Chapter 13

Mutta toinen ääni kielsi: »Lakatkaa jo Herran tähden tuommoisista puheista ja kertokaa nähneenne jotakin valoa, jotakin toivoa kaiken tuon kauheuden takaa.»

Useimmat olivat kaikesta välinpitämättömänä hautoneet omaa suruansa, vaan nyt alkoivat kaikki nousta ja kauhistuen katsoa tuijotella puhujavanhusta, joka jatkoi:

»Vielä minä näin surua. Kymistä sukelsi ylös haamu, kalpea kuin kuun säde, ja sen utuinen käsi tempasi alas kostean pilven reunan, joka purjehti yötuulen mukaan. Haamu pudisteli taivaan pilviä kuin suurta sotalippua, laski sen alas maahan ja rupesi kokoamaan kaikkea verta ja kaikkia kyyneliä, joita oli juossut, ja kaikkia valitusääniä, joita oli kaikunut ennen kuolemaa. Ja se verinen lippu ulottui yli koko maamme, se kasvoi ja musteni, aurinko ja kuu katosivat ja tähdettömänä levisi päällemme synkkä yö. Minusta näytti koko Suomi makaavan paareilla ruumiina.»

»Lakatkaa jo!» huusi Simo vavisten. »Teidän sananne tukeuttavat hengitykseni ja rampaavat sydämmeni. Minä olen tässä mietiskellyt pakoa ja uhotellut kuolemaa; mutta teidän sananne tulevat helvetistä enkä minä jaksa niitä kantaa.»

Vaan Aabel halusi kuulla lisää ja sanoi: »Te lupasitte parempiakin aikoja, milloin ne tulevat?»

»Silloin kun yö on pimeimmillään», vastasi Sakki. »Minä näin tähden syttyvän; se viskeli kipunoita ylt'ympäri ja kasvoi välkkyväksi palloksi. Sen äärimmäisin reuna loisti kuin aamurusko ja siitä alkoi uuden ajan päivä. Mutta sen loisto oli vielä punainen kuin tulen, ja välillä aina välkkyi kyynelsäteitä. Se oli entisyys kaikkine taisteluineen ja sotineen; se oli noussut kirkastettuna ja kauniina paistamaan. Ah, te minun maani lapset! jospa olisitte nähneet, miten se hymyili äsken syntyneessä nuoruudessaan! Yö vähitellen hälveni ja hiljaista jyrinää kuului avaruudesta. Se kaikui kuin tervehdys muinaisaikojen kansoilta, jotka heränneinä varjoina tulivat tervehtimään uuden päivän koittoa. He tapasivat tiellä toisia, tulevain aikojen sukuja. Heidän keskeltänsä astui esiin kaunis, nuorekas olento, käsivarrellaan taivaan hohteen reuna, jonka hän levitti kaikkien nähtäväksi. Sinivalkoisena aaltoili lippu hänen kädessään, vanhat paljastivat päänsä ja nuoret, vielä syntymättömät miespolvet ottivat lipun itselleen. Sinä hetkenä kuului ilmasta ääni: Maa on meidän! Meidän on maa! huusivat nuoret; maa on meidän! toistivat vanhat, menneet, haudasta nousseet ajat. Jokainen heistä pani kätensä haavalle, josta oli vuodattanut verensä, ja nyökkäsi muille: emme me ole turhaan taistelleet; maa on meidän.»

Kalpeina ja hämmästyen olivat kaikki vaiti kuunnelleet, ja vaiti olivat he vielä sittekin, kun Iisakki vaikeni; mutta viimein kysäsi joku heistä: »Näittekö sen? Vannokaa taivaan ja maan kautta, että sen näitte ja että se kerran toteutuu.»

Sakin vartalo kasvoi pitemmäksi ja hänen silmänsä säihkyivät, kun hän nosti kätensä vanhan profeetan tavalla, joka tietää, mitä puhuu:

»Minä vannon taivaan ja maan kautta, että näin sen ja että luotan Herran päivään, joka kerran tulee!»

Äsken vielä niin toivoton joukko hymyili nyt ilosta kirkastuen. Ei kellekään johtunut mieleen epäillä tietäjän sanoja.

»Niinpä me iloisella mielellä kantakaamme, mitä meille suodaan. Me tiedämme nyt, ett'emme turhaan kärsi», sanoi Simo luottavasti.

»Vähäpä meistä lukua, jos uuvummekin, kunhan vain maa seisoo. -- Kaunis on taistella tulevia voittoja varten, kaunis kaatua taistelussa, joka ei turhaan häviä.» Siihen tapaan vangit vuorotellen laususkelivat.

Aabel hymyili ilosta. »Minä aion karata, vaan en kaatua enkä kuolla vielä», riemuitsi hän.

Hänen vieruskumppaninsa sysäsi häntä kylkeen, sanoen: »Ole sinä vaiti ja varoillasi. Kuka sen tietää, ken täällä meitä kuuntelee. Katso noita.»

Ne sanat tarkottivat paria venäläistä, jotka toivat takaisin Miihkalin sekä kaksi uutta vankia. Toinen heistä oli Alli talonpojan vaatteissa ja toinen Iikka tavallisessa puvussaan. Alli meni niin syrjään kuin saattoi, Miihkali seurasi häntä, ja he kävivät istumaan kaatuneen puun rungolle. Tyttöä ei näyttänyt kukaan tuntevan. Iikka sen sijaan oli leikellyt ja jakanut monta tupakkalehteä sekä ratsumiehille että jalkaväelle sekä laastaroinut melkein kaikkia, niin että hänet tunnettiin jo matkan päästä, kun häntä itkevänä talutettiin muiden vankien luo.

»No mitenkä te tänne tulette?» kysyi Aabel.

»Siten vain», vastasi Iikka äkäisesti, »kun venäläinen on yhtä tyhmä kuin Jumala on viisas. Minä tulin katsomaan, eikö Antero ole tullut tännepäin koska en häntä löydä mistään, ja Alli läksi minun kanssani rukoilemaan vapautta vangituille sukulaisilleen. Mutta nyt ne pedot ovat saaneet päähänsä, että me olemme kavaltajia ja vakoojia, eivätkä sentähden päästä meitä täältä pois.»

»Hullusti käy niillekin, jotka vastoin tahtoaan tänne joutuvat, mutta vielä pahemmin niille, jotka, niinkuin te, vapaaehtoisesti tarttuvat paulaan», sanoi Aabel.

»Olkaa vaiti, älkääkä pilkatko minua!» tiuskasi Iikka. »Sanokaa enemmin, oletteko missään nähneet Anteroa.»

»Olen kyllä», vastasi Aabel. »Minä olin etuvartijana ja näin hevostani janottavan. Niinpä astuin maahan sitä juottamaan, vaan hepo vain pörhisteli sieramiaan eikä enää painanut alas päätään. Samassa juoksi Antero kuin tuisku luokseni ja huusi: »ettekö ymmärrä, että hepo vainuaa vihollisia. Venäläiset tulevat! Niin nähkääs, ei hevonen ole mikään tyhmä eläin.»

»Niin, niin», vastasi Iikka, »hän on kuin myrsky, sen minä kyllä tiedän.» Hän kävi istumaan tulen viereen ja katseli vaiti liekkeihin suurilla silmillään. Kyyneleet lakkasivat juoksemasta ja hetkisen huojuttuaan hän kysäsi äkisti: »Eikö kukaan teistä ole nähnyt häntä?»

»Hän on kaiketi siellä, missä kaikki muutkin ovat, paitsi ne, jotka istuvat täällä», virkkoi joku leikillisesti.

»No, missä te sitte kaikkien muiden luulette olevan?» kysyi Iikka. »Jos muuta en tiedäkään, niin tiedän toki sen verran, että he kaikki eivät ole yhdessä paikassa.»

»Eivätkö kaikki seuranneet Armfeltiä?» kysyi Simo hätäisesti.

»Savolaiset ja hämäläiset ovat karanneet kotiseuduilleen. He arvelivat, että ennemmin pitää suojella omaa kotia sekä vaimoa ja lapsia kasakoilta kuin kuljeksia herrojen kanssa, joilla ei ole mitään siunausta mukanaan.»

»Mitähän ne herrat tuumivat?» arveli Aabel.

»De la Barre ja översti Yxkyll», kertoi Iikka, »ovat menneet Ruoveden kautta Pohjanmaalle ja vieneet sinne osan hajotetusta sotajoukosta, mutta Armfelt aikoi vielä kerran pysähtyä Tammerkoskelle niiden kanssa, jotka oli saanut kokoon, vastustamaan venäläistä.»

»Voitteko vannoa tuon kaiken todeksi?» tiuskasi Simo tutkistelevasti katsellen vaimo-vanhusta.

»Totta kaiketi se on totta, kun minä sen kuulin niiltä, jotka suoraa päätä tulivat sotajoukosta ja ovat omin silmin nähneet ne herrat eri teillä.»

Simo nosti nyrkkinsä: »Labar, Labar, Jumala sinua armahtakoon nyt ja tuomiopäivänä!»

»Mitä sinä siinä?» torui Aabel. »Eikö Armfelt ja etkö sinä itse tarvitse Jumalan armoa yhtä hyvin kuin De la Barre?»

Simo pudisti päätään ja vastasi salaperäisesti: »Minä näin yhden asian sinä päivänä, jona Armfelt tuli ylipäälliköksi Lybeckerin jälkeen.»

»Mitä?» kysyivät kumppanit ympärillä.

»Minä olin vahdissa päämajalla ja iloitsin niinkuin kaikki muutkin. Iloisimmat kaikista olivat kuitenkin överstit Stjernstedt ja Mellin. Ne puhuivat kenraali Armfeltista riemuiten, ja heidän luoksensa tuli överstiluutnantti Ollengren ja majuri Brase, ja hekin olivat iloiset. Mutta sitte tuli De la Barre, ja kun muut upseerit sanoivat olevansa juuri menossa Armfeltin luo toivottamaan hänelle onnea nimityksen johdosta ja kysyivät De la Barrelta, eikö hän lähde mukaan, pyörähti hän kantapäällään ja sanoi: tietysti. Mutta minä yksin näin hänen kasvonsa, miten ne kalpenivat ja vääristyivät ikäänkuin mielipahasta, että toiset niin kiittivät Armfeltia!»

»Se on vale!» tiuskasi Aabel. »Muuten olisikin De la Barre yhtä hyvin saattanut tulla meidän ylimmäksi mieheksemme kuin Armfeltkin. Hän on yhtä urhoollinen kuin toinenkin ja yhtä viisaat ovat myöskin molemmat.»

»De la Barre», vastasi Simo, »olkoon vaikka tuhat kertaa viisas ja urhoollinen, niinkuin onkin, mutta meistä hän huolii yhtä vähän kuin isänsä kenkärajoista.»

»Sen uskon minäkin», sanoi Iikka käärien hameensa helmoja paljasten jalkainsa ympäri ja siirtyen likemmä tulta.

»Saattaa kyllä niin olla», sanoi Pekka. »Hän kerskaili eräänä päivänä niin, että parta vapisi, siitä että hänen esi-isänsä olivat ranskalaisia ja puolalaisia, vaan ei suomalaisia.»

»Muistatko, mitä Armfelt sanoi meille eilen, kun taistelu alkoi?» kysyi Simo, Pekkaan katsahtaen.

»Hän käski meitä taistelemaan hengen edestä.»

»Hän sanoi, että tässä oli meidän isäimme kehto ja täällä myöskin heidän hautansa, täällä he ovat eläneet ja kuolleet meidän edestämme, ja täällä pitää meidänkin elää ja kuolla niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme tulevat.»

»Niin, niin, hän puhui verisistä taisteluista, joita ennen on ollut, ja sanoi lopuksi, että ell'emme suojele kaikkea, mitä meillä on tässä maassa, niin ei enää olekaan mitään, jonka hyväksi voisimme elää ja kuolla.»

»Niin, sillä tavalla hän puhui», todisti Simo, »mutta onko kukaan kuullut De la Barren niin sanovan?»

Aabel oli noussut puoli makuultaan; nyt hän vihastuen nosti nyrkkinsä ja ärjäsi: »Tiedätkö, että minä olen hänen ratsumiehiään?»

»Niin, sitte kaiketi olet itsekin samallainen hieno ulkomaalainen.»

Aabel heilautti nyrkkiään ja tavotti iskeä Simoa, mutta Pekka tarttui hänen kalvosimeensa, ja riita vaikeni itsestään, kun tynnyrin vieressä istuvat venäläisherrat taas alkoivat kovemmin räyhätä.

Aleksei nousi kehottaen:

»Tulkaa nyt pois, lähtekäämme jo levolle.»

»Vai levolle!» ihmetteli Ivan. »En, minä en lähde levolle, minä tahdon huvia. Soittoa! Tanssia! Sitä minä tahdon. Minun korvissani kaikuu ainiaan tuo tämän maan kirottu kieli. Kun sinä naurat, kuuluu se minun korvissani kuin »armoa!» Kun lasit tuossa helisevät, kaikuu sekin »armoa!» Näetkö tuota pitkää varjoa! Se näyttää siltä naiselta, joka kirosi meitä!»

»Se on vain männyn varjo!»

»Minä tahdon soittoa!»

»Niinpä anna soittajain soittaa; musiikki kuolettaa kaikki surut», sanoi Aleksei, käyden jälleen istumaan.

»Musiikkia!» huusi Ivan.

»Musiikkia!» kirkui Petterkin kohti kurkkuaan.

Soittajat riensivät esiin ja alkoivat soittaa. Säveleet kaikuivat iloisilta ja eläviltä, mutta Ivan istui yhä alla päin ja sanoi: »Huono neuvo, veli! Soitto herättää kaikki vangit. Katsos, miten he nousevat istumaan ja katsoa tuijottavat meitä. Hyvin huono neuvo, veli! Soitto tuopi tuon haamun yhä lähemmäksi minua!»

»Anna jonkun tanssia edessäsi, niin pääset näkemästä haamua», kehoitti Aleksei.

»Niinpä niin», virkkoi Petter, »huuda takaisin kompaniasi ja käske sen tanssimaan meille.» Ja hän kääntyi palvelijan puoleen, joka melkein näännyksissä uupumuksesta seisoi valmiina tottelemaan herransa pienintäkin viittausta. »Toimita tänne komppania! Käske heidät tanssimaan! Älä huoli, Ivan Petrovits, tanssi kyllä virkistää ja lohduttaa sinua.»

Ivanin kasvot vähän kirkastuivat, hän sai uutta rohkeutta. »Niin, tanssi virkistää ja lohduttaa minua. Soittakaa!»

Komppania syöksyi esiin ja tanssi alkoi.

Upseerit, kaikki kolme, käänsivät nyt koko huomionsa tanssivaan komppaniaan ja tunsivat alussa siitä iloa ja huvitusta. Yksin Ivankin vilkastui ja huusi tuontuostakin hyväksymissanoja väelleen. Mutta äkisti virkahti Aleksei, joka oli koko ajan pitänyt ajatuksensa selvillä:

»Mitähän tämä maksaisi meille, jos ruhtinas saisi edes aavistuksenkaan sinun käskystäsi!»

Ivan tunsi tuosta muistutuksesta mielessään vähän rauhattomuutta ja tiuskasi heti: »Ole vaiti äläkä ennustele pahaa!»

»En minä ennustakaan mitään pahaa», vastasi Aleksei, »minä vain puhun tanssista. Hän ei anna meille anteeksi, että me raastamme miehet paraasta unesta. Mitä tästä tulee, jos ruhtinas saa tietää kaikki?»

Ruhtinas Galitsinin muisto sai Petterinkin ajattelemaan edes sen verran, kuin hänelle enää oli mahdollista. »Niin», änkytti hän, »jos ... ajattelehan sitä, Ivan Petrovits.»

Ivan viittasi luoksensa vääpelin ja sanoi käskevästi: »Muista, että sinun komppaniasi tanssii ilosta. Miesten pitää näyttää iloisilta. Käske niin!»

»Minä kuulen ja tottelen», vastasi vääpeli, sydän levottomana, ja riensi täyttämään käskyä.

XXI.

Ruhtinas Galitsin.

Tanssi vilkastui, ja sen kestäessä lähestyivät Galitsin ja Buturlin. Ensinmainittu oli 38 vuoden ijässä. Hän oli syntyisin liettualaisesta ruhtinassuvusta, jonka esi-isä Mikael Ivanovits Bulgakov oli Liettuan suurvallan perustajan Gediminin jälkeläinen kahdeksannessa polvessa. Tällä Bulgakovilla, joka kuoli munkkina 1558, oli liikanimi Galitsa (hansikas), josta tämä ruhtinassuku siten sai nimensä. Hänen jälkeläisensä kuudennessa polvessa oli Suomenkin historiassa niin kuuluisa Mikael Mihailovits Galitsin, syntynyt 1 päivänä marraskuuta 1673. Ruhtinas Galitsinin nuoruus oli siihen aikaan, jolloin Pietari Suuren parannuspuuhat käänsivät Venäjän kansan huomion Länsi-Europan sivistysoloihin, ja nuori ruhtinas näyttää saaneen huolellisen ja ajanmukaisen kasvatuksen. Hän pääsi jo 12 vuoden ijässä Semenovan rykmenttiin rummuttajaksi, vaan sai kohta upseerin arvon ja teki ensimmäisen urotyönsä Asovan vallotuksessa 1696. Kaksi vuotta myöhemmin oli hän kukistamassa streltsien kapinaa, 1699 Kertsin meri-sotaretkellä ja 1700 Narvan taistelussa, jossa hän haavottui. Vuonna 1702 alkoi Pähkinälinnan piiritys ja siinä oli Galitsin alapäällikkönä. Linnaa puolustettiin sankarillisesti ja tsaari lähetti jo peräytymiskäskyn, mutta Galitsin vastasi sanantuojalle: »Sanokaa tsaarille, että minä täst'edes olen ainoastaan Jumalan suojeluksessa.» Hän johti heti väkensä rynnäkköön ja Pähkinälinna antautui 12 päivänä lokakuuta. Galitsin sai sitte monella sotakentällä taistella hyvällä menestyksellä Ruotsin armejaa ja sen kuningasta vastaan, kunnes hänet siirrettiin Suomeen ja hän siellä oli osallisena Viipurin vallotuksesssa 1710. Seuraavana vuonna nähtiin hänet Pruthin varsilla, vaan 1712:sta asti käytettiin häntä yksinomaan Suomen anastajana, ensin Apraksinin alapäällikkönä ja sittemmin Isonkyrön taistelun jälkeen (1714) Suomessa olevain venäläisjoukkojen ylipäällikkönä. Niin kasvoi ruhtinas Galitsinin sankarinimi vuosi vuodelta ja hänen urotöittensä maine levisi lavealle. Suomessa hänellä oli sotilaan ja vallottajan tehtävä ja hänen täällä olonsa sattui maamme ja kansamme historian pimeimpään ja kolkoimpaan aikaan; mutta Galitsinin oma jalo henkilö on melkeinpä ainoana valokohtana, jota muistelma mielellään katselee. Ollen ylevä, oikeudentuntoinen ja jalomielinen koetti hän lievittää ja sovittaa, mikäli mahdollista. Sen ajan katkerasti syyttävien haamujen keskellä on ruhtinas Galitsin puhtaana sankarina, joka aina koetti valvoa voitetun oikeuksia ja parantaa vallotetun maan tilaa, mikäli hänellä oli valtaa. Paha kyllä saapui ainoastaan vähäinen osa maan rajattomasta kurjuudesta hänen kuuluviinsa, ja ainoastaan vähän osan hän näki käskyläistensä väkivaltaisuuksista, mutta mitä hän näki, se kaikki rangaistiin ansion mukaan, ja aikakirjat yksimielisesti tunnustavat hänet jaloksi hallitsijaksi ja ihmiseksi.

Nyt kajasti ruhtinaan kasvoista syvän surun varjo, sillä äskettäin juuri oli Venäjältä tullut sanoma, että hänen nuori puolisonsa Eudokia, omaa sukuaan Ivanovna Buturlin, oli kuolemaisillaan, mutta tanssivain sotamiesten näöstä hänenkin muotonsa kirkastui ja hän sanoi hymyillen:

»Miten ilo kuitenkin voi antaa voimaa. Kukapa olisi aavistanut, että samat miehet, jotka äsken olivat menehtyä väsymyksestä, nyt pyörisivät iloisessa tanssissa.»

Kummasteli sitä myöskin Buturlin. »Niin ihmeellistä todellakin», vastasi hän. »Mutta siinähän on uusi todistus kansan rakkaudesta tsaariansa kohtaan, sillä kun hän on voittanut, unhottavat sotamiehet kaikki omat kärsimyksensä.»

»Te olette todellakin oikeassa», virkkoi Galitsin eikä ollut oikein uskoa silmiään. Hän kääntyi upseerien puoleen tervehtien: »Hyvää iltaa, Petter Tupovski, Ivan Petrovits ja Aleksei Feodorov; ottakaa tässä minun tervehdykseni.»

Upseerit hypähtivät ylös ja Ivan heittäytyi maahan.

»O, suuri ruhtinas, tässä näette orjanne!»

Petter, tervehti myöskin syvään, vaikk'ei niin suin päin, hän kun vielä oli selvämpänä. »Minun kunnioitukseni suutelee tomua jaloistanne!»

Aleksei tervehti sotilastapaan seisoen ja sanoi:

»Käskekää vain, herra, niin minä kuolen edestänne.»

Galitsin hymyili ystävällisesti. »Minun tähden teidän ei tarvitse kuolla, vaan kyllä tsaarin ja Venäjän asian tähden, sillä sehän on meidänkin asiamme. Kun olette urhoolliset miehet, niin olette tietysti tekin osaltanne hankkineet voittoa, ja minä teitä siitä kiitän.»

»Johtakaa meidät uudestaan taisteluun, me kyllä seuraamme», sanoi Aleksei innokkaasti.

Buturlin oli enemmän katsellut tanssivia sotilaita kuin heidän päälliköitään ja sanoi Galitsinille: »Minusta näyttävät miehet hyvin unisilta, joka seikka toden totta ei ole kummeksittavakaan. Eihän heitä vain liene tänne käsketty?»

Ivan aivan selvisi kauhusta. »Mitä ajattelettekaan, teidän ylhäisyytenne? Heidän hälinänsä on päinvastoin kiusannut minua, mutta en minä huolinut häiritä heidän iloansa, joka tekee heille niin hyvää.»

Hän viittasi vääpelin luokseen: »Hei tulkaas tänne! Sanokaas, minkätähden miehet tanssivat. Ilostako vaiko käskystä?»

»Se on...» änkytti vääpeli.

Ivan uhkasi nyrkillään ja tiuskasi: »Sanokaa totuus!»

»Ilosta! Voiton ilosta he tanssivat!»

»Hyvä, hyvä», vastasi Galitsin, »mutta he näyttävät väsyneiltä. Menkää nyt levolle. Huomispäivänä tarvitaan uusia voimia, joita ei saa edeltäpäin kuluttaa. Pyhä Nikolai teitä suojelkoon!» Hän viittasi ja sotamiehet poistuivat.

Buturlin katsoi taistelukentälle ja kuoleman vainiolle päin. Toisten puoleen kääntyen sanoi hän: »Taistelumme oli tulinen; miten monta urhoollista miestä saammekaan jättää Suomenmaan poveen! Monta tuhatta kaatui tänään, ja ell'ei Apraksin olisi keksinyt tuota keinoa, hyökätä suomalaisten selkään, niin olisi voitto nyt vihollisten käsissä eikä meillä.»

»Niinpä niin», vastasi Galitsin, »me uhrasimme tuhansia, vaan kuinka mielelläni olisin uhrannut vielä monta tuhatta lisäksi, jos siten Armfelt olisi joutunut meidän käsiimme. Se mies tekee meille yhdessä päivässä paljon enemmän haittaa urhoollisilla miehillään kuin Lybecker tuhannessa päivässä.»

Alemmat upseerit kaipasivat hyvin vapauttansa, jota äsken juuri olivat nauttineet. Petter ja Ivan jaksoivat töintuskin seurata keskustelua, mutta Aleksei sanoi sekaan: »Niin on, kuin te, ruhtinaallinen korkeus, sanotte. Kaikki on kerrassaan muuttunut, kun Armfelt tuli Lybeckerin sijaan. Mutta vaikeuksien mukaan kasvaa myöskin into, ja me olemme kaikki valmiit ryhtymään, milloin vain tarvitaan, uudestaan veriseen leikkiimme.»

Galitsin hymyili. »Juuri niin. Me emme saa väsyä, ennenkuin Venäjän rajaksi tulee meri ja tsaari Pietarin nuori pääkaupunki saa turvallisesti katsella Suomeen päin.»

Ruhtinas otti Suomen kartan taskustaan, levitti sen tynnyrin pohjalle ja näytti kynällään sikäli kuin puhui:

»Näin, pitkin merta pitää Venäjän raja vedettämän; ennen me emme saa levätä, hyvät herrat.»

Buturlin katsoi vankeihin päin ja sanoi: »Jos nämä suomalaiset tulisivat meille niin uskollisiksi, kuin nyt ovat Ruotsin kansalle, niin maksaisipa heidän voittamisensa todellakin vaivaa uhrata henkensä ja menestyksensä.»

Ruhtinas Galitsin nyökäytti myöntävästi päätään. »Vapaa liitto tämän uskollisen ja urhoollisen kansan kanssa tekisi meidät aivan turvatuiksi pohjan puolelta. Parempaa rajanvahtia ei Venäjä koskaan saisi.»

Se voitettujen hyveksiminen ei miellyttänyt Petteriä. Missäpä pohjan perillä nyt olikaan mahtavampaa ja voimakkaampaa kuin Venäjä ja Venäjän tsaari. Hän rohkasihe ja sanoi luottavasti: »Missä Venäjän menestys vaatii, siinä sillä on voimaakin ottaa, mitä tarvitaan, eikä tässä enää suurta voimaa tarvitakaan, sillä Suomi on jo kauan ollut uupumaisillaan.»

»Niin», myönsi ruhtinas, »Suomi on uupumaisillaan, mutta se ei antaudu. Jos Ruotsin kruunu olisi minun päässäni, niin kyllä minä paremmin kuin Kaarle-kuningas suojelisin tätä urhoollista kansaa. Minä en olisi niinkuin hän vienyt pois sen paraita miehiä ja jättänyt maata alttiiksi Venäjän armejoille.»

Petterin hämärtävät silmät alkoivat loistaa, hän nosti kätensä ja sanoi innolla: »Kaunis näky teidän ylhäisyytenne, kun he kaikki olisivat voitettuna.»

»Onko pidetty huolta, ett'ei vangeilta mitään puutu?» kysyi Buturlin.

»He voivat kuin prinssit. Ruhtinas Galitsinin käsky kohdella heitä säälivästi on kulkenut miehestä mieheen, ja vangeilla on yhtä hyvä kuin meidän omallakin väellämme.»

»Niin pitää olla, kuin minä olen sanonut», lausui ruhtinas. »Sankari liikkukoon taistelussa kuin ukonnuoli, vaan voitetulle viholliselle hän olkoon lempeä kuin päivänsäde. Sitä ei Venäjän sotilas saa koskaan unhottaa.»

»Emme me sitä unhotakaan», vastasi Petter. »Vangit ovat todistavat meidän lempeyttämme.»

Buturlin katsahti vielä vankeihin päin ja kysyi sitte ruhtinaalta: »Eiköhän nyt olisi paras aika tarkastaa heidän tilaansa?»

»Niin minäkin ajattelen». Galitsin pyysi kaikkia upseereja seuraamaan, ja venäläiset herrat astuivat vankien luo. Sinne pysähdyttiin. Nähtyään märjän maan, jossa vesi välkkyi turpeiden välistä, sanoi Galitsin vakavasti ja jyrkästi: »Vangit vietäköön pois tästä kuopasta. Meillä on tilaa kylliksi, sentähden on väärin pitää näitä onnettomia näin vetisessä paikassa. Sen pitää tapahtua jo tänä yönä.»

Ruhtinas meni edelleen, toiset seurasivat häntä; niinpä he saapuivat sinne, jossa Alli ja Miihkali istuivat.

Ne kolme upseeria olisivat mielellään eronneet esimiehistään, jos vain olisivat uskaltaneet. Vaan se ei mitenkään käynyt päinsä. Viimein nykäsi Ivan Petteriä käsivarresta ja kuiskasi: »Lähtekäämme pois täältä, etkö näe, miten haamut meitä vaanivat?»

»Eivät ne mitään haamuja ole», vastasi kumppani. »Jospa ruhtinas ei olisi täällä, niin voisit sysätä miekkasi johonkuhun noista kirotuista suomalaisista ja nähdä heidän verensä juoksevan, niinkuin meidän juoksi eilen.»

Mutta Ivan tunsi yhä enenevää levottomuutta. »Minä en tahtoisi enää nähdä verta. Tule, lähtekäämme pois!» Ja hän tarttui Petterin käsivarteen, mutta Petter tempasihe irti sanoen: »Emme me vielä pääse, mutta kohta. Maltahan nyt toki.»

Alli ja Miihkali olivat, mistään lukua pitämättä, hiljakseen keskustelleet. Mitäpä he huolivat muutamista venäläisistä upseereista, kulkipa heitä yksi tai useampi ohitse. He eivät myöskään huomanneet, miten Galitsin osotti Allia ja sanoi Buturlinille: »Tuo nuorukainen oli äsken minun luonani pyytämässä vapaaksi vankeja, jotka on otettu Pohjois-Suomessa. Hänen kertomuksensa kuului hyvin todelta, mutta huomenna minä kuitenkin tutkin tarkemmin sekä häntä että tuota vaimoa. Nämä suomalaiset olkoot muuten kuinka rehellisiä hyvänsä, mutta heidän mielialaansa meitä kohtaan en luota.»

»Olemmehan nähneet yllin kyllin todistuksia heidän viekkaudestaan ja uhkarohkeudestaan, niin että vaikea on ollakin heitä epäilemättä», vastasi Buturlin. »Mutta olkoonpa viaton tai syyllinen, niin tahtoisin mielelläni kuulla ja nähdä nuorukaista, joka niin nuorena uskaltaa kuljeksia vihollisleirissä ilman muuta suojelusta kuin vanha vaimo.»

He astuivat lähemmäksi ja ruhtinas Galitsin kysyi Allilta Miihkalin välityksellä: »Mitenkä te osasitte tulla tänne minun luokseni, koska ette kulkenut sotaväen kanssa?»

Alli nousi seisomaan. »Kuolema minua opasti.»

»Ettekö peljännyt?»

»Elämän katkerat surut tukeuttivat minun levottomuuteni, ja rohkeuttani vahvisti kaikki se, mitä olen kuullut teidän ruhtinaallisesta armostanne.»

»No, mitä te sitte tiedätte minusta?»

»Että te olette lavean ja mahtavan Venäjän jalomielinen poika ja että teidän hyvyytenne muisto voitettuja kohtaan ei ole kuoleva yht'aikaa teidän itsenne kanssa. Mutta teidän lippujenne ympärillä ei olekaan monta teidän kaltaistanne miestä. Heidän vihattu miekkansa iskee useammin turvattomia kuin meidän maamme sotilaita.»

Ruhtinaan kasvot synkistyivät; hän vastasi suruisesti: »Se on sodan varjopuoli, kiristystä käytetään ja kärsitään.»

»Jalo mies ei koskaan kosta viattomille», sanoi tyttö rohkeasti, vaan hiljaa.