Part 9

Mutta Harhamalle olivat kaikki ne riidat enää töllistelevän, tyhjän elämän riihipölyä, jota hän inhosi. Tietämättänsä hän kumminkin oli jo osa tarvaalaisesta joukko-ihmisestä. Hän katseli karsain silmin toisia, käpertyi oman joukkonsa ympärille ja halveksi toisia. Siinä pursusi taas hänen sairaloinen ihmishalveksumisensa entistä tulvaavampana.

Ja aistipunakukka kukki ja puhkesi yhä täydellisemmäksi. Hän puheli öisin rouva Esempion kanssa, käveli edestakaisin tämän istuessa, vastaili puheeseen muutamalla sanalla ja katseli aistipunakukkaa, jonka hän oli istuttanut _kotiin_...

Näkymättömät elämänrihmat kehräytyivät yhä edelleen. Keskustelu nosteli jo siveellisyyskysymyksen puhtaita paidanhelmoja... Se koski niitä... pelästyi, kuin arka lintu... pakeni niihin kosketettuansa, kuin sävel kanteleenkieleltä, ja hävisi aistipunakukan tuoksuun ja sointui sen väreihin...

Puhuttiin kodista... lapsesta... avioliitosta... sen solmimisesta kunniasanalla... oman siveellisyyden varaan... sen säveleenä asettamisesta aina väräjävän harpunkielen: _tunteen_ varaan... Siitä puhuttiin ja kukkaa katseltiin. Rouva Esempio selitti, kuin ujosteleva, vastusteleva tyttö:

-- "Niin... Katsokaa, kyllä minä Teidät tahtoisin miehekseni... Mutta en minä tiedä."

Tai lausui hän, kuin havahtuen, jotain muistaen:

-- "Kuulkaa, herra Harhama! Antakaa sen vielä olla!"

Mutta kaikki vastustelut vaan lisäsivät aistipunakukan väriä, kuin tytön ujostelu, sen kainostelu, arastelu. Harhama _ei_ tahtonut enää antaa sen olla. Koti oli sen verhoksi valmiiksi kuviteltu. Hän vaan _epäröi_ vielä jotain, epäröi mielestään jotain turhaa, joka taas joskus näyttäytyi suurena epäilyn syynä. Yhä rohkeampana körötteli hän jo rouva Esempion jumaluuden astinlaudalle, rohkean yksilöllisen siveellisyyden perikuvana. Hän näki hänessä aatteensa lihaksi tulemisen ja samalla naisen. Hän kirkasti hänen sielunsa tulikysymyksensä hohteella ja hänen ruumiinsa mielitekojensa virvaväreillä.

-- "Miksi minä sitten _epäröin_?" -- kyseli hän joskus itseltänsä.

Ja hän vastasi myös itse:

-- "Siksi, että minä en häntä tahdo _semmoisena_, en semmoisena kuin muita... en naaraana, enkä... no 'niinä', vaan _vaimona_... tai oikeastaan enempänäkin: elävänä todiskappaleena teokseni aatteen oikeudesta."

Hän vastasi oikeastaan peitetyin sanoin, kuin itseänsä peläten, itsensä edessä puolustautuen:

-- "Enhän minä mitään 'semmoista' tahdokaan... _Kotiahan_ minä..."

Ja yhä enemmän kirkastui hänelle silloin rouva Esempion sielu. Se hohti hänelle kirkkaana, kuin puhtain päivänpaiste, johon ei tahra tartu. Se avautui puhtaana ja läikkyvänä, kuin valovälke vedenkalvolla. Ja koti, se kuviteltu, oli hänelle tietämättänsä muuttunut Hiiden myllyn tytöksi, joka tanssi hänen edessänsä helyissänsä... nosteli helmojansa... näytteli sukkanauhojansa... pohkeitansa... vuoteen uutimia... ja onnenliinoja ja nisiänsä... Hän kulki sen taluttamana. Hän oli _kodista_ luonut itsellensä mielikuvan, jossa etsi mielitekojensa perhoskukkaa... näki sen kukan... tunsi sen... tiesi sen... tiesi että se on kaunis aistipunakukka, mutta salasi sen itseltänsä.

* * * * *

Kun Harhama nyt palasi rouva Esempiota kotiin saattamasta, oli aamuruskon viiru levennyt loistavaksi punaksi, kuu oli lopettanut kierroksensa ja kelmeni väsyneenä tähtimaansa reunalle, tähdet sammuivat taivaalla tuikahdellen, heräävät oravat haukottelivat pesissään ja metsistä kuului joskus varhaisten hirren-ajajain kuormanpanoryske. Ne olivat niitä Suomen suuria talviöitä, joina hanki hohkaa kylmää ja mustana hohottava avaruus kiiluu tähtikiteessänsä. Niinä öinä kirkastui hänelle rouva Esempio vähitellen yhä todellisemmaksi, yksilöllisen siveellisyyden perikuvaksi, sen siveellisyyden aate valkeni, selveni, sammutti vanhan. Se uusi aate kohosi hänessä rohkeana, loistavana ja häikäisevänä, kuten aamuruskon purppuralieve nousee pimeän taivaan tähditetylle reunalle ja valelee kaiken punaiseksi hohteellansa.

Ja sitä mukaa syttyi hänessä halu solmita avioliitto sen uuden siveellisyyden ja kunniasanan varaan. Se kyti alussa kipinänä, hehkui hiilenä, yltyi sitten tuliroihuksi, joka ajoittain peitti kaiken muun, kuten päivän nousu, kun se vetää valovaippansa tähtitulituksen yli. Se tunne oli kaksinkertainen ja siksi voimakas: Hänen elämän-aatteensa ja vietti nostivat hänelle elämän hurmaavinta purppuralievettä, näyttivät hänelle kaiken sen, mitä hänen henkensä ja viettinsä silloin halusivat, näyttivät sen himotun suudelman makuisena, onnen utuihin ja joskus kunnian värivaippaan käärittynä, peittivät tarjoamansa suudelman jumaluuden kiehteillä ja sanoivat: "Tämän kaiken saat, jos _tahdot... otat_".

Ja hän tahtoi, hän sykertyi joskus kokonansa himottuna nähdyn loistavien tarjouksien jalkoihin...

Niin kulkivat päivät. Joskus leimahti epäilys, leimahti ja sammui taas. Joskus pisti se terävänä kärkenä Harhaman sieluun. Hän kyseli itseltänsä:

-- "Entä jos kaikki pettää?... Silloin sortuisi se suuri ajatus, joka on nyt kietoutunut tähän yhteen..."

Ja hän vaikeni sitä ajatellessaan ja mietti, sillä hän tajusi vielä nytkin, että sen sortuminen tietäisi hänen elämänsä hautautumista häpeään ja aisti-elämän likaan. Ja hän mietti ja punnitsi ja kysyi ja vaikeni. Alussa oli hän joskus ajatellut:

-- "Eikö olisikin paras ottaa hänetkin ainoastaan 'semmoisena'."

Mutta oitis katui hän ja häpesi sitä ajatustakin. Rouva Esempio oli jo kasvanut yhteen hänen teoksensa kanssa. Jokainen huono ajatus hänestä tuntui jo oman teoksen häpäisemiseltä.

Ja mikäli hän puolusteli itseänsä yhteiskunnan siveellisyyskäsitteen edessä, jonka hän oli jumaluuden sijalle korottanut, sitä enemmän kirkastui hänelle rouva Esempion rajattoman yksilöllinen tunnesiveellisyyden aate. Hän alkoi siitä yhä palavammin, kiihkomielin, luoda tukijaa sille avioliitolle, jonka rihmoihin hän kietoutui yhä lujemmin. Se tunne tappoi hänessä kaikki muut, kuin verenhimoinen peto uhrinsa. Se vei myös hänessä lopulliseen voittoon rajattoman yksilöllisen siveellisyyden aatteen yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen edellä, Päättävästi lausui hän aina itseksensä:

-- "Mitä on yhteiskunnallinen siveellisyyskäsite?... Utua... utua... utua se on... Joukon pakkovaltaa se on... Kantakoot _piiat_ ja _rengit_ sitä kahletta!..."

Hänen olemuksensa ydin: epäily, puhkeili näkyviin aisti-elämänkin huuteista, vaikka se puhkeili niin heikkona, jääden tappiolle. Ne olivat viimeisiä epäilyn kysymyksiä. Hän riuhtaisi nyt itsensä epäilyjensä suosta, kuin väkivaltaisesti, luullen pääsevänsä kalliolle. Halveksuen lausui hän itseksensä:

-- "Hiiteen tässä loppumattomat kyselyt!... Elämä! Mitä on se! Se luikertelee ja kiemurtelee omenoinensa, kuin paha mato, ja varottaa: tätä et saa syödä... etkä tätä... etkä tätä... etkä lopulta mitään... Mhyt! Se varottaa aikansa, varottaa ja luikertelee edessä herkut kädessä ja lopulta pujahtaa luikertelevana käärmeenä käsistä."

Hän mietti elämää, sen luikertelua ja kiemurtelemisiapa lopetti ynseänä:

-- "Mokomakin matelija!... Paras polkea mokoman luikertelijan pää aikanansa kantapäänsä alle ja antaa sen itsensä siinä kiemurrella... Muuten se ei kohta jätä minulle muuta, kuin harmaaksi värjätyt hiukset ja hampaattomat ikenet..."

Ja hän valmistautui polkemaan elämänkäärmeen pään kantapäänsä alle. Henkinen ja aisti-elämä olivat häntä takoneet. Kolmet kehityksen langat olivat juosseet hänessä niiden keriltä rinnan: Hän oli yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän siveellisyyden sijasta korottanut määrittelemättömän yksilöllisen siveellisyyden jumaluuden istuimelle ja hän oli valmistunut itse viemään sen siveellisyyden voittoon perhe-elämässä. Ja samalla oli hän alkanut tarttua uusien joukkotunteiden rihmoihin; hän ei ollut oma entisensä, hän oli jo osaksi niitä 'toisia'.

Taivaalla kukkivat öisin talven komeat kylmänkukat: revontulet, ja Valkamalassa punotti veripunainen aistipunakukka täysissä väreissä...

Mutta vielä pilkahti epäilys. Teoksen säveleenä asettaminen tuntemattoman, aina väräjävän kielen varaan, pani vielä Harhaman miettimään. Ne kaksi asiaa olivat niin lujasti jo yhteen sidotut... Ja lisäksi tuli se, että hän oli sidottu lailla toiseen. Magda muistui mieleen kerran... kaksi... kolme... kiusallisena... ilkeänä...

Mutta siitä muistosta hän ärtyi, alkoi uhmata. Ja kun siitä uhmasta taas puhkesi epäilys, puolustautui hän kodilla. Hän alkoi siitä uneksia pitkin päiviä. Ja sitä mukaa, kuin hän siitä uneksi, kaunistautui koti Hiiden myllyn tytön helyihin, nosteli onnenhelmoja ja heilutteli sukkanauhoja kotiin kutsuen... pidellen kädessänsä veripunaista aistipunakukkaa...

* * * * *

Avaruus kiilui mustana silmänä, jossa maailmat tanssivat tomuna.

Perkele seisoi ihanassa unelmaluolassa, missä Raala-enkeli valmistuttaa joukoillensa ihmisten unelmia, niiden elämän johtorihmoiksi. Raala seisoi hänen edessänsä herransa käskyä odotellen. Perkele puhui hänelle:

-- "Ota käsiisi Harhaman elämänrihmat!... Pane hänelle ohjaksiksi kauneimmat kodin unelmat!... Niissä kulkekoon hän päivin!"

Perkele poistui. Raala alkoi kehruuttaa Harhaman unelman lankoja, kudottaa niistä valmiita unelmia.

Ja Harhama näki unta valveilla, mielikuvia hereillä ollessaan, ja elämä luikerteli hänen edessänsä ensin vapaana, sitten kiemurteli pää hänen kantapäänsä alla.

Hän uneksi elämää kuvitellen:

On öinen kolkko ja kylmä korpi. Syys-yö istuu joka kuusen latvassa, joka oksalla koikkuu korppi. Kivenkolot katsovat kylminä. Ei näy tuttua valoa, ei kuulu ystävän ääntä. Sudet ulvovat nälissänsä. Vihainen viima pureksii ja yksinäisyys ilkkuu joka urvulta... Se on _elämää_, kun mies kulkee _yksin_... Kylmänä, kavalana käärmeenä luikertelee elämänpolku. Minne sillä polkee, siellä pistää, mihin katsoo, siellä ilkkuu yksinäisyys. Tienviereltä paistaa elämän kivikovuus. Mieli on synkkä, kulku iloton ja ympärillä huokuu jääkylmä. Sudet ulvovat kintereillä. Ylhäällä soi maailman pilkkanauru ja vastassa virnistelevät kalmiston kylmät veräjät...

Mutta mielikuvat juoksevat edelleen, soluvat kuin rihma salaisista sukkuloista. Niistä alkaa kutoutua korea kangas, joka nousee elämänlipuksi, kutsuu miestä luoksensa, maalaten tarjoamansa elämän houkutteleviksi häiksi:

Hänen silmiinsä tuikutti taas kodin tuli. Jo avautuu sen pirtin ovi. Uskollinen vaimo on vastassa. Hänen sylissänsä on turva tuulta, suoja vilua vastaan. Hän on myrskyn keskellä kodin tyyneys...

Hän alkaa työnsä. Liesi palaa puhtaana. Palsami kukkii akkunalla vaimon käden vaalimana. Työ sujuu saman käden hoivaamana. Vaimon käsi kaataa palsamille vettä, vaimo tuo rauhaa miehen mieleen, hän sytyttää uuden päreen sammuneen sijalle, karistaa karstan päreestä, puhaltaa pois huolet miehen mielestä, pyyhkii kodin tomut. Vaimo on kodin valo, sen kukkien hoiva ja miehen ainainen apu...

Kevät puhkeaa nuppuna talvesta, kesä kukkana keväästä. Hän kaataa kasken, raivaa nokisen palon, kylvää siemenen mehevään multaan. Päivä kallistuu iltaan. Hän palaa kotiin. Vaimolla ovat vihdat valmiina, sauna lämpimänä, syli avoinna. Vaimon luona on lepo työn jälkeen...

Kesä kypsyy syksyksi. Halla nousee korvesta. Keltaisen viljan panee vilu. Murtuneena hän palaa pellolta kotiin. Vaimo ottaa hänet avosylin vastaan. Vaimon rakkautta ei pane halla. Hänen sylissänsä on lämpö viluyön paleltamalle...

Hän yrittää uudestaan. Vaimo siunaa hänen työnsä. Hän erehtyy... nousee ja taas erehtyy... Ystävät hylkäävät hänet, maailma alkaa häntä murjoa. Se soittelee hänelle pilkankelloja. Hän pakenee kotiin. Vaimo silittää rypyn hänen otsaltansa, peittää häpeän suuteloilla, erehdykset anteeksiannolla. Vaimon käsi on tuki elämässä, hänen sylinsä on satama haaksirikossa. Hänen uskollisuutensa puhkeaa ainaisena onnennuppuna onnettomuuden keskellä...

Hän lähtee taas uusin voimin. Esteet väistyvät nyt tieltä, kukkulat tasottuvat, erehdykset korjautuvat, väärät polut oikenevat. Uskollinen vaimo on antanut hänelle siihen voiman. Vaimo tekee miehelle tasaiset polut. Vaimo tasottaa elämän kukkulat...

Keltainen vilja odottelee taas korvessa. Majan sijalle kohoaa talo, talon paikalle linna ja linnassa leimuaa puhdas kotiliesi. Vaimon hyvä henki hallitsee sitä. Akkunat ovat punaisia palsamista, elämä onnesta, päivät ovat runoa, yöt rauhaa...

Päivät putoelevat ajan virtaan. Kesät puhkeavat kevätnupuista, lakastuvat syksyiksi, puhkeavat ja taas lakastuvat. Vaan yhä kukkivat palsamit akkunoilla, yhä vaalii niitä vaimon vaikea käsi, yhä kulkee vaimo kodin rauhana ja hyvänä henkenä.

Hän on suorittanut elämäntyönsä: Teos on valmis. Sen joka sivulta huokuu _vaimo_, loistaa hyveenä, kukkii hyvänä henkenä, paistaa puhtautena, hallitsee sitä Jumalan sijasta. Joka sivu hohtaa kukkatarhana. Aika kulkee rauhanlatua myöten, elämä onnenteitä. Jo palaavat ennustetut linnut, seppele kunkin nokassa. Se on palkka elämäntyöstä. Mutta työrauhan on antanut vaimo, joka on kodin luonut, sekä sitä vartioinut. Hänelle olkoon kiitos kaikesta!...

Jo nostaa elämän iltarusko purppuraista lievettänsä. Jo hymyilee tulevan elämän hämärä. Riuttalan ranta on valkeana lummekukista. Aalloista nousee sotka ja laulaa ne onnenkukiksi, rakkaudenkukiksi ja uskollisuudenkukiksi. Riuttalan Helga katkaisee kukan ja tuo sen ja suutelon hänelle, avaa hänelle sylinsä ja...

Kun Harhama heräsi mielikuvistansa kysyi hän äskeistä mielikuvaansa tarkottaen: "Onko totta, että hulluilla säännöksillä on kielletty ottamasta sitä, joka on tarjolla? Onko se totta?... Ja pitääkö minun hulluna totella?..."

Vastaukseksi hän naurahti ja lausui:

-- "Niin. Se on totta... _Ihmiset_ ovat niin sanoneet."

Ja hän naurahti ja jatkoi:

-- "Hullutuksia!... Jona päivänä ottaa onnesta kiini, avautuu kaikki sen antimet ja aarteet... jotka nyt soluvat sivu suun, muiden suihin."

Ja Harhama mietti mielikuviansa. Ne olivat kauniit. Onni kiilsi urpuna niiden joka oksanpäässä.

-- "Miksi en sitä ottaisi?" -- mutisi hän.

Eräänä päivänä löysi rouva Esempio pöydältä Harhaman vaskisormuksen, Tamara Ivanowna Kasanskajan lahjoittaman kirotun sormuksen, jolla hänet oli vihitty ja jota hän säilytti, kuten oli luvannut. Hän katseli sitä, pani sen sormeensa ja lausui leikillä:

-- "Te saatte minut tällä kihlata!"

-- "Hyvä... hyvä", -- naurahti Harhama. Ja sitten hän vaikeni. Koko häätarusto solui hänen ohitsensa, kuin tuulen ajama sumupallo. Se pallo hävisi nopeasti ja sen sijalle helähti taas veripunainen aistipunakukka...

* * * * *

Oli yö. Harhama oli nukkunut unelmiensa verkkoon sotkeutuneena ja aistipunakukan hänen edessänsä tuoksuessa.

Silloin avasi unien maailma ulapoitansa... Näkymättömät olennot tekivät tehtäviänsä.

Kun Harhama nukkui, hulmahti Perkele hämähäkistä, katseli häntä tulivaippa hartioilla ja puhui:

-- "Mies uneksii jo valveilla... Hän näkyy himoitsevan sitä hedelmää, jota ihmiset kodiksi sanovat... Se on: Hän ei uskalla suoraan sanoa, mitä hän kodista himoitsee... Se raukka ei uskalla sanoa, että hän himoitsee aistillisuuden ihanaa kukkaa..."

Hän keskeytti, käveli ylpeänä edestakaisin, kutsui kolme palvelijaansa: Herve-neidon ja hänen soutajansa, Iilan ja Ootin, ja puhui heille, Harhamaa osottaen:

-- "Hän himoitsee kotia, jonka akkunalla kukkii talvenkukka: veripunainen aistipunakukka... Jehovan kielletyn puun oksat notkuvat semmoisten hedelmien painosta enimmin... Näyttäkää niiden ihanuus hänelle, sillä se raukka vielä arkailee... Se ei uskalla tahtoa, mitä hän _tahtoo_, vaan on muuta tahtovinansa. Se ei uskalla sanoa, että hän ei himoitse kotia muuksi, kuin maljaksi, josta syödä sitä hedelmää, jonka häneltä on Jehova kieltänyt... Hän himoitsee aistipunakukkaa. Näyttäkää hänelle se _malja_ Jehovan kielletyn puun oksalta, niin aistipunakukka menee hedelmämaljan mukana..."

-- "Me näytämme hänelle sen maljan ihanuuden ja siihen kätketyn hedelmän herkullisuuden. Hän on heräävä kohta vaimo vierellänsä, kuin Aadam Jehovan unesta, kun hän tapasi Eevan... Jehovan kielletty puu hohtaa hänelle kohta punaisena talvenkukista: veripunaisista aistipunakukista", -- lupasivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

-- "Ihmisten unelmat ovat _himoa_, ja niistäpä ohjaksista minä heitä johdan... Ne ohjakset eivät katkea. Yöllä ne käyvät unen, päivällä unelman nimellä... Sitokaa hänet unilla kiini kiellettyyn puuhun."

-- "Hän on siihen takertuva, kuin perho tulen väriin", -- lupasivat enkelit. Perkele koski Harhamaan, pani häneen unen ja lausui enkeleille:

-- "Kun eivät unelmat riitä, käyttäkää unia apuna..."

Perkele poistui jättäen Harhaman unet ohjaksiksi enkeleille... Alkoi kulku... Enkelit ohjasivat Harhamaa kauneiden kuvien ohi:

Kulkua johtaa Herve-neito, Perkeleen kaunis enkeli. Hän kulkee kosiomiehenä siellä, missä rakkaus on luvaton, lempi laiton... Hän solmiaa salaiset liitot... purkaa avioliitot... kehittää aviorikokset, kuin kukan nupusta, kesän keväästä... Hän koristaa kuutamokohtaukset... värjää niissä maat hopeilla, taivaat punalla, tulevaisuuden kukanväreillä... Hän kuvaa onnenkuplat ikuisiksi... lemmen aina yltyväksi... rohkaisee epäilijää... punaa sen silmissä uskollisuuden ainaiseksi... kuvaa sylin taivaaksi... suudelman autuudeksi... Hän ohjaa Aare-linnun oikean parin luo, kun se lentää aistipunakukka nokassa...

Hän katkoo kaiken luvatun poikki... kultaa kielletyn pettävällä... haihtuvalla... häviävällä... koristaa kuplilla luvattoman... Hän loihtii kauniiksi ruman... Hän nostaa arimmat helmat... näyttää ikävöidyimmät ihanat... Hän menee takuuseen kaikesta pettävästä ja itse hävittää takaamansa... Hän johtaa ihmiset perhoina tuleen... vie ne Harhasaareen huumautumaan...

Harhaman uni alkaa: Kaksi enkeliä, Iila ja Ooti, käyvät airoihin käsiksi, pukuna hieman hämyä, vyötäisillä värinauha, tukka aaltoina olkapäillä... Pohe on pehmeä... huuli on marjaa... hipiä hekkumaa... silmä suloa... katse kauneinta kiehdettä... povi puhdasta impeyttä... kaikki herkkuisaa, kuin mesi... He soutavat kaikkien niiden venettä, joiden matka on luvaton, kun he kulkevat lemmen teitä... tai lähettävät he joutsenet venettä vetämään, silloin kun on kulku selvä... He tuntevat kaikki karit... tietävät salaiset ulapat... maireimmat lymyrannat... He tietävät, missä käki kauneimmin kukkuu... missä on kukka huumaavin... sammal pehmoisin... lymy rauhaisin... varjo vilpoisin... valo raukaisevin... He soutavat kaikki sinne, missä suudelma on suloisin... missä nainen heltyy hellimmäksi... mies unohtaa kaiken... myö maailman hymystä... vaihtaa taivaat syleilyihin... He soutavat luvattoman lemmen soutajat Harhasaaren valkamiin Herven perääpitäessä...

Iila ja Ooti ovat Perkeleen veneväkeä, jotka soutavat luvattoman lemmen tiellä kulkijoita, vieden ne Harhasaaren satamoihin...

Harhama näkee edelleen unta: Harhasaaren sadat lahdelmat aukenevat, onnensatama jokaisessa, rannikot kukkamaina... Vene laskee yhteen niistä. Sen rantavedet ovat lumpeikkoina, jotka on kylvetty kukilla... saaret ovat laulua... vedenselät säveleitä... syvyydet rannan kuvia... taivas sinisorsan sulkien sineä...

Mutta lahdelman perällä on pienoinen _koti_, rannan pikku kielekkeellä, veden liepeiden rajalla. Se kiehtoo, Herve-neidon lumoamana, siellä kukkana, kuin palsami armaan akkunassa... kaiho tytön silmässä... puna poskessa... kainous mielessä... Se kutsuu herkullisena, kuin nisä neidon povella... hehku huulella... lämpö rinnassa... nuoruus pehmoisilla uumenilla... Se houkuttelee rauhallansa, kuin syli lämmöllä... lempi lupaamallansa onnella... luvaton rakkaus salaisuudellansa... kaunis tyttö laulullansa...

Vene viiltää vettä, kuin kaunis kaiku kuutamoa... Jo laskee se _kodin_ rantaa kohti... Harhama saapuu sinne, kuin onnen avattuun syliin... Herve-neidon käskystä koristuu kaikki kukkiinsa, kuin tyttö punastuessaan... Rauha ripsehtii kartanolla... heloittaa siellä, kuin kukkanen metsän povella, jonne ei tuuli koskaan pääse... Polut ovat, kuin kotipellon pientareita, joilla on lapsena iloinnut... Siellä on siimes suloa, valo vedenvälkettä.

Herve-neito hymyilee Harhamalle: -- "Onko Jehova kieltänyt sinua tänne kulkemasta?... Eihän se voi olla totta?"

Iila ja Ooti eivät odota vastausta... He näkevät sen sanomatta... Airo ottaa veteen, kuin ujon lempijän huuli ottaa tytön huuleen ensi kertaa suudellessa... Vene leikkaa veden pintaa hiljaa, kuin valo pimeyttä... Kotiranta avautuu armaana sylinä ja ottaa veneen vastaan...

Uni jatkuu: Rannasta lähtevät luvattomat polut... Kaikki ne vievät sinne, minne kenenkin mieli tekee... Siksi ei kukaan eksy... siksi tulee jokainen sinne, minne on halunnut... Siksi kulkee jokainen _harhaan_... ei koskaan oikeaan eksy...

Herve-neito viittaa Harhamalle ja he nousevat maalle... He nousevat _kotirannalle_...

Herve-neidon käskystä näyttää kaikki siltä, minkälaista on himoinnut... näyttää sadasti sitä kauniimmalta... Siksi ei kukaan tunne pettyneensä... luulee saavansa paremman, kuin uneksi... Siksi ei kukaan saa sitä, mitä uneksi: jokainen saa olematonta...

Herve-neito vie Harhaman etemmä, näyttää hänelle kodin helyjä... uneksittuja koruja, ensin vähemmät sitten enemmät... Hän tietää, mikä on kaikkien unien kukka, kun mies _kotia_ kaipaa...

Portaikko on kukilla koristettu, kokonaan köynnösten sisällä... Keskellä on kaunis kannel havuseppeleen sisällä, sananjalka laakerina... Herve-neito osottaa sitä hymyellen:

-- "Se on sinun suuri kanteleesi, jolla soittelet suuren laulusi kodin rauhassa ja sen kunniaksi..."

Mutta kanteleen kielellä hyppelehtää sävel arkana... hohtaa veripunaisena... Se on aistipunakukka...

Harhama ihastuu: Teos tuntuu jo vuotavan virtana kanteleenkielistä... Se nousee kodin rauhasta, kuin kukkapensas kukkamaasta, himmentäen kaikki toiset... Hän ihastuu jo kodin portaikon näköön... Hän ihastuu sitäkin enemmän, kun hän on huomannut siellä jotakin, jonka Herve-neito jätti hänelle osottamatta: Hän on huomannut aistipunakukan hienoa hajua...

Herve-neito tietää, mitä on sanoin selitettävä... mikä on selvä selittämättä...

Mutta kodin portaikon edessä seisoo ijankaikkisesti Perkeleen enkeli, kaunis Riile-neiti, aistillisuus pukimina, hekkuma hipiänä. Hän puhaltaa tulijan silmiin aistillisuuden sumua... Sillä sokaisee hän silmät, tekee rakkauden sokeaksi muulle, kuin sille, mitä on himoinnut... Sillä tekee hän aistit herkiksi... terottaa silmän näkemään talven kukan, kaikkien vuodenaikojen kukan: veripunaisen aistipunakukan. Sillä huumaa hän korvat kuuroiksi muulle, kuin sille, jota on halunnut kuulla: lemmen kuhertelulle, aistillisuuden kuiskailuille... Siksi on rakkaus kuuro kuultavalle, tarkka-kuuloinen sille, jota ei sanoin sanota... jota sanotaan silmällä... hymyllä... hiuksella... korulla... helyllä... hipiällä... rinnalla... hymähdyksellä... kauniilla helmalla ja somalla sukkanauhalla...

Riile-neiti tekee tehtävänsä... Harhama on jo sokea... Hän näkee näkemättömän... Hän on kuuro... Hän kuulee kuulemattoman... Hän näkee vaan yhden, kuulee yhden: veripunaisen aistipunakukan... Se soi kanteleen kielellä säveleenä... arkailee siinä, kuin katse helman heilahteessa, tytön mieli sormuksessa, kun sen kulta kihlana hohtaa... Se näkyy unelmana... hienona himona... hipiän hajuna... onnen puna-utuna... Sen on tuonut siihen Aare-lintu aistitemppelin alttarilta, Tuulan hoitamasta aistipunakukasta.

Mutta ennen kun he astuvat sisälle, pudottaa Herve-neito kuihtuvan kukkasen portaikon eteen... Hän pudottaa sen kodin puhtauden suojaksi... vaimon uskollisuuden vartijaksi... kotilieden turvaajaksi... Viettelys ei voi taloon tulla... uskottomuus ei voi sinne päästä, ei petos, ei vilppi hiipiä, kun on kuihtuva kukka vartijana... muurina... varustuksena... Se on Herve-neidon suuri lahja... sen takuu lupaamistansa... varmuus, että kaikki on kotona ijäti _pyhää_... puhdasta... rehellistä... uskollista...

Harhama ihastuu: Kodin onni on kevään kukkamaata... Herve-neito hymyilee:

-- "Tämän tahtoo Jehova sinulta kieltää joutavilla säännöillänsä..."

Harhama huomaa hänen totta puhuvan...