Part 1

HARHATEILLÄ

Kirj.

Friedrich Gerstäcker

Saksankielestä ["Irrfahrten"] suomentanut

Selma Anttila

Kariston romaanisarja 6

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Päätös 2. Valmistukset 3. Tupakoimattomien vaunussa 4. Kävittekö jo ennen Nürnbergissä? 5. Pelihelvetissä 6. Hotellissa 7. Tohtori Raspe perheineen 8. Majuri von Buttenholt 9. Loppu — tietysti häät

1. PÄÄTÖS

Hallintoneuvos Wesselin huoneessa istui hänen poikansa, noin kahdenkymmenkahdeksan ikäinen Fritz Wessel, levollisena suuruspöydässä, joi kahviansa ja poltti sikaariaan lukien samalla lautasen viereen levitettyä sanomalehteä.

Sillä aikaa isä astui syviin mietteisiin vaipuneena edestakaisin huoneessa. Pitkä piippu vasemmassa kädessään hän oli pannut oikean kätensä selän taakse ja puhalteli melkein tietämättään paksuja, sinisiä, kiemuraisia savupilviä. Hänen silmäyksensä sattui aivan kuin raskaasti huolestuneena väliin poikaankin, — vaikkei tämä täydellisessä mielenrauhassaan näyttänyt aavistavankaan, että isän vakava, kenties tuskallinenkin mietiskely voisi koskea juuri häntä tai hänen tulevaisuuttaan. Minkä vuoksi oikeastaan? Sikaari maistui hänestä erinomaiselta ja samoin kahvi — lehdessä ei ollut pienintäkään aihetta kiihtymiseen tai huolestumiseen — hän ei välittänyt edes politiikasta — mistä muusta syystä siis olisi pitänyt nousta ryppyjä hänen otsalleen?

Fritz Wessel oli kaupungin suosituimpia muotokuvamaalareita, ja hänen teoksensa, varsinkin lastenkuvat, niin haluttuja, että hän aina sai vaatimansa hinnan eikä ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksiakaan. Sitäpaitsi pidettiin hänen isäänsä — äitinsä hän oli kadottanut jo monta vuotta sitten — ellei juuri rikkaana, niin ainakin varakkaana, ja Fritzillä ainoana poikana oli omassa talossa upea ja mukavasti sisustettu työhuone, jossa hän sai häiritsemättä luoda teoksiaan. Fritz Wessel antoikin siis rauhallisesti ajan mennä, ja kun hän ei itse ollut koskaan huolissaan, ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että joku toinen hänen vuoksensa surisi.

Hallintoneuvoksen sydämellä lienee kuitenkin ollut jotakin sentapaista. Hän pysähtyi pari kertaa ottaen piipun suustaan ja katsoi poikaansa juuri sillä tavalla kuin olisi tahtonut jostakin hänelle puhua; ja kuitenkin hän yhä jatkoi kävelemistänsä, kunnes lopultakin näytti tehneen päätöksen, pysähtyi yhä levollisesti lukevan poikansa eteen ja sanoi vakavalla äänellä:

»Kuulehan kerta kaikkiaan, Fritz, tämä ei enää käy päinsä kauempaa! Siinä täytyy tulla muutos.»

»Siinä — missä asiassa, isä?» kysyi Fritz hämmästyneenä katsahtaen lehdestään isäänsä, muuttamatta sentään vähääkään asentoaan.

»Missäkö asiassa? — ja sitä sinä vielä kysyt!» sanoi isä. »Kai sinä sentään varmastikin tiedät, mistä minä puhun?»

»En totisesti edes aavista, isä», sanoi Fritz kaikkein viattomin ilme kasvoillaan.

Isä katsoi häneen terävästi ja tutkivasti, sitten hän ravisti päätään ja jatkoi:

»En olisi ikinä uskonut, että juuri sinä osaisit noin teeskennellä. — Tiedäthän kai, mitä viime yönä on tapahtunut?»

»Viime yönäkö? — Ei minulla ole aavistustakaan, isä. Mistä minun pitäisi se tietää?»

»Mistäkö sinä sen tietäisit? Kuulehan, Fritz, nyt tämä alkaa mielestäni jo käydä liian kirjavaksi, eikä kieltäminen sinua enää auta, sillä sinua vastaan on olemassa liian monta todistajaa. Minä olenkin ollut tähän saakka vaiti. Siitä, että tullessasi hiljan Soinnusta kotiin annoit yövartijalle selkään, en sanonut sanaakaan; todisteet eivät olleet kyllin selvät, jotta olisin saanut sinut kiikkiin, ja voinethan toki käsittää, etten suinkaan vanhimpana raatimiehenä halunnut nähdä omaa poikaani paljastettuna julkisesti tuollaisten — Zastewkujeiden vuoksi.»

»Mutta, isä», nauroi Fritz, »eiväthän yövartijat oikeastaan ole lasten kurmoitettavia, taikka ainakin pitäisi lasten olla koko isoja.»

»Aivan oikein; pidä nyt vielä minua pilkkanasi!» huusi isä harmistuneena. »Sen sinulle vain sanon, että olen saanut kyllikseni ja siitä täytyy nyt tulla loppu.»

»Mutta rakas, hyvä isä!» huusi Fritz, nyt siirtäen lehden syrjään, — »annan sinulle kunniasanani, etten tavuakaan tajua puheestasi, sillä ethän todenteolla uskone, että minä iltaisin ottaisin työkseni piestä yövartijoita? Se on ainakin väärinkäsitys.»

»Hyvä — luovun tuosta yhdestä tapauksesta», sanoi isä. »Olenhan jo ennen maininnut, että todisteet sinua vastaan olivat riittämättömät, ja se mahdollisuus on olemassa, että sinulle on vääryyttä tehty, mutta vastaa minulle kuitenkin yhteen kysymykseen: Kuka on eilen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä heittänyt rikki raatihuoneen kellon valaistun lasitaulun lyijyluodilla?»

»Mutta, isä hyvä, mistä minä sen tietäisin?» nauroi Fritz. »Olin jo neljänneksen yli kymmenen vuoteessani ja siihen aikaan jo luultavasti suloisesti ja makeasti nukkumassa.»

»Kiellätkö siis senkin?»

»Mutta annanhan sinulle sanani, että puhun totta — vaikkei otettaisikaan lukuun, että sellainen kepponen on minusta kaikin puolin kelvoton teko.»

Isä katseli häntä hetkisen vakavasti ja tutkivasti, mutta Fritz näytti tosiaan niin uskomattoman viattomalta, että isä itse alkoi epäröidä. Hän ravisti päätään.

»Mutta kaksi yövahtia kuitenkin otti sinut kiinni ja tunsi, eivätkä he senvuoksi kovinkaan pahoitelleet sitä, että riistit itsesi irti ja juoksit katua alas suoraan meidän taloamme kohti, jonne he eivät enää sinua seuranneet.»

»Siihen voin vain sanoa, isä», vastasi Fritz, »että toivoisin herrojen yövahtien paremmin hoitavan tehtäviänsä, niin että olisivat pitäneet kiinni tuon kevytmielisen herran — silloinhan voitaisiin tosiaan ehkä varmasti huomata olevamme tekemisessä aivan toisen yksilön kuin minun vähäpätöisyyteni kanssa. Vakuutan sinulle, en tiedä koko jutusta niin mitään.»

»Fritz!»

»Mutta isä, enempää en voi tehdä kuin antaa sanani. Näenhän muuten kyllä, että tässä on taaskin tuo vanha juttu — minulla lienee niin vietävän tavalliset kasvot, että olen lukemattomien ihmisten näköinen; ja joka hetki puhuttelevat minua ventovieraat ihmiset muilla nimillä näyttäen olevan erittäin riemastuneita minut tavatessaan, mutta sitten he hyvin kummastuvat ja usein myöskin tyhmistyvät huomattuaan erehdyksensä. Luuletko sinä, että koskaan vieraassa kaupungissa teatterissa käydessäni saan hattuuni vastamerkin? Kaikkea vielä, kirottu aitionvartija sanoo joka kerta: ’Oo, tunnen kyllä, herra Müller’, taikka 'herra Meier’, taikka mainitsee jonkun muun arkipäiväisen nimen. — 'Ette te tarvitse merkkiä!’ Sitäpaitsi tervehtii minua kadulla koko maailma, ja kun hiljan olin Berliinissä, kohtaa minut ventovieras mies, tulee suoraan vastaan ja sanoo: ’No, herra Berghuber, hauska tavata näin sattumalta — en päässyt näkemään teitä koko viime viikon kuluessa — olisiko kenties teille soveliasta suorittaa pikkuinen laskunne?’ — — Siitä voi tulla aivan hulluksi; olen jo ajatellut kasvattaa itselleni huomattavan parran saadakseni kasvoihini jotakin määrättyä, sillä tämä käy pitkän päälle kovin yksitoikkoiseksi.»

Isä oli sillä aikaa taas astellut edestakaisin huoneessa. Hän ei tietenkään uskonut, että hänen poikansa oli valehdellen antanut kunniasanansa, ja kuitenkin oli molempien yövartijoiden todistus niin varma ja ilman minkäänlaista epäilyä annettu, ettei hän oikeastaan tiennyt mitä uskoa. Koko puhelun päämäärästä hän kuitenkin näytti olevan selvillä, ja siksi hän sanoikin äkkiä, jääden pojan viereen seisomaan:

»Tämä ei enää kauempaa käy, Fritz, minä olen sitä miettinyt sinne ja tänne, mutta en näe muuta neuvoa: sinun täytyy mennä naimisiin.'»

»Höm», hymähti Fritz, hämmästyneenä tästä äkillisestä käänteestä; »tuo oli totisesti merkillinen johtopäätös, isä. Siis, koska minun epäillään antaneen yövartijalle selkään ja rikkoneen kellontaulun, täytyy minun oikopäätä akoittua. Mutta kenet minä naisin? saanen kai kysyä, sillä totta puhuen en ole itse sitä vielä silmänräpäystäkään ajatellut.»

»Paha kyllä», sanoi isä, »sillä nuorella miehellä sinun iässäsi olisi totisesti ollut aikaa edes väliin punnita tätä elämänsä tärkeintä askelta jo edeltäkäsin — etkö tiedä ketään?»

»En ainoatakaan sielua, isä», vastasi Fritz katsoen häneen rehellisesti ja avoimesti, — »en ainakaan yhtään tyttöä, johon tuntisin sellaista kiintymystä, että hänen kanssaan haluaisin viettää koko tulevan elämäni. Mutta eihän asia niin kiireellinen liene, ja kenties aikaa voittain jotakin keksitään. Totta puhuen, minä viihdyn tässä vanhassa talossa oikein hyvin ja tahtoisin vielä kauan aikaa pysyä ennallani.»

»Ei käy päinsä», sanoi isä päättävästi, »muutos täytyy saada, sillä koko tämä elämä alkaa käydä minulle itsellenikin epämieluisaksi. Sinä ansaitset kylliksi elättääksesi vaimon — muutut sitten toiseksi ihmiseksi.»

»Toiseksi ihmiseksi, isä?»

»Niin, irtaannut enemmän itsestäsi, saat enemmän tarmokkuutta —»

»Mutta, isä, jos uskot minun kurittavan yövartijoita —»

»Sitäpä juuri en ole käsittänyt», sanoi hallintoneuvos, »sillä sinä olet koko olemukseltasi taipuvainen hitauteen ja velttouteen. Sinä annat maailman mennä ja ellei Herra olisi antanut sinulle taiteellista kykyäsi, et sinä koskaan olisi raivannut itsellesi omaa uraa.»

»Mutta olenhan minä ahkera —»

»Sinä olet ahkera, koska työ on sinusta virkistävää ja tuottaa sinulle iloa. Mutta sinä et vielä laisinkaan tiedä, mitä on taistella oman itsensä kanssa ja kaikin voimin ja itsepäisen sitkeästi jotakin saavuttaa.»

»Pitäisikö vaimon auttaa minua siinä?»

»Sitä en tahdo juuri väittää», vastasi hallintoneuvos, »mutta sinä opit tuntemaan enemmän elämän vakavuutta ja sen huolia ja ajattelemaan myöskin muita eikä vain itseäsi.»

»Mutta isä, jos se on aviosäädyn koko hyöty —»

»Eihän sitä tarvitse nyt heti toimittaa», huomautti siihen isä.. »Semmoisessa asiassa ei saa hätiköidä — sinun pitää itse etsiä se olento, joka voittaa sydämesi, ja sitä tarkoitusta varten tahtoisin, että joksikin ajaksi lähtisit matkoille.»

»Päästäksesi minusta täällä eroon?»

»En päästäkseni sinusta, mutta toimittaakseni sinulle uusia näkökantoja. Muuten tunnustan sinulle suoraan, että toivoisin mielelläni sinun olevan vähän aikaa poissa; sillä ellet tosiaankaan ole noita nuoruudenkepposia tehnyt —»

»Mutta, isä, olenhan antanut sinulle sanani —»

»Eihän minulla ole mitään sitä vastaan sanottavaa. Jos täällä siis on joku sinun näköisesi tekemässä syntiä sinun nimeesi, niin se taaskin uudistuu. Ja minä itse vapaudun siitä epäluulosta, että olisin kasvattanut yleisen rauhanrikkojan. Jo itsenikin vuoksi pyydän sinua matkustamaan joksikin ajaksi — työsi ei kai sinua tällä haavaa kauan pidätä.»

»Muutamia viikkoja kuitenkin — tiedäthän vasta äsken aloittaneeni lapsiryhmän, ja se on kaikissa tapauksissa valmistettava, ennenkuin voin lähteä.»

»Ja kuinka kauan se kestää?»

»Jos olen ahkera, kenties kolme viikkoa. Sen ohella on minulla kaikenlaista tehtävää, — mutta sitten kyllä minun puolestani.»

»Ellei kassasi ole kunnossa, autan sinua pulasta.»

»Hyvin ystävällistä, isä — mutta tiettävästi ei minun tarvitse käyttää hyväkseni suopeuttasi.»

»Ja onko sinulla selvillä, minne päin aiot suunnata retkesi?»

»Eikö se ole yhdentekevää?»

»Parempi on kuitenkin laatia suunnitelma —»

»Minä en tiedä — juuri tuollainen miellyttävä päämäärätön harhaileminen tuntuu minusta hauskimmalta, ja joka tapauksessa on siinä erikoinen viehätys, kun on aamulla tietämätön siitä, missä Saksan kaupungissa illallisensa haukkaa.»

»Siinä taas ilmenee leväperäinen luonteesi, Fritz», sanoi isä, »ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että vihdoin alkaisit vähemmänkin tärkeissä elämäsi käänteissä laatia varmaa suunnitelmaa. Luonteesikin muuttuisi sen kautta lujemmaksi ja varmemmaksi, ja se on välttämätöntä, sillä olethan jo oikeastaan ehtinyt miehen ikään, jolloin mieheltä voi jo jotakin vaatia.»

»No hyvä, isä, niinpä lähdenkin Reinille päin, jonka olen vain kerran ja silloinkin ihan ohimennen nähnyt. Siellä voin tehdä myöskin viehättäviä luonnoksia, sillä salkkuni otan kaikissa tapauksissa matkaan.»

»Olkoon se siis päätetty, — hanki itsellesi ajoissa passi ja tarkasta liinavaatteesi. Minä puolestani pidän huolta muusta, mikä on tarpeen, ja annan mukaasi muutamia kirjeitä, joiden avulla varmasti saat lämpimän vastaanoton ainakin muutamissa perheissä. Sillä tavalla saa vieraassa kaupungissa tuttavapiirin, joka muuten olisi hankittava hitaasti ja paljon aikaa hukkaamalla.»

»Oikein hyvä, isä», sanoi Fritz imien hitaasti sikaariansa ja miettiväisenä savua katsellen.

»Älä vain unohda passia.»

»Oikeastaan se on tarpeeton; eihän nyt enää juuri kukaan kysy sellaisia papereita.»

»Mutta parempihan on pitää se mukanansa, kun ei tiedä, kuinka tarpeen se on. Silloinkin, kun haet poste-restante-kirjettä, pelastaa se sinut monesta muodollisuudesta — älä vain unohda!» — ja näin sanottuaan hän meni huoneeseensa ryhtyäkseen omiin töihinsä.

2. VALMISTUKSET

Fritz jäi vielä hetkeksi paikallensa vanhaan asentoon, poltellen vain vahvemmin. Koko asia näytti hänestä hankalammalta kuin hän aluksi oli ajatellutkaan. Oikeastaan tämä matkasuunnitelma oli hänelle yllätys, ja hän olisi paljoa mieluummin jäänyt tänne mukavuuteen kuin nyt äkkiä joutunut heitetyksi aivan kuin yhdellä iskulla pelkkien vieraiden ihmisten pariin ja kaikenlaisiin vaunuihin tärskytettäväksi. Huvikseenko? No, olihan se huvia, jos sattumalta joutuisi uuteen viehättävään seutuun; silloin saisi uusia vaikutelmia ja näkisi kappaleen maailmaa; mutta — mutta eikö sitä saisi ostaa liian kalliisti lukemattomilla epämukavuuksilla ja kiihoittumisilla? — Tahdotko leijailla kauas täältä? Katsoppa, hyvä on ihan lähelläsi.

Isän talossa oli kaikki niin herttaista ja kodikasta — hänen ei tarvinnut kiukutella liian heikosta kahvista tai liian vahvasta teestä, hänen pienessä työhuoneessaan oli kaikki järjestetty niin käytännöllisesti, ja vanha Johanna, taloudenhoitajatar, piti äidillistä huolta kaikista hänen tarpeistaan. Mutta eihän se auttanut; koska hän kerran oli antanut myöntymyksensä, ei hän tahtonut enää peruuttaa, muuten olisi isä voinut ja tällä kertaa näennäisesti aivan oikein uudistaa moitteensa hänen luonteensa häälyväisyydestä ja epämääräisyydestä. Nyt hän tahtoi juuri näyttää, ettei asia ollenkaan niin ollut, eikä hänellä senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin lähteä vaeltamaan.

Hän ei siis ollut aivan hyvällä tuulella heittäessään pois sikaarinsa, sysätessään luotaan sanomalehden ja juodessaan kahvin loppuun; sitten hän nousi huokaisten mennäkseen tänään ensi kertaa ilman erikoista halua työhönsä. Mitä hänen isänsä päähän pälkähtikin — vai naimisiin! Hyvä jumala, hän ei ollut vielä päässyt itsestään selville, menisikö yleensä ollenkaan naimisiin, eikä se nyt kuitenkaan voinut tapahtua mitenkään yhtäkkiä. Sellainen tärkeä asia ei ollut päätettävissä kädenkäänteessä — hän ainakin oli varmasti päättänyt olla niin tekemättä.

Siinä suhteessa rauhoittuneena hän meni huoneeseensa pukeutumaan; mutta ajettuaan partansa hän jäi vielä hyväksi aikaa peilin eteen ja katseli kuvaansa. Ei se ollut turhamaisuutta, vaikka hän pitikin itseään — niinkuin jokainen nuori mies — siedettävän pulskana miehenä, vaan paljoa pikemmin tuskallista alistuvaisuutta; lopulta hän puhkesi sanomaan itsekseen:

»Sitä en tiedä — enpä, herra paratkoon, tiedäkään, sillä eihän naamani sittenkään ole niin vietävän arkipäiväinen, että se olisi joka paikassa kadulla tavattavissa. Voisihan tosin nenä olla hiukan enemmän kreikkalainen ja kasvot hieman vähemmän täyteläiset; mutta mitä pahusta minä mahdan terveydelleni, ja minkä vuoksi minun pitäisi olla kaihomielinen muodoltani, kun ei luonteeni ole haaveilevainen? Mutta onko minua kertaakaan esitetty elämässäni jollekin vieraalle ihmiselle, joka ei olisi huudahtanut: ’Oo, hyvä herra, suokaa anteeksi — teidän kasvonne tuntuvat minusta niin tutuilta — emmeköhän ole tavanneet siellä ja siellä?’ — enkä niistä paikoista tiedä muuta kuin tuskin nimen. Ja lempo soikoon, jos menen kerran naimisiin ja rouvani erehtyy kasvoistani luullen minuksi jotakuta muuta miestä — mutta sehän on mielettömyyttä!» huudahti hän työntäen parranajovehkeet jälleen koteloon, — »ei maksa vaivaa halkaista päätään munimattomien munien vuoksi! Luulen tosiaan voivani odottaa kunnes niin käy, ja tehdäkseni kerran isäukolle mieliksi lähden kun lähdenkin matkoille ja pidän hauskaa Reinillä pari, kolme viikkoa — tottahan sen nyt voi kestää.»

Niin kuluivat lähimmät viikot ja se aika oli lopultakin tullut, jolloin Fritz oli lopettanut kaikki työnsä ja saattoi lähteä suunnittelemalleen retkelle. Matkakirstukin oli jo täytetty, mutta yhden asian, passin hankinnan, hän oli tähän asti laiminlyönyt. Mutta isä, ollen kaikissa sellaisissa seikoissa kovin tunnontarkka, ei hellittänyt, ja Fritz, enemmän tehdäkseen isänsä mieliksi kuin pitäen sitä tarpeellisena, lähti passia pyytämään.

Matkalla hän tapasi erään herran, joka nyökkäsi hänelle tuttavallisesti ja ystävän tapaan, mutta meni ohi puhuttelematta; ja hän sihautti hampaiden välistä kirouksen, sillä sitä ihmistä hän ei ollut ikänänsä tavannut ja oli siitä varma, ettei koskaan unohtanut tuttuja kasvoja. Tuskin hän oli astunut eteenpäin kahtakymmentä askelta, kun nuori, erittäin hienosti puettu mies kiirehti häntä kohti, ojensi kätensä ja huudahti:

»Fritz, vanha veikko, kuinka jaksat?»

»En minä se ole!» huusi nuori ystävämme äreästi ravistaen päätään. — »Te erehdytte ja tarkoitatte jotakuta toista.»

»Etkö sinä ole?» huusi vieras kummissaan, »mutta tuollainen yhdennäköisyys — eihän se voi olla mahdollista. Etkö sinä olekaan Fritz Wessel, hallintoneuvos Wesselin poika, maalari?»

»Hm, olen», vastasi Fritz ihmeissään katsellen vierasta lähemmin, — »se sattuu kyllä kohdalle, mutta —»

»Ja etkö tunne minua enää, koulutoveriasi Klaus Beldorfia?»

»Klaus, hitto vie, hyvä, kunnon Klaus — — — mutta mistä sinä tulet? En tuntenut sinua tuon suuren partasi vuoksi enkä ole ihmisikään nähnyt!»

»Sinä oletkin ihan niinkuin ennen!» nauroi Klaus työntäen kätensä ystävänsä kainaloon; »sama hyväntahtoinen, rehellinen naama —»

»Ilmeetön, aioit sanoa!» huomautti Fritz kuivasti.

»Ei tule mieleenikään!» nauroi Klaus. »Mutta kuinka sinä jaksat? Mitä sinä puuhaat ja minne nyt juuri olet menossa?»

»Poliisikamariin passia hakemaan.»

»Aiotko matkustaa?»

»Aion.»

»Minne?»

»Reinille — isä lähettää minut retkeilemään; minun pitää muka naida.»

»Mainiota!» nauroi Klaus; »mutta se aate ei ole huonoimpia, etkä sinä olisi voinut parempaa paikkaa valita kuin Reinin. Sanonpa sinulle, siellä on tyttöjä niin ihania, että heti tarraat kiinni. Minäkin olin siellä samassa tarkoituksessa.»

»Reinillä? — naidaksesiko?» huusi Fritz ihmeissään, »etkä ole löytänyt, mitä hait?»

»Olenpa, vanha veikko, varmasti olen, ja nyt olen vain palannut Hassburgiin hankkimaan tarpeelliset asiakirjat ja vähän neuvottelemaan isäukkoni kanssa raha-asioista.»

»Ja sitten menet sinne takaisin?»

»Muutaman viikon päästä — jos voisit odottaa niin kauan, tekisimme silloin matkan yhdessä.»

»Se ei käy ensinkään päinsä, sillä isän kanssa olen jo varmasti sopinut ja — minulla on erikoiset syyni olla viivyttämättä lähtöä. Mutta minne sinä nyt menet?»

»Saatan sinua, kunnes toimitat asiasi. Mutta minne sinä etusijassa suuntaat matkasi Reinin varrelle?»

Fritz kohautti hartioitaan. — »Isäni aikoo antaa kirjeitä mukaani, muuten en totisesti itse tiedä vielä yhtään, minne ensiksi suuntaisin retkeni — joka tapauksessa sentään Reinin suupuolelle: Mainziin, Koblenziin, Bonniin tai Kölniin — samantekevää minne.»

»Sitten annan mukaasi pari riviä morsiameni perheelle, Fritz. Siellä on kotona kaksi tytärtä, ja kaikki ovat herttaista, oivallista väkeä, tuntevatpa vielä isäsikin, sillä kuultuaan syntymäpaikkani nimen, he kysyivät heti häntä ja tunnenko minä hänet.»

»Mikä heidän nimensä on?»

»Raspe — tohtori Raspe — yleisesti kunnioitettu nimi siinä kaupungissa — jokainen lapsikin tuntee talon. Mutta yhden ehdon sinulle panen, Fritz! — ettet liehittele minun morsiantani, sillä teillä taiteilijoilla on minun ja sinun omastasi monastikin hyvin kummallinen käsitys.»

»Mutta, rakas ystävä» —»

»Minun morsiameni», jatkoi Klaus, »on nimeltään Rosa, välttääksemme kaikkea erehdystä; ja hän on tohtorin vanhin tytär. Viola, hänen sisarensa, lienee noin puolitoista vuotta nuorempi — juuri puhjennut nuppu ja iloinen ja eloisa, aivan kuin sinua varten luotu, koska näytät oivallisesti säilyttäneen entisen tyyniluontoisuutesi.»

»Hm», sanoi Fritz, »Rosa — Viola, ellen vain sekoita nimiä, sillä minä en mitään niin vähän tunne kuin juuri kasveja enkä voi säilyttää muistissani edes yksinkertaisimpia kasviopillisia nimityksiä.»

»Taivasten tuulet!» huudahti hänen ystävänsä hieman hätääntyneenä, »sittenpä en anna sinulle mitään kirjettä, sillä — ihmeellisempiäkin asioita on tapahtunut, eikä ole hyvä maalata pirua seinälle — voinhan myöhemmin itsekin tutustuttaa sinut siihen perheeseen.»

»Mutta hyvä Klaus —»

»Hae nyt ensin passisi; tässähän on poliisikamari. Sillä aikaa minä tuolla taidekaupassa katselen vaskipiirroksia ja valokuvia, äläkä viivy kauan!»

Passi oli pian saatu. Registraattorilla oli jo koko joukko pormestarin allekirjoituksella varustettuja kortteja pulpetinlaatikossa; tarvitsi vain täyttää niistä yksi ja painaa siihen leima, sitten Fritz lisäsi allekirjoituksensa, sai siihen hietaa kuivikkeeksi, maksoi taksanmukaiset viisi hopeagroschenia ja lähti jälleen toimistosta passi taskussa. Portailla hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta takasivulle, jossa oli henkilön tuntomerkit:

Ikä: 28 vuotta.

Vartalo: tavallinen.

Tukka: ruskea;

Vartalo tavallinen. Hän olisi voinut repiä kirotun kortin tuhansiksi kappaleiksi, sillä pitikö hänen sitä kantaa mukanaan vielä kirjallisesti ja virallisesti vahvistettuna, että hän oli vartaloltaan »tavallinen»? Ja mitä se yleensä registraattoriin kuului? Oli sekin muka henkilökuvausta. Tavallinen vartalo? — Naurettavaa! — Sehän kuulosti enemmän loukkaukselta, ja sittenkin oli pieni, kuivettunut asiakirjain pöyhijä mitä kohteliaimmin ojentanut sen hänelle, vieläpä noiden viiden hopeagroschenin vuoksi vaihtanut hänelle kahdenkymmenenviiden taalerin setelin.

Alhaalla, poliisilaitosta vastapäätä, seisoi vielä Klaus Beldorf kuvakaupan edessä, ja Fritz työnsi kortin taskuunsa — mitä hänen ystävänsä sillä tiedolla tekisi, että toisella on »tavallinen vartalo»? Fritz pisti kätensä vanhan koulutoverin kainaloon, ja niin he vaelsivat katua alas, kun Fritz sanoi:

»Kuulehan, Klaus, se ei oikeastaan kuulu hyvältä.»

»Mikä ei kuulu hyvältä?»

»Rosa Raspe — se hiukan sorahtaa.»

»Mitä peijakasta Rosa Raspe sinuun kuuluu?»

»No, jos hänestä tulee kälyni, täytyy hänen jotenkin minuun kuulua.»

»Mutta koska se kenties ei hänestäkään soinnu», nauroi Klaus, »tahtoo hän sen juuri muuttaa, ja Rosa Beldorf miellyttää sinua ja kaiketi myöskin häntä itseään kaikissa tapauksissa paremmin.»

»Mutta Viola Wessel ei kuulu miltään», jatkoi Fritz miettivänä. »Rosa Wessel sitävastoin olisi sopusuhtaisempi — samoin myös Viola Beldorf. Kuinka vanhoja nämä molemmat nuoret naiset ovat?»

»Fritz, sanonpa sinulle jotakin!» huusi Klaus. »Nämä nuoret naiset ovat iältään toinen siinä seitsemän-, kahdeksantoista, toinen yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen välillä; mutta sointuuko Viola vai Rosa Wessel hyvältä, se on aivan yhdentekevää, ja minä pyydän sinulta vakavasti, ettet tee tyhmää kepposta. Minä olin aasi päästäessäni sinut jäljille, mutta — se voidaan korjata. Minulta et ainakaan saa tietää enempää siitä perheestä, ja nyt muistankin, etteivät he tällä haavaa olekaan Mainzissa, vaan eräässä kylpypaikassa Frankfurtin tienoilla. Kunnes he sieltä palaavat, olen minäkin jälleen saapuvilla.»

»Kaiken todennäköisyyden mukaan», vastasi Fritz, »menen suoraan ensin Kölniin ja sitten virtaa ylös, niin että jos yleensä neljän viikon päästä tulisin Mainziin, olet sinäkin silloin siellä.»

»Varmasti, Fritz, ja silloin olet sydämellisesti tervetullut», huusi Klaus.

»Kirjoita minulle kaikissa tapauksissa Mainziin poste restante, milloin tulet —»

»Hm», mutisi Fritz, joka kuullessaan poste restante muisti passin, »onko sinullakin passi?»

»Onhan se kaiken varalta, mutta sitä tuskin koskaan tarvitsee.»