Part 8

Hän puhui vielä muutamia sanoja, ikäänkuin ilkkuen. Ja kun hän oli lopettanut, alkoi väki äänetönnä poistua, kunnes sitten uudestaan kokoontui, viulu alkoi vinkua ja nuoret tanssia...

Mutta Harhamaa tympäisi taas koko elämä ja hän pakeni, kuin hätäytynyt, teoksensa ajatukseen. Elämän mitättömyys avautui hänelle niin töllistelevänä, tyhmänä, avosuisena, jommoisena hän oli kuulijansa nähnyt ja niitä katsellut. Hän inhosi koko elämää...

* * * * *

Kului päivä, tuli toinen. Jo routaili syksy maita, koleana, kylmänä, tunteetonna. Se levisi kynnetyille pelloille, kuin harmaa hattara. Puut se oli riipinyt lehdettömiksi, kylmänyt kivikot koleikoiksi ja järsinyt mansikkamaat elottomiksi. Se puri kaikkea, kuin kalman terävä hammas. Niinä aikoina leimahti vielä kerran Harhamassa se elämänsä tuliroihu: teoksensa julkaisemis-aate. Ne kaikenhäviön hampaat, jotka taas niin terävinä ja kylminä kiilsivät syksyn ikenissä, sysäsivät häntä työn kimppuun, ja rouva Esempion matka valmisti siihen tilaisuutta.

Juhlan jälkeisinä päivinä matkusti nimittäin rouva Esempio tapaamaan kosijaansa, kapteeni Golubofia, ja valmistamaan poismuuttoansa. Harhamasta tuntui hänen lähtönsä lepoon pääsyltä ja työkellolta, joka kutsui siihen suureen työhön. Mutta jo seuraavana päivänä tuli hänelle ikävä, kun rouva Esempio ei tullut tavalliseen aikaan. Aika kului päivä päivältä. Vuoroin kiipeili taivaalle kuu, vuoroin syksyn sumea päivä. Rouva Esempio viipyi yhä. Harhama kuleksi metsissä, huomaamatta yön ja päivän rajoja. Yksinäisyydessä vajosi hän taas menneiden päivien suurten taistelujen ja erehdyksien muistoihin. Kun hän niistä nyt sommitteli kokonaiskuvaa, asetteli vastatusten eri virtaukset, joiden mukana hän kulki: "isän" ja "äidin", munkki Pietarin ja Nikolain, ja kaikki muut, syntyi hänen sielussaan taas epäilyksen sekasorto. Hän unohti silloin rouva Esempion. Syksyn terävät kynnet hävittivät elämää hänen silmiensä edessä. Hän tunsi taas kuoleman koiperhon imeytyneen syvälle häneen, hän hätäytyi, näki elämänsä aatteen jo sanovan hänelle jäähyväisiä haudan reunalla, jossa on pakko erota. Hän päätti lopultakin etsiä epäilyksistänsä pääsyä ja siten kuolemasta pelastusta. Hän oli lopultakin taas olevinansa valmis, sammutti itsessänsä kaikki muut kysymykset ja varustautui rohkeaan työhönsä. Rouva Esempion piti vielä viipyä joku viikko matkalla. Oli siis aikaa... Myöhään yöllä, kello yksitoista, kun vanha Sanna oli lukenut iltarukouksensa virsikirjasta ja mennyt jo levolle, valmistautui hän työhönsä. Vanha lamppu valaisi soikeaa huonetta himmeästi ja kuivunut hämähäkki katseli viisaan näköisenä verkostansa.

Silloin avautui ovi. Rouva Esempio palasi matkaltansa ennen aikaansa ja tuli suoraan Harhaman luo, epätoivoisena ja kiihtyneenä, hiukset puolihajalla ja silmissä kyynel. Tyynnyttyänsä alkoi hän kertoa siitä surusta, joka häntä oli matkalla kohdannut. Ennen kosijansa luo menoa oli hän poikennut Tammisaareen tapaamaan parasta ystäväänsä rouva Rantalaa. Sillä matkalla oli hän aivan sattumalta ja odottamatta tavannut sulhasensa eräässä hotellissa. Mutta sulhasen syleilyssä oli toinen nainen, nuori ja kaunis näyttelijätär. Sitten oli hän lopullisesti saanut tietää, että kapteeni Golubofilla oli kokonainen haaremi semmoisia vaimoja, jotka voivat itse itsensä ruokkia... Hän oli raivostunut, sitten itkenyt, vajonnut epätoivoon ja aikonut matkan varrella hukuttautua. Mutta elämä oli muistuttanut häntä. Hän muisti lapsensa, ja silloin salmella, avannon reunalla, eivät voimat riittäneet... Nyt elämän rusikoimana ja repimänä hän ei tiedä, mitä tehdä. Hän puheli:

-- "Kun minulla ei olisi tuota lasta, niin olisin jo päiväni päättänyt, mutta sen tähden täytyy vielä kitua."

Hän nousi, käveli surullisena huoneessa, istahti ja huokasi:

-- "Ah, jos minä olisin tiennyt!"

Syntyi äänettömyys. Rouva Esempio istui hiljaa ja mietti jotain. Elämä tuntui nostavan taas kaikkivaltiasta, kylmää sormeansa ja kaikki äänet vaikenivat. Harhama mietti rouva Esempion yksilöllistä siveellisyyttä, hajosi ja kysyi:

-- "Mutta miten nyt sitten ajattelette tämmöisessä tapauksessa? Kapteeni Golubof luultavasti myös seurasi tunnettansa..."

-- "Äts!... Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota... Alhaisuutta... Ja enhän minä voi mennä muista takuuseen... Mutta katsokaa nytkin: Voitteko sanoa, että minä olisin tehnyt mitään epäjaloa?"

Puhelu jatkui katkonaisena, surullisena. Rouva Esempio näytti kokoon kutistuneelta, masentuneelta. Harhama ei voinut olla hänen uskonsa lujuutta ihailematta ja häntä itseänsä säälimättä. Kun hän myöhään aamuyöllä saattoi häntä kotiin, näyttäytyi hän hänelle yhtä puhtaana, kuin kaunis kuunsirppi, joka koreili taivaan korkealla tähtitanhualla, keskellä tähtipaloa, ja valeli aamuöiset kulkijat hohteellansa. Kun Harhama katseli surullista saatettavaansa äskeisen tapauksen ja kuun valon kirkastamana, heräsi hänessä joku osanoton ja läheisyyden tunne. Se harpunkieli, jota oli kosketeltu syys-öisissä keskusteluissa, tuntui nyt äkkiä soivan öisessä tähtivalossa, routaisen maan odotellessa ensi lumia...

* * * * *

Taas heitteli aika päiviä päivien perästä, kuin palloja. Talvi oli jo paljastanut valkeat, kylmät hampaansa, sen lumiliinat valkenivat ahoilla ja ulapoilla. Ne riippuivat puiden oksilla, peittivät vuoria ja koristivat kattoja. Karhut nukkuivat jo korjuissa. Lumisissa synkissä metsissä vilahtelivat kirveet. Suomen miehet tekivät siellä talvitöitä, kaasivat hirsiä ja hakkasivat halkoja. He näyttävät synkkien metsien lumipeikoilta, joiden yskimisestä ja iskuista metsä ryskää. Kotona helskyvät kangaspuut ja sukkulat lentelevät loimien avautumissa. Naiset kutovat kankaitansa.

Ja yhtä säännöllisesti kuin päivät kierivät päivien ja viikot viikkojen perästä, tuli rouva Esempio joka päivä Harhaman luo. Hän oli alussa surullinen, mutta hautasi kohta surunsa, unohti kohta ne, kuin lapsi. Tai kosketteli hän sitä naisen mielin: kevein siivin, kuin perhonen päivänkukkaa. Keskustelu koski aina alussa Harhaman ainaista kysymystä. Mutta se siirtyi siitä oitis aroille poluille: Se kosketteli syksyisiä harpunkieliä: miehen ja naisen väliä, sukupuoli-elämän hentoja kukkasia.

Oli taas puoliyö. Talvinen taivas koreili kirkkaana tähtitanhuana. Kuu kieri käyrää kaartansa pitkin, levitellen kuutamoansa hangelle hopeaksi. Rouva Esempio puheli elämästänsä:

-- "Olen nyt päättänyt jäädä tänne talven ajaksi... Teatterista olen saanut virkavapautta ja aijon koota nyt voimiani..."

Hän vaikeni ja mietti elämää, joka on kirjava kuin tähtitaivas... Syntyi pitkä äänettömyys. Ikäänkuin jotain unohdettua muistaen, tai kuin havahtuen huudahti rouva Esempio lopuksi:

-- "Miksi Te, herra Harhama, todellakaan ette tahdo itsellenne lasta?"

Silloin alkoivat Valkamalassa puheta talviset kukat, kaikkien vuoden-aikojen kukkaset: aistipunakukat...

Harhama huomasi sen kukan oitis. Oli kuin olisi rouva Esempio näpännyt sen syksyisestä harpunkielestä. Hän näppäsi siitä jo kerran soitetun säveleen ja siitä säveleestä puhkesi veripunainen aistipunakukka, joka nyt alkoi tuoksua ja lemuta ja hohtaa näkymättömissä veripunaväreissänsä. Se helähti huoneeseen, kuin tulipunasiipinen perhonen, jota ei näy, mutta jonka värit kumminkin tuntuvat johonkin.

Ja silloin alkoi puhelu kohotella purppuraisilta näyttäviä elämänliepeitä. Se kohotteli niitä alussa arasti... arkaillen... ujostellen. Ja kun Harhama sinä yönä saatteli rouva Esempiota kotiin lumisen metsän läpi, tuikki jo kaunis aamutähti taivaalla ja sen loisteessa näytti hänestä rouva Esempio viattomalta, puhtaalta Riuttalan entiseltä Helga-neidiltä, jonka nuoruutta ja rikkautta hän itse oli Harhamalle kuvaillut niin usein ja niin kauneilla väreillä. Hän näytti sisällisesti yhtä puhtaalta, suurelta ja jalolta, kuin se kuvailtu neito, joka Riuttalan metsissä kilpaili päivänpaisteen kanssa, laulatteli lintuja, kokoili onnenkuplia, uneksi ja myöhemmin odotteli lummekukkien puhkeamista rannan aallokkoon...

Ja kun hän palasi kotia, tuntui, kuin olisi huoneessa tuoksahtanut veripunaisen kukan hieno haju, kuin olisi se kukka juuri nupussansa, ja kuin kuuluisi syksyinen hiljaa näpätty harpunsävel.

Aika kului. Talven lumiliinat valkenivat hankina. Ne vahvistuivat, paksunivat, kiteilivät hopeaisina, kun kylmä aurinko valoi ne jäisellä valollansa. Tähtien valo tuntui yhä terottuvan. Pakkanen hioi sitä neulateräväksi, kirpeleväksi.

Mutta Valkamalassa hävisivät vähitellen yön ja päivän väliset raja-aidat. Rouva Esempion käynnit jatkuivat. Harhama kaipasi häntä jo aamuisin.

Ja puhelua riitti, vaikka siihen ei tarvittu paljoja sanoja. Se purkautui yhdeltä ainoalta keränpohjalliselta: Se koski siveellisyyskysymystä, naisen ja miehen väliä...

Ja joskus se keskustelu oli parisanaista. Tuntui joskus äkkiä, kuin olisi puhellessa purettu kerältä rihmaa liiaksi ja säikähdytty, että keränpohjallinen tulee näkyviin. Silloin aina puhuttiin loppu vaikenemisella...

Ja kaiken puheen aikana puhkesi huoneessa veripunainen aistipunakukka nupustansa. Molemmat huomasivat sen lehtien voimakkaat värit, mutta ei kumpikaan ollut sitä huomaavinansa. He katselivat sitä, kuin sulhanen ja morsian, jotka yhdessä kulkiessansa näkevät, tai kuulevat jotain rumaa ja tekeytyvät toisillensa sitä huomaamattomiksi...

Aika kului. Kun Harhama aamuöisin saatteli rouva Esempiota kotiin, katseli hän tähtivalossa häntä aina uusilla ja uusilla silmillä. Hän huomasi hänen kaulansa hipiällä oudon kukkaisen veripunaisen lehden. Ja aamupäivällä, kun rouva Esempio ei ollut vielä tullut, tuntui hänestä elämä tyhjältä, ällistelevältä. Hän muisti nolon puheensa ja töllistelevät ihmiset ja alkoi inhota kaikkea ja odotteli rouva Esempion tuloa...

Väliin taas hän inhosi rouva Esempiota. Veripunaisen kukan tuoksu tuntui hänestä silloin liialliselta... lemulta... tympäisevältä... ilkeältä. Hän pakeni silloin teoksensa ajatukseen, rupesi miettimään sen juonta, mutta silloin sotkeutui hän aivan ensi ajatuksiltansa rouva Esempiosta sieppaamaansa yksilöllisen siveellisyyden aatteeseen ja sitä tietä rouva Esempioon itseensä... ja hänen kaulansa hipiään... ja puheiden keränpohjalliseen... ja aistipunakukkaan... Se kukka alkoi peittää kaiken muun varsillansa...

Ja uusi kukka ei pudotellut lehtiänsä yksistään kaulalle ja helmaan. Se värjäili värillänsä sisällisenkin ihmisen... luonteen... tavat... käytöksen... koko sielun...

Ja kun hän palasi aamuöisiltä saattomatkoiltansa, ajatteli hän usein rouva Esempion puheesta tempaamaansa aatetta ihmisen omasta, siveellisestä, yksilöllisestä voimasta ja vertasi sitä omaansa. Silloin irvisteli hänelle oma elämänsä, rikos joka hampaassa, erehdys joka sormenpäässä. Hän tunsi olevansa rouva Esempiota paljoa alempana, vaikka hän oli tunnustanut yhteiskunnan laissa ja mielipiteessä ilmenevän siveellisyyden ja käyttänyt sitä tukenansa ja ohjeenansa. Hän oli erehtynyt lukemattomia kertoja, lohduttanut yhtä lukemattomia kertoja itseänsä sillä, että lankeavathan ne Jumalan lapsetkin, ja näiden erehdyksien kautta oli hän kulkenut elämänsä nykyiselle rauniolle. Uusi kukka alkoi veripunallansa värjätä rouva Esempion sielua... elämää... ajatuksia. Se värjäsi ne loistaviksi, antoi niiden heittää varjoon Harhaman oman elämän.

-- "Kenties olisikin kaikki toisin, jos olisin yhtä rohkeana, kuin rouva Esempio, kulkenut aivan omassa varassani", -- ajatteli Harhama silloin joskus.

Talvi viskeli viikkojansa, paksunteli hankiansa ja terotteli pakkasiansa. Se hioi kynsiänsä kouristaakseen sydänkuukausiansa.

Nikkelilamppu paloi Valkamalan pienen kamarin pöydällä ja koko huoneessa kukki kaunis aistipunakukka... Se availi nuppuansa... pyrki aurinkonsa suuteloille...

Harhaman ja rouva Esempion puheet koskivat jo keränpohjallista. Sitä koski etenkin se puheesta, joka jätettiin sanomatta... Sanoilla nosteltiin jo jotain hienoja helmoja... solmittiin jonkun aran asian sukkanauhoja... solmittiin niitä ja päästettiin solmusta...

Ja kaunis aistipunakukka tuoksui ja sen värit muuttuivat yhä voimakkaammiksi... Ne vetivät jo unohduksen värivaippaa Harhaman teoksenkin sivuille.

Puhuttiin, vaiettiin puhelua enemmän... Kuluteltiin talven pitkiä öitä... Salailtiin, että on huomattu kaunis kukka...

Ja ikäänkuin olisi joltain jotain anteeksi pyydettävää, alkoi Harhama etsiä itsellensä ja kaikelle puolustusta... Hän alkoi kuvitella tahtovansa muuta, kuin mitä hän tahtoi... Tai: Hän tahtoi tahtomansa _muuna_... toisessa muodossa... runomaljassa... säveleenä... kauniina kaikuna. Ja hän löysi kanteleen, josta se tahdottava voi tulla säveleenä, maljan, josta se voi runorihmana juosta, jonkun, josta hän saa sen kauniina kaikuna ottaa...

Hän löysi _kodin_...

Silloin unohti hän muun ja alkoi uneksia _kodista_... ja _perheestä_... ja _lapsesta_... ja _vaimosta_...

Hän uneksi kaikesta muusta, mutta ei _naisesta_... Naisen tahtoi hän saada siinä kaikessa muussa... Se oli vaistomaista itsepetosta... Tai tuntui se tahdottu _siten_ tahdottuna armaammalta... puhtaammalta... pyhemmältä... Sitä ei hän itse tiennyt, ei kysellyt.

Hän uneksi nyt päivät kodista ja yöllä hän näki siitä unta. Hänen sairaloinen, elin-ikäinen, salaperäinen mietintänsä oli kaikessa kehittynyt siihen huippuun, että kaikki päivän mietteet kertautuivat yöllä hämärissä unissa, elivät uudestaan henkimaailmassa. Mutta niiden ajatuksien päämääränä oli jo yhä enemmän ja enemmän se salaperäinen, jossa aisti-elämän kiehteet käärivät miehen ja naisen elämän pysymisen käskyjä tottelemaan, väliin vilkutellen kodin tulia, vaimon rakkautta, välistä kohotellen niitä harsoja, joiden takaa mieliteot etsivät ihania raukeamismaitansa, missä tuntematon odottaa, suutelosade kutsuu ja rinta jakaa lämpöä. Ja kerran, kun sydän-yö ulvoi ulkona ja pakkanen repi pimeyttä ja elämänkantele soitteli suruista hautauslaulua, kun nikkelilamppu silloin paloi rauhallisena ja rouva Esempio hymyili ja puheli, mittaeli Harhama ahnain silmin hänen ruumiinsa ääriviivoja, jotka näkyivät selvinä ohkaisen mustakirjaisen _empire_-muotisen kesäpuvun alta. Hän oli valmis katselemaan häntä aistillisin mielin. Hän kyyristyi jo kuin luonnon käskystä elämän palvelukseen, voimattomana, tahdottomana, raakana eläimenä, joka ei laske mitään laskelmia luvatusta ja kielletystä. Hän istui ja selaili aivan sattumalta munkki Pietarin lahjottamaa Uutta Testamenttia. Kuin itsestään avautui siitä Mateuksen evankeliumin viidennen luvun 28. värssy, jonka munkki Pietari oli alleviivannut munkkiutensa tunnuslauseeksi. Hän luki siitä sanat: _"Quicunque aspiciet mulierem, ut eam concupiscat, jam adulteravit eam in corde suo"_ [Jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, hän tekee jo huorin hänen kanssansa sydämessänsä.]

Luonnon-ihminen laski hänessä silloin siipensä alas. Hän kohosi taas aisti-elämästänsä vapaana ihmisenä. Veripunainen kukka sulki vielä hetkeksi nuppunsa. Rouva Esempio pukeutui ja lähti Harhaman saattamana aamuöiselle paluumatkalle.

* * * * *

Talven pakkanen koettelee jo hartiavoimiansa paukkuen ja räiskyen. Savu nousee pystysuorana Valkamalan asunnosta ja sen akkunan alla hohtaa pihlaja hopeaisessa huurteessa, punaisena punatulkuista. Pakkasensilmät kiiluvat hangella, tiet tupertelevat tukossa. Alkaa täysi talvi. Hanki hopeoi maita, ei näy muuta, kuin lunta. Suomensuvun laajalla asuma-alueella kulkevat hirsi- ja halkokuormat metsäteillä. Lumisissa metsissä vääntävät huurteiset Suomen miehet hirsiä rekiinsä, tai latovat halkokuormiansa. Toisaalla tupsahtelevat heinäkuormat metsästä tielle ja ajavat myllymiehiä vastaan. Kumpikaan ei halua ajaa tiepuoleen, eikä toista siihen kehottaa. Hiili kytee sydämissä. Ei kumpikaan halua siihen lieskaa puhaltaa, vaan ajattelee synkkänä: "Se on varmasti niitä toisia!"

-- "No!" -- kehottaa vihdoin myllymies hevostansa ja vääntää sitä ohjaksilla tiepuoleen.

-- "Nooo!" -- kehottaa heinämieskin hevostansa ja ohjaa sen tieltä kinokseen... Hiili ei ole sammunut talvipakkasessakaan. Riihipölystä on vasta yksi pari päässyt pois. Suomensuku tekee talvitöitänsä riita mielessä, tiet ummessa... Harhama katseli sitä ja hän huomasi jo itsekin, että yhteinen tunne oli mennyt häneenkin. Kun toisen puolueen mies kulki hänen ohitsensa, vilahti molempien kulmakarvojen alta vihainen katse ja kyynäspää hipaisi kyynäspäätä. Sukuriita syntyi keskitiestä. Mutta ne tunteet olivat nyt Harhamassa heikenneet. Hän oli niille puoleksi välinpitämätön. Veripunaisen kukan väri peitteli jo joukkotunteiden riihipölyjakin ja sen tuoksu haihdutti ne ja puhalsi pois tieltänsä...

Mutta kotona odotti häntä taas rouva Esempio yhtä vapaana isänmaastansa ja sen suruista ja riidoista, kuin punatulkut, joista pihlaja punersi. Hän oli kepeä, kuin lintu, jolla on isänmaana heiluva varpu. Hän oli _nainen_, joka keinuu ainoastaan omalla varvullansa, sillä jonka luonto on luonut naiselle, koivu kasvattanut linnulle. Puhelu ei koskenut isänmaata, ei köyhiä, eikä rikkaita. Se ei enää koskenut taidettakaan, vaan sitä yhtä: naisen ja miehen väliä silloin, kun he ovat toisillensa ainoastaan mies ja nainen _täydellisesti_, kun he ovat toisillensa _mies_ ja _vaimo_. Sen elämän arat rajat siirtyivät yhä suppeammiksi. Keskustelu nosteli siveellisyys-asian puhtaita helmoja sen sukkanauhoja ylemmä... Se kosketteli jo niitä aistipunakukkia, jotka riippuvat sukkanauhoihin solmittuina... Se kosketteli niitä kyllä sanattomasti... vaikenemisella... arkaillen, mutta juuri siksi se kosketti niiden herkintä väriä...

Ja se veripunainen kukka kukki yhä armaampana... Se kukki keskustelun sanoissa... Se tuoksui sanomatta jätetyssä... Se koreili kauneinna niillä rajoilla, jonne kulloinkin puhelu arkana pysähtyi...

Ja sitä mukaa, kuin asia arkeni, somisteli Harhama _kotia_... Koti oli se puhdas liina, johon hän kääri kaikki, mitä ei sopinut silmälle paljastaa... Hän uskoi aivan sokeasti, että _koti_ on hänellä kaiken määränä, vaimo vaan sen kukkana... lapsi sen lauluna... Ja ne kaikki yhdessä ovat työrauhan tuojia...

* * * * *

Talven hopeat helisivät jo heleimmillänsä. Pakkanen oli hionut kyntensä valmiiksi, tähdet terottaneet valonsa täyteen teräänsä, kuu kovistautunut kirkkaimmillensa...

Mutta talven lumien ja pakkasien keskellä kukki näkymätön kukka yhä voimallisempana... Harhama oli jo monesti puhunut rouva Esempion kanssa kodista ja yhteisestä lapsesta ja elämästä ja tulevaisuudesta... Aistipunakukka oli puhennut, mutta kumpikin arkaili... odotti, että toinen tarttuisi siihen...

-- "Niin... En minä tiedä", -- lopetti rouva Esempio aina semmoisen keskustelun, ajatellen, ikäänkuin katsellen jotain, sen aistipunakukan yhä kauniimmin kukkiessa Harhaman silmien edessä...

Ja mitä houkuttelevampana se kukka kukki, sitä huolellisemmin kääri Harhama sitä kodin kätköihin. Hän aivan kuin salaili sitä omilta silmiltänsä, peitteli sen kodin unelmilla, kuvitteli sen kotilieden puhtaaksi liekiksi. Koti vuorostaan avautui hänelle sitä mukaa kauniimpana. Se näytteli jotain salaperäistä... ennen muka näkymätöntä... mahdotonta muualta saada... Hän kiihtyi... värisi, kuin ahne aarteen edessä... mies naisen sukkanauhoja solmitessa... Kaikki muuttui hänelle nyt kodiksi... sen onneksi... antimiksi... rauhaksi... puhtaudeksi... vaimon syliksi... uskollisuudeksi...

Ja kaiken välissä kiehtoi häntä lisäksi ajatus juuri _vapaasta_ avioliitosta, jota rouva Esempio tahtoi. Se oli hänen teoksensa uuden juonen mukaista. Se ajatus helähti lisäväriksi veripunaisen kukan muutoinkin jo väriinsä pakahtuviin lehtiin. Se lisäsi samalla kodin salaperäisyyttä... Se hehkui hienona kotilieden liekinpäässä...

Kaikki valmistautui puhkeamaan kukkana kodiksi.

Ja kun Harhama kerran yöllä saattoi rouva Esempiota kotiin ja katseli häntä salaa ja näki hänen kaulansa hipiällä punaisen kukanlehden ja kuutamon kirkkaat hopeat helyinä, näki hän hänessä taas Riuttalan entisen puhtaan Helga-neidin. Silloin kirkastui hänelle hurja, rohkea ajatus: Hän päätti teoksessansa korottaa rouva Esempion jumaluuden vertauskuvaksi, inhimillisen siveellisyyden edustajaksi, siksi, joka puhaltaa yksilöllisen siveellisyyden ihmisten sieramiin, kuten Jumala, raamatun kertoman mukaan, puhalsi henkensä maan tomusta luotuun ihmiseen... Hän katsahti häneen oitis ihastuneena, kuin löytämäänsä Jumalaan, värisi ja vapisi ja katseli kauvan kaivattua Jumalaa, punaisen kukkalehden sen hipiällä hohtaessa ja hänen silmiänsä huumatessa...

Hän nousi keskellä yötä, kuin uuden aamun valoroihuun...

* * * * *

Vuosi viskeli viikkojansa talven kylminä kiekkoina. Valkamalan kamarissa paloi yhä nikkelilamppu öitä myöten ja aistipunakukka kukki. Mutta nyt sen lehti jo loisti Harhamalle jumalan hienolla hipeällä...

Puhuttiin jo lapsesta... sen kasvatuksesta... sen lahjoista... sen tulevaisuudesta... Veripunainen aistipunakukka puhkesi täyteen väriinsä...

-- "En minä tiedä... Kyllä minä tahtoisin saada lapsen, mutta en minä tiedä", -- haaveili silloin rouva Esempio.

Harhamalla oli jo pivossa veripunainen aistipunakukka ja hän peitteli sitä kodin puhtaisiin kätköihin. Hän vaikeni. Rouva Esempio jatkoi pitkän äänettömyyden perästä:

-- "En minä Teiltä sitä tarjousta alkuaan odottanut... Enkä ajatellut..."

Kun Harhama saattoi rouva Esempion kotiin, vaaleni jo kaunis aamutähti, taivaan kirkas tähti-ulappa alkoi kelmetä, päivän tuloa peläten, ja itäinen taivaanranta vetäytyi aamuruskon punertavaan, kapeaan punaiseen viiruun. Kotia päästyänsä hän ajatteli nyt sitä yhtä asiaa, vapaata avioliittoansa rouva Esempion kanssa. Se ajatus peitti hänessä jo kaiken muun, kuten aamurusko peittää punaisella purppuravaipallansa taivaan tähtitulituksen. Se sammutti hänessä isänmaan kytevän tulen ja jumaluuden kysymyksenkin. Se veti hänen teoksensa oman tuoksunsa muovaeltavaksi, tunki sen luonnoksen läpi ja täytti koko elämän.

* * * * *

Hanki on jo vahvimmillansa. Puut notkuvat lumikinosten painosta ja näiden riippuvien kinosten alla härnäävät Suomen miehet sauvoillansa karhuja hereille korjuiltansa. Lumi tuprahtaa, karhu nousee käpälillensä valmiina hyökkäämään. "Kun ei tuo toinen ennättäisi ennen... Se on niitä toisia ", ajattelevat molemmat karhuntappajat ja samassa iskee kaksi keihästä yhtä aikaa karhun rintaan. Sitten ei kuulu metsässä muuta ääntä, kuin kuolevan karhun korina. "Ehtiköhän se ennen että ne toiset pääsevät kerskumaan?" -- ajattelevat molemmat miehet karhun korina sydämessä. Suomen miehet eivät huuda karhunkuoliaisiksi. Sen lumisissa metsissä kuuluu karhuntappopäivänä ainoastaan kuolevien karhujen korina, joka leviää kyliin. "Kunhan eivät vaan ne toiset olisi ehtineet viedä kunniaa", -- ajattelevat kotona naiset, jotka valmistavat karhunpeijaisia.

Ilta joutuu. Kaadetut karhut ovat vedetyt kotiin. Viulut ovat viritetyt ja oluthaarikat täytetyt sen kunniaksi, joka syöksi keihäänsä ensimäisenä karhun rintaan. Vanha Alkula nostaa jo haarikan ja kysyy:

-- "Kumpiko se ensimäisenä iski?"

Mutta miehet eivät vastaa. Karhunkaatajan malja jää juomatta ja karhunkorina kuuluu kaikkien sydämistä. Sukuriita koskee jo kunniaa. Alkula laskee haarikan surullisena pöydälle ja virkahtaa:

-- "Kun eivät kerran pistäisi toisiansa keihäällä."

-- "Itse me haavoistamme vastaamme", mutisee toinen miehistä.

-- "Niin. Kyllähän niistä omista haavoistaan aina vastaa, mutta sinullakin on lapsia ja velkoja vanhuksillesi", -- lausui Alkula.

Syntyi taas äänettömyys. Lopulta toinen miehistä, tarvaalainen, lausui reippaasti:

-- "Kyllä suomalainen omien keihäittensä tekemät haavat itse nuolee..."

-- "Ja kestää se vielä vieraankin pistämät haavat", -- lisäsi siihen viikkiläinen.

Mutta huomenna kerrottiin kylissä: "Ne toiset olisivat päästäneet karhun karjaan, mutta meidän mies kaatoi sen." Ja toiset kertoivat: "Ne toiset olisivat ärsyttäneet karhun karjaan, mutta meidän miehet antoivat sille kuolin-iskun."