Chapter 10

Lybecker löi onnettomuuden tuskassa kätensä yhteen, ojensi ne liikutettuna kenraaleja kohti ja huusi käheästi: »Ja minä rukoilen teitä, hyvät herrat, älkää minua enää kiusatko! Ettekö näe, että minä teen itsessäni ihmeitä ja kukistan suuttumustani, jonka kuitenkin pitäisi nyt ukkosena iskeä teihin molempiin. Eipä juuri ole mitään vaivaa suuria sanoja puhuessa, mutta toista on sitte, kun asia vaatii työtäkin, kun on näytettävä, mitä todella uskalletaan. Enhän minä», lisäsi hän levollisemmin, »epäile teidän rohkeuttanne, rakas Armfelt, enkä teidänkään, De la Barre, mutta eiväthän päälliköt ole koko voima eikä pää ole koko mies. Ja armejassa pitää miesten rohkeuden olla yhtä lujana ja varmana kuin päällikköjen. No niin, saammepahan nähdä. Minä aion kutsua teidät, hyvät herrat, huomenna neuvottelemaan, ja silloinpahan saamme nähdä, kellä on rinnassa rohkeutta uskaltaa jotakin siinä urotyössä, joka on tehtävä. Minun ehdotukseni on oleva suuri, niin, todellakin suuri. Minulla on rohkeita aikeita ja minä uskon itseeni, niinkuin voima uskoo, ja minä tunnen itsessäni, että se voima vaikuttaa väkijoukkoon. Minä teille sanon, että älköön kukaan silloin tulko peloissaan neuvotteluun. Minä olen sankari ja kuninkaan ensimäinen mies ja minä myöskin vaadin uskollisia miehiä kokoutumaan ympärilleni. Väestä riippuu hyvin paljon taistelussa.»

Nuoret ajutantit katsahtivat äkisti toinen toistansa silmiin ja hyvin punastuen sanoi Fieandt:

»Herra kenraali, ettehän vain epäille, että meidän rinnassamme on kylliksi rohkeutta silloin, kun viimeinkin toiminnan hetki tulee, koska meillä kerran on ollut rohkeutta sokeasti totella teitä ja saattaa asiat sille kannalle, kuin ne nyt ovat?»

Lybecker hämmästyi. »Mitä te uskallatte sanoa, herra?» tiuskasi hän. »Millaista puhetta! Te ette tule meidän neuvotteluumme huomenna. Te saatte ryömiä arestiin heti paikalla ja istua siellä, kunnes minä teitä kutsun. Mikä te luulette olevanne? Luutnantti te olette ja lisäksi suomalainen, siinä teidän ansionne. Ja tuota rohkeutta, jota niin kehutte, ette vielä ole näyttänyt, hyvä herra, eivätkä teidän maanmiehennekään ole sitä näyttäneet. Kaksi asiaa he minun tietääkseni osaavat, syödä ensin ja maata sitte.»

Lybeckerin sanat tunkeutuivat kuin miekan pistos nuorukaisen sydämeen ja herättivät siellä eloon kauan kyteneet tunteet. Hän ajatteli omaisiansa ja kansaansa semmoisina, kuin oli oppinut tuntemaan heidät taisteluissa. Hän näki isänsä ja vanhemman veljensä taistelevan Tiesenhausenin urhoollisessa rykmentissä Liivinmaalla, hän muisti Tallinnan piiritystä De la Barren johdolla; miten oli taisteltu siellä ja ennen Suomessa ja miten nyt taisteltiin täällä Suomessa! Mitä voimaa ja rohkeutta hän olikaan ennen nähnyt, kun veli 34 suomalaisensa kanssa hävitti venäläisten linnotukset Muolassa ja sitte vielä kerran vallotti samat linnat, kun vihollinen sai ne jälleen rakennetuksi. Kymijoen, Karjalan, Karjan sillan ja monen muun taistelun sankarit astuivat elävinä hänen silmäinsä eteen, kehottaen häntä pesemään pois häväistystä, jonka heille oli viskannut vasten silmiä valtakunnan pelkurimaisin mies, ja muistamatta mitään muuta vastasi hän rohkeasti:

»Tiedättekö, teidän ylhäisyytenne, mitä unta me sitte näemme noin maatessamme? Me näemme teidät seisovan oikeuden edessä vastaamassa näistä ajoista ja teidän sijassanne olevan kunnon miehen.»

Lybecker raivostui: »Tuokaas tänne miekkanne! Antakaa pois se! Tuolla lailla puhuessanne ette sitä tarvitse.»

Mutta raivoissaan oli nuorukainenkin. Viha ja ylenkatse kuohuttivat hurjasti hänen vertansa. Hän sivalsi miekan tupesta, katkoi sen palasiksi ja viskasi ne kenraalin jalkain eteen, äristen hampaiden välistä: »Konnan käsi ei saa sitä häväistä!»

»Hoi, vahti!» huusi Lybecker ja vahtimies tuli. Kenraali sanoi korpraalille: »Te vastaatte, että tämä herra pysyy lukon takana.»

Vahti vei pois Fieandtin ja Lybecker astua sipsutteli kiihtyneenä edestakaisin. »Kurjaa!» tiuskasi hän. »Kurjan kurjaa todella! Minä olen liian hyvä, kun annan väen ja päälliköiden kinastella ja aina hidastelen, milloin pitäisi rangaista, enkä tee koskaan rangaistuksen esimerkkiä, jota voitaisiin kertoa yli koko maan. Se ehkä katkoisi siivet tuolta rohkeudelta, joka tekee joka kielen niin hävyttömäksi sekä suurissa että pienissä asioissa, kun on vaan puhe minusta. Mitä minä sille osaan, että väki tässä seisoo alastomana? Mitä minä osaan siihen, että väellä ei ole leipää?» Hän kääntyi upseerien puoleen: »Mitä minä sille taidan, että köyhyys leviää leviämistään nyt paljoa pahemmin kuin ennen!» Lybecker katseli herrojansa lapsellisella voitonriemulla, ikäänkuin ylpeillen, ett'ei kukaan voinut velvottaa häntä toimittamaan vaatteita ja leipää armejalle.

Hetkisen olivat kaikki vaiti, ehkäpä kenraalit epäilivät, tokkopa ollenkaan maksoi vaivaa puhua enää mitään tuolle onnettomuuden päällikölle, vaan viimein kuitenkin De la Barre sanoi:

»Teidän ylhäisyytenne, sille te ette mitään voi, mutta teidän on syy, ett'emme me saa taistella. Sotamies ei murise siksi, että hän näkee nälkää, eikä siitäkään, että hän on repaleissa, melkein alastomana talvipakkasessa. Ei, vaan hän murisee siksi, ett'ei hän saa koskaan taistella.»

Niistä sanoista vuosi uutta öljyä kenraalin vihan tuleen, hän ei enää jaksanut pysyä maltillisena. »Vai niin, vai tekin!» tiuskasi hän. »Niin, taistelu, taistelu ja yhä vain taistelu on ainaisena tunnussanana! Ettekö luule minun tietävän kaikkea lorua, jota nyt siitä laverrellaan? Saattaa kyllä olla hyvä taistella, mutta minä puolestani ennemmin säästän sotaväkeä. Pitäähän olla hyvä väkeänsä kohtaan eikä panna sitä alttiiksi, ennenkuin muu ei auta. Minä odottelen oikeaa hetkeä, hyvät herrat, ja tiedän kyllä aikani, se kyllä tulee, kunhan joutuu.»

»Ell'ei se nyt ole tullut, niin emmepä koskaan tässä elämässä enää näekään sen tulevan», sanoi Armfelt kylmästi ja katkerasti, mutta De la Barre, nuori ajutantti, ei enää jaksanut hillitä mieltänsä. Harmi ja tuska saivat hänen äänensä vapisemaan, mutta sanat olivat kuitenkin selvät kun hän liikutettuna puhui:

»Oikea hetki on ammoin paennut käsistämme, sentähden sotaväki napisee. Toinen puoli Suomea on jo venäläisten vallassa eikä ole juuri kertaakaan paljastettu miekkaa, ei juuri nimeksikään ammuttu estääkseen ruhtinas Galitsinin ja tsaari Pietarin väen etenemistä. Sotamies näkee isänmaansa olevan päivä päivältä suuremmaksi kasvavassa vaarassa, vaan näkee samalla itsensä sidotuksi, hän tahtoo kyllä, vaan ei saa auttaa; hän näkee rakkaimpia seutujansa hävitettävän, näkee kotinsa ja kotiväkensä turmioksi kasakan rientävän, mutta itse olevansa sidottu päällikön käskyillä. Tarvitaanpa rohkeutta ja urhoollisuutta, tarvitaan lain kunnioitusta, että vieläkin totellaan, tarvitaan voimaa ja paljon enemmän uljuutta kuin taistelussa kuolemiseen!»

Lybecker horjui maahan kukistumaisillaan, vaan malttoi mielensä, joi vettä ja astui pari kertaa edestakaisin sekä sanoi sitte nähtävästi tyynempänä: »Puhuttepa varsin suoraan, hyvät herrat. Tällä kertaa annan teille kuitenkin anteeksi.» Hänen ylhäisyytensä oli jo ammoin huomannut valtansa murtuneen; väkivallalla ja sotaoikeudella hän ei päässyt mihinkään. »No niin, me ajattelemme taistella, kun vain aika siihen tulee. Huomenna on minun neuvotteluni.»

XVII.

Kansaa.

Kenraalin puheen keskeytti ulkoa kuuluva kova huuto, ja kun hän katsahti sinne, näkyi vanha vaimo tuskaisesti taistelemassa paria sotamiestä vastaan, jotka eivät olisi tahtoneet häntä laskea telttaan. Vaimo oli Iikka, joka nyt oli ehtinyt jo leiriin. Lybecker meni ulos ja viittasi sotamiehille päästämään hänet irti.

»Mitä tämä on?» kysyi hänen ylhäisyytensä.

»Armollinen herra,» rukoili Iikka, »älkää rangaisko meitä, viattomat me olemme.»

»Mitä te tahdotte?»

»Ah herra, ettekö tiedä, että nostoväki on tulossa tänne? He ovat jo kauan olleet matkalla sotajoukkoon, ja minä luulin heidän ehtivän tänne jo ennen minua.»

»No entä sitte? Mitä teillä on nostoväen kanssa?»

»Herranen aika, ettekö, teidän armonne, tiedä, että minun ainoa poikani on siellä? Antero, se sama, jota ne ennen aina sanoivat räätäliksi sentähden, että minä hyvällä ja pahalla koetin häntä saada pysymään räätälin opissa, sillä...»

»Mene lemmon tuuttiin räätälinesi! Mene tiehesi, akka!»

Iikka pani rukoilevaisesti kätensä ristiin. »Voi älkää, teidän armonne, armahtakaa minua! Antero ja minä olemme köyhimmät kaikista köyhistä tänä kurjuuden aikana, ja minä rukoilen, rakas, armollinen herra, antakaa minun pojalleni mekko siitä uudesta sarasta, jonka Marttilan emäntä lahjotti nostoväelle, sillä hänen vaatteensa ovat niin huonot, ett'ei paikkaamisesta enää ole apua, kun paljas iho paikoittain rupeaa paistamaan läpi. Talvi on jo tulossa ja köyhä vain tietää, miten vaikea on pysyä kunnollisena, kun ei edes ole toivoakaan paremmista ajoista. Se poikanen on vielä nuori ja minä olen hänen äitinsä.»

Lybecker pudisti hurskaasti päätänsä. »Te olette varmaankin hullu,» sanoi hän, »jos luulette minun ehtivän ja voivan pitää huolta kaikkien repalehtijain mekoista ja nostoväen saroista. Menkää komisarjuksen luo ja puhukaa hänelle. Kas niin, hyvästi nyt.»

Kenraali väistyi syrjään puhelemaan juuri tulleen ajutanttinsa kanssa, mutta Iikka tahtoi saada asiansa selville, kääntyi Armfeltin puoleen ja sanoi nöyrästi:

»Yksi asia oli uusien vaatteiden hankkiminen pojalleni, vaan sitä paitsi minä vielä nöyrästi pyydän lupaa päästä sotaväen mukana kulkemaan. Niin minä tahtoisin aina olla täällä. Voi herra, te ette tiedä, mitä merkitsee köyhyys ja kun on koko maailmassa ainoastaan yksi, jossa sydän riippuu kiinni. Jos teillä olisi samoin yksi ainoa vain koko maailmassa, niin ette ajaisi pois minua.»

Armfelt katsoi vaimoon osaaottavasti ja kysyi: »Mitä sitte aiotte toimitella? Mahdoton on naisen kulkea sotaväen mukana.»

»Ei ollenkaan mahdoton, teidän armonne. Kellä, niinkuin minulla, ei monesti ole muuta makuusijaa kuin kangas eikä muuta kattoa kuin kylmä, tähtikirkas taivas, hän ei paljoa pyydä. Minä en kelpaa sotilaaksi, mutta minä voin autella heitä. Minä laitan ruokaa, paikkaan vaatteita ja sidon haavoja, ja sitte minä vielä, milloin tarvitsee, saatan neuvoa nuoria, sillä vanha ja kokenut paljon tietää. Sentähden minä juuri tahtoisin olla täällä, sillä nähkääs, armollinen herra, minun poikani on nyt semmoinen, kuin kerran on: minä en ole saanut häntä paremmaksi.»

Kenraali nyykäytti päätään. »Hyvä, kyllä ymmärrän. Tulkaa iltasilla kaupunkiin, ja kysykää kenraali Armfeltia, niin saamme tarkemmin puhella asiasta.» Hän viittasi ystävällisesti jäähyväisiksi ja kysyi läsnä seisovalta sotamieheltä:

»Missä on sanantuoja, joka toi kirjeen laivastosta?»

Sotamies näytti tomuista miestä, joka seisoi odotellen hänen ylhäisyytensä puheille pääsyä. Armfelt astui hänen luoksensa, ja kohta molemmat katosivat toiselle puolelle leiriä.

Lybecker aikoi myöskin lähteä, mutta vastassa oli Alli, joka oli yhdessä Iikan kanssa saapunut tänne.

»Armollinen herra, armahtakaa minua!» rukoili hän.

Lybecker kääntyi aivan vilkastuneena De la Barren puoleen, sanoen: »Kerrotaan kansan nurisevan minua, ja kuitenkin he minua etsivät. Niille, jotka eivät sano minua hyväksi, tahdon näyttää, että olen hyvä.»

»Armollinen herra,» pyyteli tyttö, »tahdotteko kuulla minua kuninkaan sijassa?»

»No, mitä sinä tahdot?»

»Kärsivällisyys on rakkauden tytär, ja minä pyydän, älkää kärsimättömästi kääntykö pois minusta. Kuningas on antanut teidät meille avuksi ja puolustukseksi.»

Lybeckerin kasvot kirkastuivat yhä enemmän. »Tietysti, tietysti!» vakuutti hän vilkkaasti. »Kaikki apu, mitä annetaan tälle kansalle ja maalle, sen kaikki minä yksin jakelen.»

Ne sanat rohkasivat tyttöä, niin että hän sanoi jo levollisemmin: »Rukous, joka tulee minun huuliltani, ei ole Suomen sydämestä eikä sen itä- tai etelärajoilta, vaan kaukaa pohjoisesta, Paltamosta, Kajaanista ja sieltä idästä alapuolelta aina Pielisjärvelle saakka. Siellä levittelee suru synkimpiä varjojansa kansan ja maan yli; ainoastaan teidän valtanne, joka olette kuninkaan mies, voi ne hajottaa.»

»Mitä nyt oikeastaan tarkotat? Minä en käsitä», sanoi kenraali ystävällisesti.

»Minä puhun Sarkasodan kauhuista. Tottahan tunnette sen sodan te, niinkuin kaikki muutkin? Ja ell'ette siitä tiedäkään mitään muuta, niin tiedätte ainakin, että Ruotsin kruununmiehissä ja suomalaisissakin oli vikaa ja että venäläiset tulivat kostamaan kaikille elossa oleville petosta ja vääryyttä, jota ensin oli tehty heille.»

»Entä sitte?»

»Me elimme hiljaisessa onnessamme, niinkuin ainoastaan erämaissa eletään, jonne harvoin taikka tuskin koskaan surun tai ilon ääniä kuuluu tahi jaksaa kuulua kaukaa ulkomaailmasta häiritsemään hiljaista vakavuutta, joka hallitsee kaikkea elämää siellä ylhäällä auringon rajalla. Äkisti tuli syöksymällä Kajaanista joukko naisia, niinkuin ainoastaan ne tulevat, joiden silmät ovat nähneet syvyyden kauhistukset ympärillänsä joka taholla ja joiden sydämet vielä vapisevat kaiken julmuuden muistosta, mitä ovat nähneet, ja jotka sitä paitsi pelkäävät joutuvansa vielä kerran saman kauhun tuskiin. He tiesivät kertoa kasakka-ja kalmukki-laumoja syöksyneen esiin kuin itse syvyyden virrasta ja heidän siepanneen hurjiin, raateleviin kynsiinsä kaikki tyyni. Kajaanin herättivät yön levosta julmuudet, joita en voi mainitakaan. Joka taholta kuului valitushuutoja vihollisten hurjan riemun lävitse. Taloista syöksyttiin kaduille pelastamaan edes henkiä, jos mahdollista; mutta vaikkapa vaara olikin tunkeutunut koteihin ja huoneihin, niin oli se kymmentä vertaa suurempi ulkona. Kaikki elävät suomalaiset surmattiin; ei siinä armahdettu hentoa lasta, ei harmaapäistä ukkoa, ei nuorta naista, kaikki kaatui heidän kostonhimonsa uhrina, ja tuota tuskaa ja kauhun kuvaa valaisemaan nousi tuli punaisina, kiemuroivina kielinä. Kajaani paloi, kirkko ryöstettiin ja veri juoksi virtanaan alas koskeen.

Lybecker rypisti kulmiansa ja näytti epätietoiselta. Hän oli liiankin tottunut noihin kärsimisen kuvailuihin ja vastasi lyhyesti:

»Minä tiedän sen Estlanderin historian.[1] Mutta mikä kerran on tapahtunut, sitä minä valitettavasti en enää saa autetuksi.»

[Footnote 1: Tarkottaa »Sarkasotaa». Katso »Kihlakunnan-oikeuden tutkintoa Sarkasodan syistä», Isonvihan historiasta.

»Iisakki Käränen Kärälän kylästä, jota oli käytetty sanankuljettajana, kertoi vannottuansa, että Oululaisen Kauppiaan Jaakko Estlanderin poika Jaakko oli viime Matinmessun aikaan tehnyt kauppaa hänen talossansa venäläisen Omenia Pappisen kanssa, jolloin Estlanderilla oli ollut mukanaan vaskea ja ketunnahkoja ja muuta sellaista tavaraa, jonka paljoutta hän ei tiennyt sanoa, annettavaksi venäläiselle heidän kaupoissaan, ja oli venäläinen ollut sangen pahoillaan ja tyytymätön ja itkenyt, kun ei ollut saanut maksua 4 filtistä ja 9 vaatepakasta, jota paitsi hän oli hyvin valittanut Estlanderin kohtuuttomuutta samassa kaupassa vastoin välipuhetta ja lupauksia. Nimismies Tammelander kertoi, että tämä Estlander oli ensin ryhtynyt venäläisten kanssa kaupan tekoon sarasta ja sitte heti sopinut tullimiesten kanssa sen ottamisesta takavarikkoon, joten hän näyttää antaneen paljon aihetta tähän meteliin, niinkuin hän myöskin oli tullimiesten kanssa mainitulla saarella silloin, kun sarka otettiin takavarikkoon.»]

Mutta tyttö jatkoi: »Voi, ei se kaikki vielä siinä ollut. Kun kaupungista tulleet pakolaiset kertoivat kerrottavansa, tulimme levottomiksi mekin, jotka sitä olimme kuunnelleet, mutta ei kukaan vielä ajatellut, että vaara oli meistä ainoastaan tunnin matkan päässä. Se tuli kuin myrsky vinkuen ja raivoten ja hävitti pahemmin kuin kuolema, sillä se hävitti elämän kaikilta niiltäkin, jotka vielä henkiin jäivät. Kuolemalla ja murhapoltolla hävitettiin Kajaani ja samoin Paltamo ja Sotkamo, kun ryövärit läksivät palaamaan. Tulta, verta ja kauhua kylvivät he tiellensä; pohjolan metsät, rannat, vuoret ja taivas huutavat kaikki vielä tänäkin päivänä: Apua, oikeutta ja kostoa! Ja ne huutavat samoja sanoja tuomiopäivään asti, ell'ette te, korkea herra, meitä auta».

Lybecker pudisti kieltävästi päätänsä ja vastasi: »Monipa sitte voisi minulta vaatia apua ja vielä suuremmilla syillä, kuin teillä onkaan.»

»Eikö minulla ole syitä? Eikö minulla ole oikeutta saada apua? Ei tässä ole enää puhetta kuolleista. Mikä on kuollut ja poissa, se on lopussa mutta elossa olevat vaativat apua kuninkaalta, ja koska te olette kuninkaan sijassa, on teillä paljo valtaa, jos vain tahdotte.»

»Mitä te itse tahdotte? Sanokaa suoraan, mutta lyhyesti ja pian.»

Nöyrästi ja rukoilevasti katsoi tyttö ylös ja pyysi: »Minä pyydän apua niille, jotka vietiin pois orjuuteen hurjan ryövärijoukon mukana. Voi herra, koko kylät vangittiin ja ajettiin sidotuin käsin ja itkevinä lyöden ja hakaten orjuuteen tuonne Venäjälle päin. Kuolleet eivät huuda, he lepäävät vaivostaan ja tuskistaan, mutta ne raukat, joita odottaa Venäjällä orjuuden rasitus, he pusertavat nuoritetut kätensä ristiin ja rukoilevat Jumalalta ja teiltä apua ja vapautusta. He katsovat kotimaatansa kohti ja tähystelevät tänne meihin päin, kun päivä koittaa, eikö ketään näy tulevan; ah, he katselevat tänne päin yön pimeydenkin läpi rukoillen apua ja vapautusta. Kuulkaa heitä, jalo herra, älkääkä kääntykö pois niin suuresta hädästä.»

Lybecker katseli epätietoisesti ympärilleen. Kansaa seisoi paljo kaikkialla levottomasti odotellen; nyt olisi hän mielellään antanut väkijoukolle suuremmoisen näytteen jalomielisyydestään ja vallastaan, mutta mitenkä? Hän hiljaa mietiskeli itsekseen, mutta ei mitenkään löytänyt sopivaa keinoa. Viimein hän vastasi isällisesti:

»Saattavathan vangitut kyllä odottaa minulta apua ja tekin olette saattaneet luottaa minuun, mutta mieltäni pahottaa, kun minun nyt täytyy sanoa, että te olette pettyneet, niinkuin hekin, joiden puolesta rukoilette. Minä olen Suomen sotajoukon päällikkönä ja minun pitää vastata kuninkaalle ja valtakunnan neuvostolle, miten koko sota onnistuu. En minä saa juoksennella sinne tänne auttamaan jokaista yksityistä, heidän täytyy kärsiä kohtalonsa.»

Salojen tytär ei voinut seurata semmoista ajatustapaa. »Minä en vaadi veristä miekan apua», sanoi hän. »Laki tehköön oikeutta molemmin puolin. Vääryyttä tehtiin suomalaisten puolelta ja venäläiset tahtoivat kostaa, mitä kärsivät. Antakaa, jalo herra, tuomioistuimen tehdä oikeutta niiden välillä, jotka ovat tehneet ja kärsineet vääryyttä.»

Sääliväisesti hymyillen pudisti Lybecker päätänsä. »Te olette lapsi ja minä annan teille anteeksi pyyntönne, joka on yhtä lapsellinen kuin te itsekin.»

»Mutta oikeus ei ole lapsellinen, herra, se kantaa päänsä korkealla eikä kammoksu vaivoja, niin kauan kun oikeus on mahdollinen.»

»Mutta tässä ei oikeus enää ole mahdollinen.»

Menestyksen toivo pakeni yhä etemmäksi, mutta kuitenkin jatkoi Alli rukoillen: »Ken tahtoo, hänelle on myöskin kaikki mahdollista. Jos lähetätte vain sanan tai kirjeen Venäjän tsaarille vakuuttaen, että te ette hyväksy vääryyttä, joka on tehty kauppiaille, niin aukenee kotitie heti kaikille omaisillemme ja kansalaisillemme ja tsaari saa iloksensa osottaa laupeutta ja armoa kärsiville. Sanokaa hänelle kaikki ja luvatkaa korvausta niille hänen väestänsä, jotka ovat kärsineet vääryyttä, ja rangastusta niille meikäläisille, jotka ovat toimineet petollisesti. Te olette korkea ja mahtava mies, te myöskin tiedätte, miten on ylevästi ajateltava ja jalosti toimittava. Teillä on, jos tahdotte, voimaa tunkeutua tsaarin sydämeen ja tehdä se lempeäksi niitä kohtaan, jotka eivät ole tehneet pahaa Venäjälle. Meidän Sarkasotamme ei kuulu tähän taisteluun, joka riehuu Ruotsin kuninkaan ja tsaarin välillä. Ne lapset ja vaimot, jotka vankeina vietiin pois rosvojoukon mukana, eivät olleet millään lailla osallisina siinä vääryydessä, jonka Estlander teki. Ah, kirjoittakaa kirje, jos ei kukaan muu vie sitä perille, niin kuljen minä yöt päivät itää kohti, kunnes löydän hänet, jota etsin, ja saan apua siltä, joka voi auttaa. Mutta jos ei lain sana enää auta, niin sivaltakaa miekkanne ja hankkikaa itse oikeutta itsellenne!»

Hänen ylhäisyytensä oli luonnostaan hyväntahtoinen ja lempeä mies, ja tuo hädän huuto liikutti häntä yhä enemmän. Luottamus, jolla tyttö vetosi häneen, häntä samalla myöskin ilahutti, ja se tuntui hänestä hyvitykseltä tuon yleisen moitteen rinnalla. Kärsivällisesti ja ystävällisesti vastasi hän taas: »Minä kyllä osaan ymmärtää puheesi, lapsi raukka. Sinä tarkotat hyvää, mutta jätä asia sikseen. Sille me emme voi mitään, ja vielä vähemmin Venäjän tsaari ryhtyisi asiaan, joka on niin pieni kuin varpunen suurten kotkien keskellä. Palaa kotiisi ja kerro heille siellä pohjoisessa, että Lybecker on täällä kuninkaan sijassa ja hoitaa suuria asioita, vaan ei pieniä.»

Se oli jo liiaksi. Alli ei voinut häntä lyödä, ei surmata tuota miestä, joka seisoi hänen edessänsä; hän ei edes tahtonut näyttää kyyneliäänkään, mutta yleinen halveksiminen oli ollut tosi, ja sitä tahtoi hänkin nyt lisätä muutamalla sanalla. Säkenöivin silmin hän virkkoi: »Suuri oli kyllä maine teidän ylhäisyydestänne, mutta pieni se kuitenkin oli siihen katsoen, mitä olette!»

Lybecker oudostui ja kummastui. Samaako puhui tuo tyttö kuin muutkin? »Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä sanoo maine? Ja kuka te olette, joka uskallatte niin puhua kuninkaan miehelle?» Ja seurueensa puoleen kääntyen jatkoi hän: »Toimittakaa tyttö pois leiristä, muuten voisi hän saada aikaan pahaa.»

Hän aikoi lähteä, mutta Alli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja huusi: »Minä olen hätähuuto vangittujen huulilta! Armahtakaa! Olkaa lempeä eikä kova!»

Kenraali koetti astua hänen ohitsensa, mutta tyttö tarttui hänen nuttunsa liepeeseen ja jatkoi tuskaisesti: »Ei, älkää noin menkö! Ei, ei, te ette saa mennä! Sanokaa, sanokaa lupaavanne. Luvatkaa vapauttaa vangit!»

Lybeckerin tuska kasvoi myöskin, hän tahtoi päästä tytöstä eroon miten hyvänsä. »Hänhän on ihan hullu!» virkkoi hän. »Pitäkää hänestä huolta.» Ja hän riuhtasi itsensä irti, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti pois.

Alli nousi. Tänä hetkenä hän tuskin tiesi, mitä oikeastaan tahtoi; hän katseli ympärilleen ja sanoi ikäänkuin vähän sekavana tuskasta: »En minä nyt ole hullu, mutta silloin olin, kun en uskonut, mitä meidän miehemme sanoivat tuosta, joka tuolla pakenee. Hänen juuri oli syy, että tapahtui, mitä tapahtunut on, sillä hänhän otti pois ne sata hyvin varustettua ratsumiestä, jotka meillä oli turvana, jotka Nieroth jätti sinne pohjoiseen meille suojaksi ja avuksi. Minkähän tehtävän ne sotilaat ovat täällä alhaalla suorittaneet? Ja mitähän suurta koko armejakaan on tähän päivään asti saanut aikaan? Niin sen tosiaankin, että venäläiset nyt tunkeutuvat päällemme joka taholta ja että koko maa horjuu, sillä kuninkaan ensimäinen mies, jonka pitäisi olla ensimäisenä velvollisuuksien suorituksessa ja suurissa urhotöissä, hän on ensimäinen vain petoksessa ja arkuudessa.»

Hänen ylhäisyytensä oli jo poissa eikä siis kuullut noita sanoja, mutta väkijoukko oli levottomasti seurannut koko tapausta ja kuuli nyt senkin. Kumeaa hyväksymistä alkoi jo vähin kuulua, mutta kaikki kuitenkin jälleen vaikenivat, kun De la Barre sanoi Allille:

»Te lausutte sanoja, joita ei pitäisi kuulua, sillä kuultuina ne saattaisivat tulla hyvin kalliiksi; jokainen kuitenkin ymmärtää niiden lähteneen surusta, ja sentähden ne myöskin sen mukaan arvostellaan lempeämmin.»

Harmi ja katkeruus karkottivat surun tytön sydämestä; hän vastasi melkein uhotellen: »Teidän huomaamattomuutenne ei ole juuri minkään arvoinen. Antakaa minulle apua; muuta minä en pyydä.»

Hämärä aate kasvoi De la Barren mielessä. Pääsemättä vielä oikein selville katseli hän tätä erämaan tytärtä ja toisti viimein: »Minäkö auttaa teitä? Juuri nytkö? No hyvä! minä autan, jos teidän asiaanne voidaan enää auttaa.»

Alli pani tuskaisessa ilossa ristiin kätensä ja vastasi liikutettuna: »Niinpä te varmaankin olette Jumalan lähettämä enkeli! Kirjottakaa te kirje ja antakaa minun käsiini, niin minä kuljen kaikkien vaarojen läpi ja se siunaus tulee teille, joka ensin oli aiottu hänelle, joka meni pois.»