Chapter 14

»Minä olen sydämestäni pahoillani siitä väkivallasta, mutta minä en voi syyttää enkä rangaista rikoksellisia, kun minulla ei ole aavistustakaan, keitä he olivat. Vai osaatteko te antaa minulle viittauksen?»

»Nimettöminä he hävittäen riensivät talosta taloon kuin tulenliekit palavassa kylässä. Ei kukaan kysynyt kenen lapsia meidän havittelevat maanmiehemme olivat, vielä vähemmin sitte Venäjäin rosvoilijaan nimiä, jotka syöksyivät meidän kimppuumme kuin tuntemattomat pedot.»

Allin uupumus ja väsymys oli haihtunut, hän seisoi aivan vilkkaana ja elpyneenä herrain edessä; mutta äkisti hänen rohkeutensa näytti kokonaan haihtuvan, hän katsoa tuijotti kuin kuolevainen ja sanatkin kuolivat huulille.

»Mitä nyt?» kysyi Galitsin, tulkkiin katsahtaen, ja epäluuloisesti virkkoi Buturlin: »Aivanhan hän näyttää kiinni saadulta kavaltajalta.»

Alli ei ymmärtänyt heidän sanojaan eikä huomannut edes heidän läsnäoloaankaan; hän vain katsoa tuijotti kolmeen takana seisovaan upseeriin, nosti kätensä ja osoitti sormellaan heitä: »Tuossa hän on! Tuossa! Hän hyökkäsi meille ja pisti talon tuleen! Hän se on. Minä tunnen hänet!»

»Mitä hän tarkottaa?» kysyi Galitsin ja Miihkali taas tulkitsi:

»Hän sanoo tuntevansa rosvoojan, joka oli siellä pohjoisessa. Yhden niistä.»

Ruhtinas hämmästyi. »Pitääkö minun sitä uskoa? Voiko hän todistaa, mitä sanoo?»

»Voitteko todistaa, mitä sanotte?» tutkisteli Miihkali.

Alli katsoi jäykästi Ivaniin. »Hänellä on todistus kasvoissansa. Minun veljeni puri siihen, kun he löivät ja sitoivat äitini isää. Itse minä iskin häntä puukolla niskaan, mutta huonostipa se sattui, koska hän vielä elää.»

»Hän sanoo», selitti Miihkali, »että tuo arpi on hänen veljensä puremasta samana yönä, kuin väkivallan teko tapahtui, ja niskaansa on hän saanut puukon iskun.»

Ruhtinas kääntyi osotetun upseerin puoleen. »No, mitäs sinä vastaat tähän, Ivan Petrovits?»

»He täyttävät teidän korvanne valheilla! Suomalaisten kielet eivät koskaan puhu totta», vastasi Ivan vavisten.

Ruhtinas katsoi tuimasti syytettyyn. »Minä kysyn vielä kerran sinulta, Ivan Petrovits. Tunnusta, jos sinä sen teit.»

»Maa nielköön sen, joka niin pahaa valetta puhuu!»

Ruhtinas yhä katsoi häntä tutkivasti ja terävästi.

»Näytäpäs meille niskasi!» käski hän. »Todistakoon se viattomuutesi.»

Ivan seisoi vavisten ja liikahtamatta.

»Kuule ja tottele!» käski Galitsin, niin että metsä kajahti.

Ivan putosi maahan ruhtinaan eteen. »Armoa! Armoa!»

»Onneton! Nouse ylös ja tunnusta, kutka olivat kanssasi.»

Ivan nousi ja näytti kahta kumppaniansa.

Ruhtinas kääntyi heihin päin ja kysyi jyrkästi: »Niinkö on!»

Aleksei astui askelta likemmäksi. »Niin on, teidän armonne.»

Ruhtinas kysyi edelleen Miihkalilta: »Tunteeko hän nämä toiset?»

»Oletteko nähnyt näitä miehiä ennen?» tulkitsi Miihkali.

Alli katseli heitä tarkkaan. »En tätä tietääkseni», vastasi hän, Petteriin katsoen; »mutta kyllä tuon», lisäsi hän Alekseita osottaen. »Hänen sydämensä oli lempeä, vaan hän ei voinut estää, mitä monta sataa tahtoi. Hän se kuitenkin pelasti minut.»

Miihkali osotti Petteriä. »Tuota hän ei tunne, mutta tuo toinen pelasti hänet sinä yönä väkivallan käsistä.»

Ruhtinas kysyi Alekseilta: »Oletteko pelastanut tämän nuorukaisen?»

Upseeri katsoi tyttöä mietiskellen ja vastasi viimein: »En tietääkseni. En minä häntä tunne.»

»Ei hän teitä tunne!» tulkitsi Miihkali suomeksi.

»Kysykää häneltä», pyysi Alli, »eikö hän muista tyttöä, jonka hän pelasti palavasta talosta, johon venäläiset viskasivat lapsen tuleen ja ripustivat vanhan ukon pellin nuoriin, hakattuaan häneltä ensin molemmat kädet pois! Se tyttö, jota tuo», sanoi hän Ivania osottaen, »tahtoi pois vetää, olin minä, ja tämä pelasti minut», lisäsi hän Alekseita osottaen.

Miihkali tulkitsi taas, ja kun kaikki upseerit tointuivat hämmästyksestään, sanoi Aleksei:

»Onpa ihme, että hän elää. Minä vein hänet kauhuista ja kuolemasta veteen rannan ruohokon taakse. Aallot lienevät antaneet hänelle sen suojeluksen, jota minun käteni ei kyennyt antamaan, koskapa hän vielä elää.»

Ruhtinas kääntyi upseerien puoleen. »Missä ne ovat, jotka te veitte pois vangeiksi?»

Kaikki olivat vaiti.

Ruhtinas kiihtyi. »Missä? Totuuden pitää tulla ilmi!»

»Joitakuita myötiin orjiksi Moskovassa, vaan enimmät eivät enää ole elossa», vastasi Aleksei viimein.

»Eikö enää elossa? Kuolleetko? Mitä se merkitsee?»

Taaskin olivat kaikki vaiti.

»Vastatkaa! taikka kaikkein pyhimysten nimessä, minä kyllä kiskon teistä totuuden verellä!»

Ivan kiertelihe vaikeroiden hänen jaloissaan. »Armoa!»

»Ei armoa, vaan oikeutta sekä vihollisille että ystäville. Missä ne vangit ovat?»

»Meiltä loppui marssilla muona», alkoi Aleksei änkyttäen kertoa. »Meillä ei ollut siellä salolla mitä antaa vangeille, sentähden heidät surmattiin, ett'eivät olisi kuolleet nälkään.»

»Miten te surmasitte ne vangit?»

»Meillä ei ollut ruutia kylliksi. Heidät haudattiin elävältä.»

Ruhtinas kätki kasvonsa.

Mutta Ivan syleili hänen polviansa ja huusi kuolemanhädässä: »Armoa!»

Galitsin sysäsi hänet pois. »Pois minun näkyvistäni!»

Viitaten kutsui hän luoksensa vartijat ja sanoi vääpelille: »Te vastaatte näiden kolmen herran säilymisestä.»

Vangitut upseerit antoivat pois miekkansa ja läksivät vartijain saattamina pois.

Ruhtinas astuskeli liikutettuna edestakaisin, vaan pysähtyi sitten Miihkalin eteen. »Te saatatte», sanoi hän, »kertoa kaikki, mitä olette kuullut. Minä en tahdo enkä voi salata mitään.»

Miihkali kääntyi Allin puoleen. »Armollinen herra sanoo tutkivansa asian ja tekevänsä, mitä voi. Jos vangit vielä elävät, pääsevät he vapaiksi. Huomenna saatte kuulla enemmän.»

Alli kumartui suutelemaan ruhtinaan nutun helmaa. »Jumala on teitä palkitseva, hyvä armollinen herra!» Ja sitte hän meni Iikan luo ja sanoi mielenliikutuksesta vavisten: »Kuulitteko? Jos he vielä elävät, pääsevät he vapaiksi!»

Iikka pani hurskaassa ihastuksessa kätensä ristiin ja vastasi: »Jumala on tämän herran kanssa, sillä muuten hän ei osaisi niin suurella lempeydellä kantaa suuruuttansa ja voittonsa onnea.»

Ruhtinas sanoi vielä Miihkalille: »Sanokaa heille, että he saavat suojeluskirjan turvakseen kotimatkalle. He ovat vapaat, mutta pyytäkää heitä odottamaan hetkinen.» Hän kutsui ajutanttinsa, puhui hänelle hiljaa jotakin ja läksi jatkamaan tarkastustansa.

»Nyt hän tietää, että me olemme viattomat, ja me saamme kaiketi lähteä!» riemuitsi Iikka.

XXII.

Vapaiksi päästetyt.

Miihkali seisoi ajatuksissaan ja katseli ruhtinaan jälkeen, kunnes häntä ei enää näkynyt. Nämä hetket olivat kalliit, sillä nyt häntä tuskin epäiltiin, jos hän puhui miehilleen, ja hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen.

»Kuulkaa minua, miehet!» sanoi hän. »Minä olen pitänyt lupaukseni ja miettinyt, miten parhaiten pääsemme täältä. Nyt juuri on minun mahdollinen puhua teille kovalla äänellä. Kuulkaa siis.»

Vangit nousivat, mutta Miihkali viittasi kieltävästi. »Älkää nousko, mutta avatkaa korvanne. Ennen yön tuloa viedään meidät toiseen paikkaan, tästä kuopasta jollekin mäelle. Meitä kyllä vartioidaan, mutta venäläinen on yhtä väsyksissä kuin mekin, ja vartijain päät vaipuvat. Silloin minä hiivin pois, ja yhdeksän teistä saa seurata minua.»

»Miksi emme saa kaikki tulla?» kysyi nuori sotamies.

»Se olisi liian uskaliasta, sillä silloin emme pääse yksitellen. Mutta me, jotka lähdemme, hiivimme pois omien kanuunaimme luo kosken alapuolelle. Ne eivät ole naulatut, niin että ne kyllä meitä vielä kerran auttavat.»

»Luuletteko sen onnistuvan?»

»Sen pitää onnistua. Me tulemme likemmäksi venäläisten etuvartijoita ja ammumme kivääreillämme, ja heti sen jälkeen laukaisemme kanuunat. Panos on niissä vielä jäljellä. Minä kun makasin haavoitettuna ensimäisen alla, tiedän sen tarkkaan.»

»Aiotteko tehdä meteliä leirissä meitä auttaaksenne täältä pois? Emmeköhän yhtä hyvin voisi hiipiä aivan hiljaa?» sanoi eräs vanhempi mies.

»Ettepä juuri», vastasi Miihkali, »sillä siksi on teitä liian paljo. Vartijat eivät nuku niin raskaasti, ett'eivät jossakussa paikassa huomaa meitä, ja jos yksikään huomataan, tulee koko yritys ilmi; mutta näin se käy ja onnistuu. Yö on pimeä, ja uninen venäläinen hämmästyy, niin että häiriötä syntyy. He luulevat Armfeltin saaneen apua ja tulleen uudestaan hyökkäämään. Silloin ei kukaan ehdi muistaa teitä, ja teillä on hyvä tilaisuus paeta.»

»Täällä», sanoi joku sotamies, »on aseita kaikkialla, ja tuossa mattojen alla on monta täysinäistä ruutitaskua. Me hiivimme kuin madot niiden alle, ja jaamme ruudin miehestä mieheen.»

Miihkali kumarsi myöntävästi päätään. »Valitkaa hiljaa, vaan varmasti miehet, jotka lähtevät minun kanssani. Pysykäämme sitte yhdessä, kun meidät viedään pois tästä paikasta. Te muut nukuttakaa vain venäläistä kovalla kuorsaamisella, kunnes melu alkaa.»

»Mutta, olettakaapas, herra, että teidät saadaan kiinni.»

»Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin kaikki yht'aikaa sytyttäkää metsä tuleen. Siellä ylempänä ei ole puutetta sytykkeistä. Polttakaa niin, että ruuti sähisee ja räiskyy.»

»Niin, niin, ell'ei muu auta.»

Miihkali heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin aivan huolettomana, ja kaikki olivat hiljaa.

Niin kului vähän aikaa ja yö lähestyi. Jo oli niin pimeä, ett'ei enää olisi voitu erottaa ystävää vihollisesta, ell'eivät suuret nuotiot olisi valaisseet ketoa. Mutta vähitellen nekin sammumistaan sammuivat, ja miesjoukot niiden ympäriltä hajosivat. Kaikki olivat väsyksissä ja halusivat levolle. Vangit olivat myöskin nukkuvinaan. Moni heistä voi siinä jotenkin hyvin, kun makasi, jalat suorana lämpimässä tuhkassa. Jotkut olivat myöskin saaneet kimpun kuusenhavuja päänsä alle; parempaa ei voinut toivoakaan. Vaan monipa myöskin makasi läpimärkänä ja vilusta väristen. Iikka ja Alli olivat viimein yksin istumassa ja panivat silloin tällöin uutta puuta tuleen sekä katselivat hiljaa ajatuksissaan, miten liekit nopeasti raastoivat saaliinsa. Surua heillä oli kummallakin, mutta erilaatuista. Aika rupesi tuntumaan kovin hitaiselta.

»Nytpä meitä luullakseni ei kukaan enää estä lähtemästä täältä pois», sanoi Alli viimein, nousten seisomaan. »Täällä ei enää maksa vaivaa viipyä.»

Miihkali avasi silmänsä. Hän näet makasi lähellä tulta ja kuuli naisten aikovan lähteä. Hän kohottautui kyynäspäilleen.

»Voinko auttaa teitä, kun pääsemme pois leiristä?» kysyi Alli häneen katsoen.

»Älkää menkö vielä», neuvoi Miihkali, »ruhtinas lupasi teille suojeluskirjan, odottakaa sitä.»

»Saankohan minäkin sitte rauhassa kävellä etsimässä Anteroa?» kysyi Iikka.

Allia kauhistutti tuo ajatus, että hänen vielä pitäisi kierrellä tuolla asialla. »Aiotteko vielä etsiä häntä kuolleiden joukosta?» kysyi hän levottomasti.

»Sieltä minä olen jo häntä etsinyt. Ei hän siellä ole.»

»Antakaa hänen olla, missä on», virkkoi Aabel. »Jos hän palaa, niin saa maksun siitä, että ampui Lybeckeriä.»

Vaimovanhus huolissaan huojueli edestakaisin. »Jos he rupeavat ankaraksi hänelle, niin rupeaa hänkin kovaksi», huokasi hän. »Ah, te ette tiedä, te, mutta äiti ei itseään pettele. Minä yksin tunnen salon pojan, ja hänen synkkä kohtalonsa kiiruhtaa minua. Tule, Alli, lähtekäämme jo pois.»

Mutta Alli vastasi hidastellen: »Odotamme vielä hetkisen, ruhtinas pyysi meitä viipymään. Mielelläni tahtoisin minä myöskin kuulla jotain omaisistani.»

Miihkali nousi ylös. »Tahdotteko tietää kaikki?» kysyi hän.

»Tahdon.»

Hän astui tulen luo tytön viereen ja sanoi hiljaa: »He nukkuvat nyt kaikki kuoleman unta ja pyytävät teitä: älkää enää itkekö heidän kohtaloansa.»

Maa tuntui vapisevan tytön jalkain alla. Kaikki, mitä hänellä oli ollut, mitä hän oli toivonut ja minkä hyväksi elänyt, kaikki nyt äkisti yhdellä iskulla poistui näkyvistä; katsoipa hän minne hyvänsä, näkyi kaikkialta vain tyhjä, ääretön avaruus. Voimatkin tuntuivat loppuvan, hän kävi istumaan.

Miihkali katsoi hänen kalpeihin kasvoihinsa ja jatkoi: »Teillä on suuri voima itsessänne, suurempi kuin kellään muulla uskon olevan. Menkää sen voimanne kanssa Jumalan tykö, niin on hän auttava teitä.»

»Minä olen niin yksinäni.»

Anteron äiti ymmärsi sen surun ja riensi tavallansa lohduttamaan. »Kyllä teillä on yksi jos tahdotte. Turvatkaa minuun ja kulkekaamme yhdessä. Ei minullakaan ole mitään muuta kuin surua, ei ketään.»

»Niin, niin», sanoi Alli, silmät kuivina, »surua on meillä kummallakin, olkaamme yhdessä.»

»Sotajoukkoonko aiotte mennä?» kysyi Miihkali.

»Niin niiden luo, jotka taistelevat ja kuolevat.»

»Älkää menkö sinne!» pyysi hän. »Teidän paikkanne ei ole siellä.»

Alli katsahti vakavasti. »Jumala on riistänyt minulta kodin ja omaiset; tahdotteko te vielä lisäksi riistää minulta isänmaan?»

»Te välkytte kuin tähti, missä hyvänsä liikutte lempeissä toimissa, vaan veressä te sammutte ja kuolette.»

»Minun toimeni pysyy puhtaana niin kauan, kun en itse sitä tahraa; pitkää ikää minä en halua.»

»Totelkaa minun neuvoani ja pyyntöäni!» pyysi hän taas. »Menkää takaisin sinne pohjoiseen.»

»Siellä ei minulla enää ole mitään, mutta täällä alhaalla on Armfelt ja hänen väkensä ja koko tämä suuri, pyhä taistelu, jossa ei kukaan saa väsyä niin kauan kun sydän sykkii. Kun miehet horjuvat, kun vastoinkäymiset väsyttävät heidän kätensä, silloin minä puhun heille kehotuksen sanoja: Älkää unhottako, että isämme elävät tuolla pilvien yllä ja katselevat sieltä teitä, jotka nyt taistelette saman maan puolesta, jota he ovat rakastaneet kuolemaansa asti. Taistelkaa niin, että vainajat saavat iloita tälle miespolvelle, joka on heidän perijänsä. Voitto on kaikkivaltiaan Jumalan kädessä, joka tietää, kelle hän sen antaa, mutta käyköönpä miten hyvänsä, ei koskaan pidä kuulua, että Suomen kansa olisi hidastellut maatansa puolustaessaan. -- Ja kun urhoolliset miehet kalpenevat kaatuessaan, kun miekka putoaa heidän hervonneesta kädestään, sanon minä: Onnelliset te, jotka kaaduitte nuorina, kun voimanne vielä olivat vahvimmillaan. Vanhuuden sumut eivät ehtineet kylmentää sydäntänne. Ei teidän käsienne tarvitse koskaan laitella rakastenne hautoja. Tulevien aikain lauluissa ylistellään teidän urotöitänne, ja kun teidän maallenne käy hyvin, iloitsette te siellä ylhäällä, jossa päivät sytytetään, ja sanotte toinen toisellenne: Mekin olemme rahtusellamme kaunistaneet ja ilahuttaneet Suomea.»

»Te ette ole niinkuin muut naiset», sanoi Miihkali.

»Ei», todisti Iikka, »ei hän ole samanlainen kuin me muut, mutta tämmöisinä aikoina voi olla maamme miehille hyvä kuulla voimakkaita kehotussanoja siveäin naisten huulilta.»

Venäläinen saattoväki, jonka piti käskyn mukaan viedä vangit parempaan paikkaan, saapui nyt, mutta ruhtinas Galitsin tuli samalla, kädessä avoin kirje ja sanoi Miihkalille:

»Sanokaa maanne nuorelle tyttärelle, että tämä kirje on suojeleva häntä kaikista vaaroista meidän puoleltamme. Hän saa sitä paitsi valita ja ottaa kanssansa kymmenen vangittua maanmiestänsä. Se on ainoa lohdutus, mitä minä voin hänelle antaa suruunsa, joka hänelle on tehty. Kaksi meidän miestämme saattaa heitä, niin ett'ei heille tapahdu mitään pahaa meidän alueellamme.»

Kun Miihkali sai tulkituksi ruhtinaan sanat, nousi Alli suutelemaan hänen kättänsä ja pyysi Miihkalia: »Kiittäkää te nyt häntä, minä en nyt löydä sanoja.»

»Sallikaa meidän kiittää ja siunata teitä, jalo ruhtinas», sanoi Miihkali. »Älköön Jumala suoko meidän koskaan yhtyä taistelussa; minun käteni ei voisi tähdätä miekan iskua teidän jaloa päätänne kohti.»

Ruhtinas vastasi vakavasti: »Palkitkaa tämä minun väelleni, milloin he tarvitsevat armahtamista. Teidän saattajanne ovat jo valmiina. Menkää Jumalan haltuun. Jääkää hyvästi!» Hän kääntyi ja meni pois.

»Tehän saatte ottaa kymmenen meidän miehiämme kanssanne», sanoi Iikka vilkkaasti.

»Tahdotteko te tulla yhdeksi?» kysyi Alli Miihkalilta.

»En, minä en voi seurata teitä. Mutta tervehtikää meidän väkeämme ja sanokaa, että kyllä me tulemme perästä.»

Tyttö katseli ympärilleen ja meni Sakin luo. »Nyt pitää teidän lähteä pois minun kanssani.»

Sakki pudisti päätään. »En minä ole mies lähtemään. Valitkaa nuoria. Minusta on vähän enää lukua. Minun vanha pääni riippuu arvottomana kuin menneenvuotinen kylmennyt puolukka varressaan vavisten. Enhän minä osaa muuta kuin kertoa tarinoita entisistä urotöistä. Minä vain muistelen nuoruuteni aikaisia taisteluja, mutta vanha käsivarsi vapisee eikä jaksa enää kunnolla liikutella miekkaa. Hämärä silmäni ei myöskään näe tähdätä niinkuin ennen, jolloin joka luoti kyllä osui mieheensä. Valitkaa sentähden nuoria; he tekevät, mitä minä en enää kykene tekemään.»

Alli katsoi häneen surumielin ja vastasi: »Toiset karkaavat täältä tänä yönä, mutta te ette jaksa seurata nuorempia ja rohkeampia. Tulkaa te vain minun kanssani, niin ette jää muille haitaksi.»

Vanhus ei enää vastustellut, vaan nousi kankeasti. Alli astui edelleen, valiten miehiä, ja vapautetut läksivät saattomiesten turvassa, mutta vielä kaukaakin kääntyi heidän katseensa toisia kohti, jotka mäelle mennessään viittasivat heille iloista tervehdystä.

XXIII.

Ambulansi.

Kun virta pauhuisin aalloin murtaa tiensä, kun se valtavana ja syvänä vierii tyynipintaisena eteenpäin tai mahtavasti ja hurjasti syöksyy alas koskesta, silloin moni pysähtyy rannalle ihmetellen katselemaan tuota näytelmää; mutta harvatpa muistelevat mitättömiä lähteitä, joista joki vetensä kokoaa. Kun suuret kumoukset ja parannukset raivaavat itselleen tietä, silloin sen ajan lapset ovat mukana työssä, uupumatonta intoa ja lakkaamatonta toimintaa on kaikkialla ratkaisevana hetkenä; mutta eipä moni tunne niitä hiljaisia työskentelijöitä, jotka kenenkään huomaamatta ovat kasvattaneet aatteet eloon ja tuoneet päivän valoon. Kun Suomen kansa korotettiin kansakuntien joukkoon alettiin kysellä ja tutkistella sen muinaisuutta, siitä arvatakseen myöskin sen tulevaisuutta. Silloin mainittiin 1788:n ja 1741 vuoden sodat ja luultiin sillä jo päästyksi alkukohtaan, josta vähitellen kehittyi 1809 vuoden kumous. Vaan vielä etäisempi alku unhottui. Sen maamme vaiheiden käännöksen syntysana lausuttiin Isonvihan aikana. Silloin iti ensimäinen näkymätön oras, josta uusien aikain kukka kehittyi; silloin ajateltiin ensimäinen uuden olomuodon ajatus; silloin heräsi ikävä, nimetön, tuntematon ja käsittämätön yksin itsellekin. Se oli ensimäinen kajastus sitä aamuruskoa, joka ennusti tulevia, vielä tuntemattomia aikoja. Mutta ne harvat, jotka tähystelivät Jumalaan luottaen uutta ja parempaa oloa ja jotka eivät vielä uskoneet kaiken olevan hukassa, he taistelivat, niinkuin siihen aikaan Suomessa taisteltiin, mutta se taistelu ei ollut turhaa.

Oli jo eletty keskipaikoille helmikuuta 1714. Suomen armejan viimeiset jäännökset olivat Napuen kylän luona Isossakyrössä valmiina viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Sotaväen ylipäällikkönä oli Armfelt ja häntä lähinnä kenraalimajuri De la Barre ratsuväkeä johtamassa. 16 päivänä helmikuuta olivat vahtitalonpojat tuoneet Ilmajoelta sanan, että venäläiset olivat tulossa, ja sentähden tahtoi Armfelt pitää sotaneuvottelua. Molemmat ylipäälliköt ynnä monet rykmentinpäälliköt saapuivat pappilaan ylisotakomisarjus Frisiuksen (sittemmin sotaneuvos ja maaherra Frisenheimin) asuntoon. Neuvottelussa ilmaantui eri mieliä. Armfelt tahtoi taistella aukealla kentällä, mutta moni, ehkäpä useimmat vastustivat ratkaisevaa taistelua, kunnes uusi kuulutus ehtisi koota kaikki Suomen miehet ja vahvistaa armejan mahdollisimman suureksi. Taikka myöskin, sanottiin, pitäisi vihollista vastustaa silloin, kun hän marssista väsyneenä kulki kahden peninkulman pituista metsätietä Isonkyrön ja Ilmajoen välillä. Armfelt puolestaan näytti hänelle ilmaistuja, paraillaan istuville valtiopäiville lähetettyjä kirjeitä, joissa lausuttiin toivomus, että nuo alinomaiset peräytymiset kerrankin loppuisivat ja maa ponnistaisi kaikki voimansa viimeiseen ratkaisevaan taisteluun. Armfeltin mielipide voitti, ja 16 päivänä helmikuuta suunniteltiin Napuen kylän taistelu. Jalkaväki asetettiin kahteen riviin Kyrönjoen jäälle ja puoli ratsuväestä kummallekin siivelle. Siinä täytyi heidän seisoa lumessa paikoillaan tiistaista perjantaihin vihollisen tuloa odotellen. Kylän eteen, jossa oli kuusi taloa, tehtiin saarros revityistä huoneista, ja sen sisällä oli ylemmillä päälliköillä verrattain hyvä tulla toimeen.

Niin kului kaksi vuorokautta. Helmikuun 19 päivää vasten oli yö hyvin kylmä. Taivas kaareutui, kirkkaana ja korkeana Pohjolan lumikenttien yli, tähdet kiilsivät täydessä loistossaan, revontulet liekitsivät korkealla räiskyen ja säkenöiden. Tänä yönä oikein ymmärrettiin se, jota tarkotetaan, kun sanotaan »Pohjan soilehtivan». Maa roiskui joka askeleella ja puolustussaarroksen hirret paukkuivat pakkasessa. Kivääreihin kasvoi sotamiesten käsissä hienoinen jääkuori, härmää välkkyi tukassa ja parrassa ja joka kerran, kun joku puhui, jäätyi huo'unta valkoiseksi sumuksi. Nyt oli vielä ruvennut tuulemaankin, jäisesti puhallellen Isonkyrön laajalla aukealla; raskaita, mustia pilviä nousi koillisesta, uhaten kovan pyryn tuloa purevan pakkasen lisäksi.

Vähän matkan päästä armejasta paloi suuria tulia, joihin oli kaadettu metsän mahtavia honkia; ne räiskyen ja kohisten heittelivät suuria punaisia liekkejä korkealle ilmaan ja levittivät lämpöistä kellertävää valoa yli Kyröjoen. Niille tulille oli ripustettu kaikki padat, jotka oli kokoon saatu, ja vieressä oli puuhailemassa muutamia naisia, myöskin Iikka ja Alli. Maassa ylt'ympäri oli pienoisia olkilyhteitä, jotka heti ensi silmäyksellä huomattiin keskenkasvuiseksi ja vehreäksi viljaksi; suuria tuohikontteja oli samoin kasoissa siellä täällä, täynnä kypsiä, kesällä poimittuja katajanmarjoja, joista ynnä oljista nyt keitettiin juomaa, millaista voitiin. Siellä oli myöskin hyvin yksinkertainen »ambulansi», jota Iikka ja Alli olivat koettaneet panna toimeen. Siihen kuului kylästä tuotuja rekiä, joissa haavoitetut saivat levähtää ja joilla heitä myöskin voitiin kuljettaa muuanne. Useimmat reet olivat tyhjät, sillä heinät ja oljet olivat lopussa, eikä muuta ollut alaiseksi sopivaa. Parissa reessä olivat kaikki lääkkeet ja muut sairaanhoito-neuvot, mitä oli saatu kokoon. Lääkkeistä olivat mainittavimmat vähäinen määrä tervaa ja viinaa. Sotamiehiä tuli, toisia läksi kiuluinensa ja muine astioineen, jotka ammennettiin täyteen kiehuvista padoista ja kannettiin vilusta melkein menehtyville sotilaille, joiden oli nyt jo kolmatta päivää täytynyt seisoa taistelua odotellen kovassa talvipakkasessa.

Muutaman reen laidalla istui Elias ja hänen edessään oli Alli sitelemässä hänen jalkojansa.

»Odottakaahan vähän», sanoi tyttö, »minä panen enemmän tuohta jalan alle. Ensin heiniä, sitte tuohta; Teille pitää tulla lämmin vaikka miten.»

»Jumala tiennee, tekeekö sitä lämminkään paremmaksi», vastasi Elias. »Mikä kerran on turmiolla, ei siitä tule kalua. Sitokaa kiinteämmälle säärestä. Niin, niin, ei enää. Nyt se on lujassa, kuin olisi oma ihoa. Kiitoksia! Auttakaa minua ylös. Minä koetan seisoa.» Hän nousi kankeasti ja raskaasti ja Alli tuki häntä.

»Antakaas tänne tuo kivääri!» pyysi hän, viitaten pyssyyn, joka seisoi reen sepää vasten. »En minä tuetta pääse mihinkään, eikä kenenkään tarvitse nähdä minun juoksevan, jos niiksi tulisi. Herra tiennee, jaksanko seisoa ollenkaan. Jalkaterät tuntuvat nauriinkuorilta.»

Alli otti häntä käsivarresta. »Antakaas minun taluttaa teidät pois täältä. Kun se ärtyy, niin ärtyy se pahaksi, ja sitte loppuu liikkuminen kerrassaan. Horjuttehan te aivankuin vuoden vanha lapsi.»

»Alli, älkää puhukokaan minun pois viemisestä. Mitä teemme, sen teemme juuri nyt, ja mitä tapahtuu, tapahtuu nyt. Me olemme nyt ehtineet korkeimmalle kukkulalle ja pystytämme sinne lippumme taikka kääriydymme itse siihen ja vierimme alas pitkin sen jyrkkiä seiniä joka taholle. Kun kerran olen ponnistellut ja seurannut teitä aina tähän päivään asti, niin tokkohan olen nähnyt vaivaa ainoastaan sitä varten, että minut nyt lopulla sysättäisiin syrjään kuin laho kanto. Tahtoisitteko te erottaa minut ja jättää makaamaan kuin unhottuneen tähkän vainiolle?»