Chapter 11

De la Barre ajatteli hiukan; hän ei vieläkään näyttänyt olevan selvillä aikeestaan; vähän kierrellen vastasi hän: »Kirjettä minä en anna niin heikkoihin käsiin kuin teidän, en, sillä mikä on hyvin tärkeätä, on myöskin varmasti saatettava perille. Olkaa huoletta. Menkää jälleen kotiinne ja odottakaa, mitä tulee. Me teemme kaikki, mitä täällä suinkin voidaan tehdä.»

Alli alkoi itkeä, mutta ilon kyyneliä ne olivat, jotka hiljaa vierivät pitkin poskia, ja hiljaa hän myöskin vastasi: »Vankiraukkojen rukouksiin ja omaan hätään oli kyllin sanoja, mutta nyt on minulla teille ainoastaan kyyneliä. Minä en osaa kiittää teitä, niinkuin ansaitsisitte.»

De la Barre katsoi poispäin, pitämättä enää lukua tytöstä, joka oli hänen sanoistaan saanut uutta elämää; hän vain kädellään viittasi ja sanoi: »Menkää kotiinne, hyvä lapsi, ja odottakaa siellä aikaa, jolloin surut muuttuvat iloksi. Voikaa hyvin!» Vielä kerran viitaten poistui hän.

Silloin astui Iikka rohkeasti esiin ilosta loistavin silmin. »Kuulitteko pojat?» huusi hän. »Tämä kenraali lupasi vapauttaa kaikki vankimme venäläisten käsistä!»

Kyllä sotamiehet olivat kuulleet De la Barren lupauksen. Heidän suruiset kasvonsa kirkastuivat ja hetken toivosta innostuen huusivat sotilaat yhteen ääneen: »Eläköön Labar!»

Mutta upseerien puhelu keskenään ei luvannut samaa iloista tulevaisuutta Allille, kuin De la Barre oli hänelle kuvaillut.

Kapteeni Stjernschantz, joka oli monen muun kanssa yhtynyt kenraalin joukkoon, kysyi julki De la Barrelta: »Luuletteko sen onnistuvan, herra kenraali? Olisipa se tavallaan suuri teko.»

De la Barre nykäytti olkapäitään ja vastasi: »Jos edes koetetaan, niin voi olla ainakin toivoa menestymisestä, mutta tässä ei tapahdu mitään. Minun lupaukseni oli vain lohdutus. Missä ei ole toivon tilaa, ei siinä mikään auta.»

Mutta Iikka osotti kädellään kenraalia ja huusi sotamiehille: »Kas, hänen pitäisi olla kuninkaan ensimäisenä miehenä.»

»Eläköön Labar!» kaikui taas sotilasriveistä saaden kenraalin silmät säkenöimään. Hänen kaunis vartalonsa näytti pitemmältä ja ylevämmältä kuin ennen, mutta kenenkään ei pitänyt huomata, mitä hän tunsi; sentähden hän muka kummastuen kysyi: »Mitähän väki riemuitsee? Ja mikä heillä lienee aiheena? Ilohuuto on niin harvinainen täällä leirissä.»

Vastenmielisesti vastasi Stjernschantz: »Herra kenraali, he riemuitsevat teidän lupauksestanne; meidän väkemme ei epäile kunniasanaa.»

De la Barre hymyili. »Enhän minä kunniasanaani antanutkaan; siihen olisi kunnia ollut liian korkea ja kallis. Minkä kuningas asettaa ylimmäksi valtikkansa huippuun ja kerjäläinen tarkimmasti kätkee pussiinsa ja mitä aatelismies pitää elämäänsäkin arvokkaampana, senkö minä, rahankin herran ja kuoleman voittajan, niin välinpitämättömästi viskaisin pois kuin lapsi helistimensä! Minäkö, De la Barre, joka pidän kunniaa aina ensi asiana ja elänkin vain sitä varten, että kuoltuani olisi nimelläni kunniaa, minäkö sen ajattelemattomasti ripustaisin niin heikkoon lankaan, kuin lupaus on, jolla ei tarkoteta tuon taivaallista, ja siten riistäisin De la Barre-nimeltä kaiken loiston, joka vuosisatoja vanhana ympäröi minun sukuani ja minua itseäni! Enhän toki, siinä erehdyitte, hyvät herrat. Minä vain lohdutusta ja rauhaa annoin, missä sitä tarvittiin. Mitä toivo lupaa, on paljon arvokkaampaa, kuin paraskaan todellisuus voi antaa.»

»Toivoako te vain annoitte hänelle!» kysyi Stjernschatz vakavasti ja katseli tutkistelevasti kenraalin muhkeaa vartaloa.

»Eihän muusta voi koskaan olla puhettakaan», vastasi hän, »mutta hyväpä sekin. Hänhän saattaa olla toivossa hyvinkin onnellinen. Kun uskoo ja toivoo, silloin elää mielellään.»

Kenraali pyörähti selin, mutta takaansa kuuli hän sanat: »Niin ei olisi Armfelt koskaan tehnyt.»

Ne sanat kirvelivät De la Barren mieltä. Mitä? Armfeltko? Eikö hän olisi niin tehnyt? Kenraalin mustat silmät säihkyivät hänen tuota ajatellessaan. Hän kääntyi jälleen ja katsoi terävästi edessään seisovia upseereja, mutta kun ei kukaan heistä vastannut, hillitsi hän mielensä ja astui syrjemmäksi. Parooni Lieveniltä hän sitte kysyi suoraan: »Pitääkö tuon Armfeltin sitte aina olla pitkällä varjollaan pimittämässä kaikkia minun teitäni ja himmentämässä minua niin suurissa kuin pienissäkin asioissa?» Tänä hetkenä olisi De la Barre mielellään kukistanut kaikki, jotka olivat kuulleet hänen lupauksensa ja puheensa, maahan käskyllä: »polvillenne!», mutta väki jo hajautui ja kohta oli kenraali ypö yksin. Pianpa hänkin sai muuta ajattelemista, sillä äkisti kaikui huuto: »Venäläiset tulevat!» ja hätärumpu kumisi ja yht'äkkiä oli koko leiri liikkeellä.

XVIII.

Venäläiset tulevat!

De la Barre kuunteli ihmetellen ja kummastellen. »Mitä nyt? Miksi huudellaan venäläistä?» kysyi hän parilta sotamieheltä, jotka juoksivat ohitse.

»Venäläiset tulevat!» vastasivat he lyhyesti ja riensivät juosten pois.

Samassa jo Lybecker ajaa lennätti ratsullaan esiin. »Hyvät herrat!» huusi hänen ylhäisyytensä, »viholliset lähestyvät ja saapuvat tänne viidessä minuutissa. Minä annoin käskyn peräytyä.»

De la Barre seisoi tyynenä. »Vihollinenko täällä?» toisti hän. »Ja viidessäkö minuutissa? Kuka sen sanan toi teidän ylhäisyydellenne?»

»Joku talonpoika. Minä kuulin sen hänen omasta suustansa ja hän oli heidät nähnyt omin silmin.»

»Se ei ole mahdollista», vastasi De la Barre. »Meidän etuvartija-rivimmehän on hiljaa ja rauhallisena, eikä ainoakaan partiojoukko ole ilmottanut vihollisten olevan niin lähellä. Se on aivan mahdotonta.»

»Se on mahdollista ja totta!» tiuskasi hänen ylhäisyytensä. »Puhuinhan minä itse sanantuojan kanssa, joka oli omin silmin nähnyt heidän tulevan. Hän näki myöskin meidän etuvartijaimme ampuvan kuoliaaksi yhden venäläisen, mutta muuta hän ei tiedä. Ne ovat täällä, juuri nyt, parin minuutin kuluttua. Hän sanoo heidän tulevan pohjoisesta päin. Kaikki on hukassa! Pako vain auttaa. Paetkaamme kaikki!»

De la Barre katsoa tuijotti epätietoisena hänen ylhäisyyteensä. »Minä en käsitä....»

»Ei ratsuväki saa jäädä tänne, kun kaikki muut hajautuvat henkeään pelastamaan. Pian!» käski hänen ylhäisyytensä. »Kaikki pois jaloista! Totelkaa, mitä minä käsken!»

Mutta De la Barre ei vieläkään liikahtanut. »Voiko venäläinen todellakin tulla pohjoisesta päin? Jos se on mahdollista, niin on meillä kaikki muu mahdotonta kuin meno heitä vastaan. Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne?»

»Paetkaa! sanon minä.»

Lybecker kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

Upseerit, joita tällä välin oli kokoutunut, katsoivat vähän aikaa vaiti toinen toistansa.

»Onko tuo mies hullu vai minäkö olen?» kysyi viimein De la Barre.

»Niin, kyllä nyt jotakin hullua on tekeillä, vaan mitä tästä kaikesta pitää ajatella?»

»Lähtekäämmehän katsomaan, mikä on hätänä!» sanoi De la Barre äkisti.

Upseerit hajautuivat kukin tahollensa, mutta leirin länsipäästä alkoi kuulua rähisevää ilon melua. Vähän matkan päässä näkyi Lybecker ratsastavan täyttä laukkaa ja katoavan metsään. Mutta hänen jälkeensä kaikui raikkaasti: »Eläköön! Eläköön!»

Esiin rientävä upseeri kysyi lähimmältä sotamieheltä:

»Mitä teillä siellä on meluamista? Mitä väki huutaa?»

»Enpä tiedä, ell'eivät huuda kenraalille, joka tuolta kerrassaan meni helvettiin.»

Upseeri ei ollut kuulevinaan vastausta. Hän luuli julki kapinan alkaneen ja riensi edelleen.

Eläköön!-huudot olivat lakanneet; niiden sijasta kuului naurua, kirouksia ja ihmettelyn purkauksia. Väentungos kasvoi joka hetki ja samoin hälinäkin, mutta vähä niitä oli, jotka oikein tiesivät, mikä oli asiana. Vihdoin kuului huuto: »pois tieltä!» ja kenraali Armfelt ratsasti keskelle väkijoukkoa.

Osa ennen karanneista ja jälleen kokoutuneista sotamiehistä oli saapunut. Heitä oli siinä noin kolmesataa miestä, ja sen uuden joukon luo tunkeutuivat nyt kaikki, jotka suinkin voivat lähelle päästä, päälliköt, alapäälliköt ja sotamiehet. Ja kaikki katselivat kummastellen suomalaisia aseveljiään, jotka siinä seisoivat koreina ja loistavina Pähkinälinnan venäläisissä univormuissa. Moni heistä oli haavottunut ja sidottu, kalpea ja kuihtuneen näköinen, niinkuin olisivat kaikki olleet vangittuja vihollisia.

Armfelt pysäytti hevosensa ja katseli kummastellen tuota outoa näkyä sekä kysyi sitte terävästi:

»Venäläisiä, joilla on suomalaiset kasvot, taikka suomalaisia venäläispuvuissa. Venäläisiäkö vaiko suomalaisia? Kumpiako? Sanokaapa heti!»

»Ei yhtään venäläistä!» kuului joukosta vastaus.

»Ei yhtään venäläistä!» toisti Armfelt. Suomalaisia vihollisen puvussa! Kavallusta! Ei, se ei ole mahdollista! Mitä tämä kaikki merkitsee?»

Syvää äänettömyyttä kesti hetkisen. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi Armfelt uudestaan, silmät säihkyvinä. »Minä tahdon tietää kaikki.»

Ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta joukko aaltoili ja teki tilaa. Miihkali astui esiin, yllä samanlainen punainen viitta ja venäläinen lakki kuin muillakin, mutta alta näkyi kotimaan harmaa sarka. Hän ei ollut muiden tavalla vaihtanut koko pukuaan. Kalpea ja haavotettu oli hänkin, mutta ääni kaikui levolliselta hänen vastatessaan: »Jalo herra, minun asiani on tässä vastata muiden puolesta, koska he ovat valinneet minut päälliköksensä.»

»Kuka te olette?»

»Minä olen Keuruun kirkkoherran Yrjö Härkmanin poika. Hänen seurakuntansa voi todistaa minun kanssani, että vanhus on koko ikänsä uskollisesti palvellut Jumalaansa ja kuningastansa ja koettanut sekä elämällä että opetuksella olla seurakunnallensa esimerkkinä.»

»Sen me kyllä todistamme», huusivat Keuruun miehet.

»Sentähden», jatkoi Miihkali, »mitä hyvänsä meille hänen pojillensa voitaneenkin lukea syyksi, ei siitä pidä tuomita eikä moittia häntä, meidän isäämme, sillä mitä lienemme tehneet oikein, sen olemme tehneet hänen opetustensa mukaan, mutta vääryys tulee siitä, että me emme ole tehneet hänen neuvojensa mukaan taikka emme ole kyllin tarkkaan kuulleet niitä, että niiden viisaus olisi saanut ohjata meitä.»

Armfelt hengitti levollisemmin. »Me otamme huomioon teidän pojallisen kunnioituksenne», sanoi hän, »ja uskomme, ett'ei meidän täydy julistaa tuomiota, joka veisi vanhuksen surulla hautaan. Mutta nyt toiseen asiaan. Miksi on teidät tehty tämän joukon päämieheksi ja millä oikeudella te olette eronneet muusta nostoväestä? Niin toisella kuin toisellakin oli vain yksi velvollisuus: rientää armejaan.»

»Nämä miehet eivät ole nostoväkeä», vastasi Miihkali, »vaan sotamiehiä, jotka eivät enää jaksa kärsiä teidän ikuista peräytymistänne, vaan ovat valmiit omin päin etsimään taistelua ja puolustamaan maata vihollisilta. Peldan-veljekset, kapteeni Elias, minun veljeni, ja muutkin ylioppilaat ovat kuitenkin jälleen koonneet nämä hajautuneet, ja minä sain heidät palaamaan tänne. He uskoivat minun sanani, kun minä takasin, että nyt ei suinkaan enää hidastella, vaan johdetaan heidät taisteluun, ja he uskoivat minua myöskin, kun minä lupasin puhua heidän puolestansa päälliköille ja vapauttaa heidät rangaistuksesta, joka uhkaa karkulaisia.»

»Sepä oli uskaliaasti luvattu.»

»Minä uskalsin vielä enemmänkin, sillä viimeinen lupaukseni oli, ett'ei minkään rangaistuksen pitänyt sattua heihin, koskematta ensin minuun, ja jos meillä ei enää ollut mitään toivoa saada päälliköitä ryhtymään taisteluun, lupasin minä hankkia heille rohkeamman päällikön tai ruveta siksi itse.»

»Ja sittekö annoitte väkenne pukeutua vihollisvaatteihin?»

»Kuulkaa meitä, ennenkuin tuomitsette. Kun nostoväki kokoutui, tulvi suuret joukot kansaa Pirkkalaan. Miehillä ei ollut ruutia eikä aseitakaan, mutta me päätimme hankkia itsellemme kyllin kaikkea, kiristämättä köyhää kruunua. Venäläinen kuormasto tuli meitä vastaan Somerolla, me voitimme sen suojelusväen, saimme kolme kuormaa ruutia ja viisi kuormaa jauhoja. Kahakan jälkeen ryhdyimme hautaamaan kuolleitamme, ja sitä tehdessä johtui puhe Suomen armejaan ja kenraali Lybeckeriin. Minä en häntä tunne enkä myöskin tiedä, kenen edessä nyt seison, vaan vaikkapa olisittekin sama mies, niin täytyy minun kuitenkin sanoa, että häntä, Lybeckeriä, syytetään koko Suomessa meidän suuresta kurjuudestamme.»

»Älkää puolustelko itseänne syyttämällä muita.»

»Jos ei kukaan muu syytä kuin minä ja miehet, joita minä johdan, niin vähänpä siitä lukua. Mutta tuskin on enää yhtään lasta koko maassa, joka ei yhdessä vanhempien kanssa laususkelisi niin rumia syytöksiä kuninkaan ensimäisestä miehestä, että on mahdoton uskoa niitä kaikin puolin perättömiksi. Sentähden me päätimme koetella, miten paljo siinä oli totta, ja koska minä olen kaikessa ollut ensimäisenä ja käskijänä joukossamme, pyydän minä nyt, että sen seuraukset, joka ansaitsee rangaistusta, koskekoot yksin minua eikä ketään muuta.»

Armfelt katsoi rohkeaa puhujaa tarkastellen ja vastasi jyrkästi: »Jos olette olleet väen neuvonantajana, niin on teidän myöskin vastattava kaikesta, mitä he ovat tehneet.»

Yrjö oli, veljen sanat kuultuaan, astunut esiin ja vastusti nyt: »Veljeni, ei sinun pidä kärsiä siitä, mitä et koskaan ole tehnyt. Tämä univormu todistaa, että minun on syy eikä sinun.» Ja Armfeltille hän puhui edelleen: »Minun veljeni ei taipunut ottamaan yllensä venäläisnuttua, vaan sanoi: Koska päälliköillä on etuoikeuksia ja koska minun pitää kaikkialla olla ensimäisenä vaarassa, niin minä tällä kertaa pidänkin kiinni oikeuksistani. Minä pidän oman nuttuni, vihollisen viitta ja lakki riittävät asettamaan minut teidän arvoiseksenne. Miihkalissa ei ole vähääkään syytä tähän. Syy on minun ja minua siis rangaistakoon.»

Antero juoksi esiin, yllä omat repaleiset vaatteensa, ja koetti väkisin työntää Yrjöä sivulle. »Älkää häntä kuulko, korkea herra. Minun on vika, minulle tulkoon rangaistus, jos sitä tarvitaan. Minähän riensin muiden edeltä tuomaan sanaa venäläisten tulosta tänne armejaan. Minä juuri valheilla ajoin kenraalin pakoon, minä koko maalle paljastin pelkurin, jollainen hän kaikin puolin on. Jos ketään on tuomittava, niin minut tuomittakoon ennen muita.»

Armfelt katseli heitä kaikkia tutkistellen ja sanoi viimein: »Syytä teissä on kaikissa, koska kaikki olette yhdessä puuhanneet, mitä on tapahtunut. Vaan toinen voi kuitenkin olla syyllisempi toista. Minä tahdon ja minun pitää kuulla koko asia semmoisenaan, kuin se todella on: minä sentähden pyydän teitä kaikkia vielä tässä uudestaan sanomaan ja tekemään, niinkuin teidän neuvottelussanne tapahtui silloin, kun tämä päätöksenne oli keskusteltavana. Siispä, kuka oli ensimäisenä?»

»Minä», vastasi Yrjö vakavasti. »Kun muut hiljaa ja vakavina kaivoivat maata, haudaten aseveljiämme, juoksin minä heidän eteensä metsästä, mutta toisenlaisena, kun minua siihen asti oli nähty. Tämä venäläinen puku oli ylläni, nämä vihollisaseet riippuivat sivullani ja välkkyivät kädessäni. Veljeni minut ensiksi näki semmoisena ja hän siis jatkakoon kertomusta.»

Armfelt kääntyi Miihkalin puoleen, joka veljeensä katsoen sanoi, niinkuin he vielä olisivat olleet taistelukentällä:

»Enpä ainakaan olisi luullut hullua täällä näkeväni. Oletpa nyt aika hourupäisen näköinen.»

Yrjö jatkoi: »Mitä siitä, miltä mies näyttää, tärkeämpi on, mikä hän koettaa olla, ja tärkeintä, mikä hän todella on. Vaan olenpa hullu tai viisas, niin tästä puvusta en erkane, ennenkuin Lybecker näkee minut.»

»Oletko ilmi hulluna?» huusi moni.

Yrjö jatkoi: »En niin hullu, ett'ei viisaus näy välistä. Minä tahdon kerrankin tehdä lopun kaikesta tuosta juoksemisesta ja loruamisesta. Ei ole ainoatakaan miestä niissä, jotka ovat nähneet Lybeckerin, joka ei uskoisi, että hän kauhistuu venäläisen haamuakin. Mutta katsokaa, ystävät ja aseveljet, jos hän todellakin on semmoinen, kuin sanotaan, niin ei kukaan voi vaatia rehellisiä sotamiehiä seuraamaan häntä; vaan jos hän on rohkeampi ja parempi, kuin luulemme, niin on kohtuullista, että hän sen saa näyttää armejalle, sillä minkä kukin itse näkee, se on helpompi uskoa kuin mitä muut kertovat. Minä olen pukeutunut venäläiseksi koetellakseni häntä, mutta ei siitä tule mitään oikeaa koetusta, ell'eivät kaikki tee samoin, sillä yksi on sama kuin ei yhtään, vaan jos menemme joukossa ja lähetämme edeltäpäin sanan, että venäläiset tulevat ja kenraali saa nähdä meidät ilmi elävinä vihollisina, niin saamme ainakin puolittain koetetuksi, mikä mies hän on.»

Yrjö jäi vaiti ja kun ei kukaan muu jatkanut, kysyi Armfelt: »Entä sitte?»

»Kaikki katselivat kummastellen toinen toistansa», sanoi Yrjö, »ja minä sentähden jatkoin selitystä: Jos Lybecker pysyy meidän sinne saapuessamme rohkeana, jos hän ei juokse meitä karkuun, niin voimme me todistaa hänen puolestansa.»

»Mitä sitte?» kysyi Armfelt.

Miihkali vastasi: »Me purskahdimme nauramaan ja huusimme: kun kaikki selvenee, sinä et olekaan hullu.»

Nuori sotamies, Ampialan poika: »Minä tahdon koetusta.»

Monta ääntä: »Minä tulen kanssa. Koetetaanpas!»

Antero: »Ja minä rupean sanan viejäksi. Joll'en minä saa kenraalia uskomaan venäläisten tulevan kuohuvana koskena, niin saatte hirttää minut.»

Miihkali: »Tämä vehje ehkä maksaa henkemme, mutta armeja saa sen sijaan meidän kuolemamme tuekseen, kun asia menee kuninkaan eteen, ja jos me kaadumme, niin kaatuu myöskin Lybecker.»

Antero: »Eihän sammalta kasva vieriviin kiviin; kun sankarit anovat päästä taisteluun, ei siinä ole heillä aikaa veistellä hirsipuita, ell'ei Lybecker ole kaikin puolin Lybecker.»

Yrjö: »Silloin meidän veremme huutaa yli taivaan ja maan, kunnes saamme paremman päällikön.»

Miihkali: »No niin! Uskaltakaamme tämä koetus. Jos Lybecker juoksee venäläsnuttuja karkuun, niin esitämme me vaatimuksemme päästä pois armejasta, ja silloin minä rupean teidän päämieheksenne. Herra kenraali, ne olivat viimeiset sanamme. Sitte aloimme jatkaa hautaustyötämme ja viimein pukeuduimme venäläispukuihin, jotka vielä ovat yllämme.»

Lybecker oli tällä välin palannut ja kuunnellut puhetta. Nyt hän ärjyi käheällä äänellä: »Niitä teidän ei tarvitsekaan enää riisua elämässä eikä kuolemassa! Ne saavat teidän ruumistenne kanssa maassa mädätä. Ennenkuin aurinko laskeutuu, saatte te kaikki riippua puissa. Kavaltajille ei minulla ole armoa.»

Miihkali astui muutaman askeleen likemmäksi kenraalia: »Emme me pyydäkään armoa, vaan oikeutta. Laki sanokoon, kuka tässä on syyllisin.»

»Vai te», tiuskasi Lybecker, »vielä panette röyhkeyttä ja kavaluutta sen lisäksi, mitä olette tehneet; sen kaiken tähden te saatte riippua ja kuolla!»

»Ei, herra», vastasi Miihkali, kuumeen puna poskillansa, »me emme kuole, ainakaan teidän tuomiostanne. Teillä, joka juoksette karkuun vihollistemme haamujen tieltä, ei ole oikeutta tuomita meitä. Jos uskallatte kohdata rehellistä miestä rehellisessä taistelussa, niin tulkaa tänne! Tulkaa tänne, herra, ja peskää puhtaaksi kunnianne!»

Lybecker peräytyi pois ja huusi: »Ampukaa tuo koira! hirteen kaikki tyyni!»

Mutta jopa oli Miihkalikin menettänyt kaiken malttinsa; monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä ja hän kysyi veljeltään: »Jokohan minä nostan tuon konnan hartioilleni ja kannan hänet armejan eteen huutaen: Katsokaa, Ruotsin ja Suomen miehet, tämmöinen se mies on, joka ei uskalla marssia maan vihollisia vastaan eikä edes tulla kunnialliseen taisteluun kunniallisen miehen kanssa! -- Pois täältä! Seuratkaa minua, pojat!»

Mutta Armfelt ei ollut vielä poistunut sieltä. »Ei askeltakaan tästä mihinkään!» komensi hän. »Teidän vapautenne on ammoin menetetty ja ehkä henkennekin.»

»Pois täältä!» kaikui väkijoukosta.

Lybecker oli hetkisen aivan mykkänä ja voimattomana mielenliikutuksesta, mutta nyt hän kiukusta itkien sanoi: »Odottakaa kaikki viimeistä hetkeänne, se jo pian joutuu. Minä haluan nähdä sen. Ei ainoakaan saa armoa. Teidän pitää kuolla kaikkien, joka miehen!» Ja kyyneleet juoksivat pitkin Lybeckerin poskia.

»Kuninkaan pitää saada tietää kaikki!» huusi väki.

»Kohtuullista ja oikein on», vastasi Armfelt, »että sotaoikeus tutkii tämän asian ja tuomitsee lain mukaan, ja ell'eivät tuomarit sovi yksimielisestä päätöksestä, lykätkäämme sitte asia kuninkaan päätettäväksi.»

»Kuninkaan!» ärähti Lybecker. »Piru vieköön kuninkaan! Mutta nyt olen minä täällä kuninkaan sijassa ja minun viimeinen sanani on, että kaikkien syytettyjen pitää kuolla.»

Armfelt kääntyi alapäällikön puoleen. »Syytetyt pidettäköön toistaiseksi vankeudessa. Te vastaatte heistä.» Ja hän poistui syrjemmälle ja muut herrat hänen kanssansa.

Väentulvan mukana oli Iikka joutunut tänne asti ja nythän tunkeutui esiin huutaen: »Minä kuulin kaikki! kaikki! Minä tiedän, että he surmaavat sinut minulta, että teidän kaikkien pitää kuolla! Voi minua kurjaa! Sekin ainoa, joka elämällä oli minulle tarjota, aurinkoni ja vanhain silmäini ilo, kaikki nyt kuolee ja joutuu maan mustaan poveen.»

Antero katsahti häneen ja sanoi: »Ah, äiti, mitä tässä on itkemistä! Luulitteko sitte, kun viimeksi erosimme, minun vaeltavan elämään ja iloon? Kyllä te tiesitte yhtä hyvin kuin minäkin ja kaikki muut, että minä läksin kuolemaa kohti. Aikaisinhan tuo nyt tulee, vaan mitäpä lukua hetkestä, kunhan vain ei ole hukkaan mennyt se vähäinen, mitä on saatu aikaan. Nyt me kaikki tiedämme, mitä halusimme tietää, ja siitä niinkuin muustakin kannattaa kyllä kuolla.»

Iikka nyyhkytti yhä kovemmin. »Jospa edes saisin haudata siunattuun maahan sinut, joka olet melkein ristimätönkin! Mutta minä aavistan, ett'ei sitä meille suoda. Mitähän Ampialassa sanotaan kun saavat hirmusanoman nuoren pojan aikaisesta kuolemasta? Mikähän lohduttaa Heikkilän Kaisaa, kun hänen miehensä niin äkisti riistetään häneltä ja lapselta? Voi poikani, mikä sitte sovittaa minut päivän koiton ja yön julmien unien kanssa, mikä lievittää elämän katkeruutta, kun en enää koskaan saa nähdä sinua, ainoatani ja rakkaintani?» Ja Iikka kiersi käsivartensa poikansa kaulaan ja itki kovalla äänellä.

Muuan vanha sotamies laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: »Älkäähän tuota surua noin syvälle mieleenne laskeko, älkääkä synkistyttäkö poikanne viimeisiä hetkiä. Katsokaa, tuolla tuon vehreän kunnaan juurella he saavat maata. Siellä saatte käydä rukoilemassa rauhaa heidän sieluillensa.»

Toinen sotamies lisäsi: »Se on hyvä paikka. Kun aurinko nousee, niin sen ensi säteet sattuvat haudoille, tehden ne iloisiksi. Vaeltaja joskus vast'edes kulkiessaan ohitse ajattelee: Sankarit, jotka hautasivat aseveljensä, valitsivat vainajille hyvän paikan, kun asettivat heidät niin, että kotimaan kalliot suojelevat heidän asuntoaan pakkaselta ja myrskyltä ja turvaavat kukoistavaa turvetta, jonka alla vainajat uneksivat kansansa voitoista.»

Ampialan poika sivalsi miekkansa sanoen: »Emme me kuole, me elämme. Ennen on tämä miekka tekevä tehtävänsä, kuin minä annan heidän kuristaa nuoran kaulaani. Ei miehen sovi kuolla niinkuin sieluttoman koiran.»

Sotamies-vanhus hymyili. »Niin, niin, Ampialan uljas poika! Katsokaas, kumppanit, hänen kasvoillansa on hymy vakavana kuin kesäaamun valo; hän ei pelkää kuolemaa.»

Toinen sotamies lisäsi: »Minä tunsin isäsi. Jos hän vielä eläisi, niin hän iloitsisi sinun näöstäsi; mutta leikkaapa kihara nuorukaisen-tukasta äidillesi, joka kadottaa vanhuutensa tuen ja jonka toivo nyt kätketään maan poveen. Hän ei saa koskaan enää nähdä elämänsä ilon kotiin palajavan.»

»Et sinäkään», sanoi hän toiselle miehelle, »enää astu monta askelta, Juhani; sinun aikasi on lopussa etkä enää näe maallisen aamun valkenemista. Mutta sinun nimesi ei kuole tämän päivän mukana. Surumielin etsii puolisosi sinua palaavien sotilasten riveistä, ja sinun hento poikasi itkee kaipauksen kyyneliä, mutta me viemme heille sinun viimeisen tervehdyksesi ja sanomme sinun kuolleen oikean asian puolesta.»

»Tehkää niin, kumppanit. Viekää vaimolleni tämä vyö ja veitsi ja pyytäkää häntä säilyttämään ne pojalleni perinnöksi vainajalta, muistoksi häneltä, joka ei koskaan palaja.»

Yrjö oli keskustellut Miihkalin kanssa, mutta nyt hän tuli esiin ja huusi: »No, tämäpä vasta! Kyyneliä ja jäähyväisiä, jäähyväisiä ja kyyneliä! Juurikuin nyt vasta läksisimme kukin kotoamme!»

Iikka ei ollut päästänyt Anteroa sivultaan; nyt hän pahastui ja toruen sanoi Yrjölle: »Yksin metsän karhukin itkee, kun menettää pentunsa, mutta teidän sydämenne on niin kivikova, ett'ei minua ollenkaan kummastuttaisi, jos te vielä tänä surun hetkenäkin osaisitte laulaa iloisen laulun.»