanonut, että teidän joukossanne on edes yksi ainoakaan, joka kieltäytyisi seisomasta kuin mies viimeiseen asti, niin minä olisin vannonut sitä häjyksi valheeksi. Mutta nyt puhutaan meidän omassa keskuudessamme sanoja, jotka viittaavat sinne päin, että minä olisinkin ehkä ollut väärässä. Tässä on lausuttu helvetistä tullut sana: kavallus! Mitä pitää minun siitä sanoa? Mitä?»

»Vastatkaa itse puolestanne», sanoi Elias, »te jotka aloitte.»

Simo osotti Anteroa. »Tuohan se pani arpaa nappuloilla, miten kauan vielä kestää, ennenkuin venäläiset omistavat Suomen.»

»Vai sinä, Antero! Senkö näköinen se kavaltaja on?» kysyi kenraali suruisesti tarkastellen syytettyä.

»Ei häneen ole luottamista!» huusi moni ääni.

»Sotakumppanit!» jatkoi Armfelt. »Se mies, joka nyt teidän päällikkönänne puhuu teille, ei ole aina ollut kenraali. Olen minäkin tavallisena sotamiehenä seisonut rivissä ja kantanut muskettia; sentähden tiedän minä yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä teistä, ett'ei kukaan rehellinen sotilas, ei häivinkään, tahdo palvella yhdessä sen kanssa, jonka sotilaskunniasta ei olla oikein varmat. Paljas epäluulokin ja epätietoisuus riittää tuottamaan häpeää ja kunnian menetystä koko joukolle. Minä pyydän siis kaikkia teitä, jotka olette tässä läsnä, yhdessä minun kanssani tutkimaan tätä asiaa ja tuomitsemaan nyt heti paikalla.»

»Antero», alkoi Simo, »sinä tiedät itse, mistä me sinua syytämme, puolusta itseäsi, jos taidat.»

Antero astui rohkeasti lähemmäksi. »Älkää pitäkö puheita!» sanoi hän hurjasti. »Ampukaa minut, niin onpahan yhtä huimapäätä vähempi maailmassa. Vielä minulla on jäljellä yksi, joka minua siunaa. Minä en pelkää!»

»Mitä olet tehnyt ja sanonut? Vastaa minulle rehellisesti!» pyysi Armfelt.

»Minä mietiskelin kauankohan kestää vielä, ennenkuin venäläinen saa meidät.»

»Tiedätkö sinä siis, että hän meidät saa? Aiotko sinä auttaa häntä?»

»Minä sanoin, että hän voittaa meidät sentähden, että herroilla ei ole enää siunausta eikä menestystä kanssansa.»

»Sinäkö sitä siunausta sitte annat, koska sen tiedät?»

»Minä sanoin myöskin», jatkoi Antero, »että kenraali Armfelt pitää kiinni kunniasta ja kenraali De la Barre viisaudesta.»

»Niinpä tunnet meitä kylliksi sen verran, että tiedät, että me emme kumpikaan voi pitää kiinni molemmista. Entä sitte?»

»Ei minulla ole mitään muuta sanottavaa.»

Armfelt kääntyi toisten puoleen. »Siinäkö on koko syytös?»

Muuan sotamies vastasi: »Hän pilkkaa kuningasta ja päällikköjä ja puhelee maan myömisestä viholliselle.»

»Hm», sanoi kenraali, »vai olet sinä semmoinen mies. No, pojat, minkä tuomion me lausumme sellaisesta miehestä?»

Sotamiehet neuvottelivat hiljaa keskenään. Viimein lausui joku: »Jos me varmaan tietäisimme hänen tarkottavan totta sanoillaan, niin tuomitsisimme hänet kuolemaan, vaan koska kukaan ei tahdo uskoa miehestä niin pahaa, kuin hänen sanansa osottavat, niin eläköön hän, vaan jalkaväki ei enää tahdo, että hän saisi pitää sen univormua. Ehkä hän kelpaa hevosväkeen.»

»Mitä meidän tarvitsee olla huonommat», huusivat ratsumiehet toiselta taholta. »Emme mekään ota vastaan Anteroa.»