Part 7

Rohkea Esa tempaa Raidan penkiltä, kietaisee voimakkaan käsivartensa vyötäisten ympäri ja heilauttelee kevyttä tyttöä polskan tahdissa, kuin tuuli hienoa liinaa. Kepeänä, kuin perhonen, heilahtaa tyttö pojan kainalossa. Palkit jyskyvät miehen polennoista. Syksyisenä yösydännä hohtaa onni kukkana, ilo tuikuttaa tulena. Silloin roteva tanssittaja huudahtaa soittajalle:

-- "Anna nyt sen ryssänhanurisi vinkua!"

Äkkiä vingahtaa viulunkieli valittaen poikki, suuttuneen soittajan voimakkaasta vedosta, ja soittaja tähtää viulun-iskun loukkaajansa päähän. Viulu sattuu pöydän kulmaan ja särkyy säpäleiksi. Miehet hyppäävät ylös ja puristavat äänettöminä nyrkkinsä valmiiksi. Kaikki ovat vaiti ja "valmiit". Ainoastaan Åke Lundin pojat istuvat tyyninä. Harhama tunsi katkeavan viulunkielen vinkaisevan soraäänen viiltävän rintaansa. Sukuriita sorisi kaikkien sydämissä. Se koski nyt jotain katkenneen viulunkielen säveltä...

-- "Kansamme keskuuteen on todellakin iskenyt kiro", -- lausui joku äänettömyyden lopussa.

-- "Itse me kiromme kannamme", -- mutisi loukkautunut soittaja synkkänä, poistuessaan huoneesta.

-- "Niin teemmekin", -- toistaa Raita reippaana. Hän on juuri lopettanut orjavuoden ja ottaa uutta tanssien vastaan.

Miehet virkistyvät reippaan Raidan sanoista. Soittaja solmiaa viulunkielensä ja vetää jo viuluansa vireeseen. Esakin, joka myös ottaa uutta orjavuotta vastaan, on kuin toinen mies. Reippaana, rohkeana katselee hän elämää ja lausuu:

-- "Keyrinä eivät surut auta... Keskenämme me kiistelemme ja yhdessä me vielä maljat juomme... Eikö niin, Raita?"

Ja Raita ei ole enää katkera. Hän viettää keyriä, palkkapiian suurinta juhlaa, vapauden juhlaa ja uuden orjuuden tulojuhlaa. Iloisena ojensi hän kätensä Esalle ja hymyili ja hohti kuin kukka karulla aholla ja lausui:

-- "Niin... Ne katkeruudet ovat elämän suolaa ja opetusta... Eihän se elämä ilman niitä miltään maistuisikaan... Mitä niistä menneistä, sillä samojahan me olemme!"

-- "Se oli oikein sanottu!" -- iloitsi Esa ja jatkoi: "Mitäpä siitä, jos olemme elämäämme suolailleet, kunhan on päästy keyriin, jolloin saamme elämältä uudet orjankihlat tulevaa vuotta varten... Anna, soittaja, viulusi vinkua ja tanssitaan, kun elämä pujottaa kihlakahleita käsiin!..."

-- "No nyt se riemastui!" -- lausui Leena, joka puuhaili kahvipannun kanssa.

Ja Esa riemastui edelleen ja puheli:

-- "Mikäs on riemuitessa, kun on elämä morsiamena... ja keyri kosijana... Se tuo kahleet jotka kestävät... Se tuo elämän kahleet... Niihin kun mies pääsee, niin ei joudu harhateille... Elämän kahleet ovat kytkyitä, joista ei pääse niin mihin..."

Jo viulu vingahti ja Esa tempasi Raidan penkiltä, kietaisi kätensä hänen vyötäisensä ympäri ja yhdessä he ottivat tanssien vastaan niitä elämän kahleita, joista ei pääse niin mihin...

Silloin hymyilivät vanhat ja nuorten posket punottivat ja soittajan viulu soi sorisematta ja Esan ja Raidan käsissä kiilsivät elämän kahlekihlat kirkkaina ja elämä tuntui keyriltä... Ei tuntunut enää pellavanpölyä, eikä riihisavua eikä nauriin vihavaa makua...

Hengästyneenä istahti Raita penkille ja Esa ojensi kätensä Alkulalle ja lausui reippaana:

-- "Terve, vanha Alkula!... Kyllä näkyy niin olevan kuin sanoit, että löytää sitä savuisessakin riihessä savuttoman paikan, kun vaan etsiä viitsii..."

Silloin punotti Raidan poski ja Leena oli iloinen. Ja kun tanssi oli tauonnut ja mielet olivat kepeät, astui Esa Raidan luo ja lausui:

-- "Raita!"

Raita katsoi häneen sinisillä silmillänsä, eikä tietänyt mitä sanoa. Mutta Esa jatkoi:

-- "Eikö se riitä, kun on taas vuosi kärsitty riihisavua ja pellavanpölyä?... Eikö etsitä elämästä sitä savutonta ja pölytöntä paikkaa?... Eikö, Raita?"

Ja kun Raita ei vieläkään tiennyt, mitä vastata, jatkoi Esa:

-- "Kun sinä niin reippaana otat käsiisi elämän kahlekihlat, niin etkö ottaisi yhdellä tiellä toisiakin kahleita kantaaksesi?... Etkö ottaisi tämmöistä kahletta, kun nyt jo olemme riidat loppuun riidelleet?"

Sitä sanoessansa vetäisi hän sormuksen taskustansa; piti sitä Raidan edessä ja lausui:

-- "Jos et kahletta pelkää, niin pistä sormesi siihen!"

-- "No, on sitä uskallettu huonompaankin kahleeseen kätensä pistää, miksikä ei silloin _parhaaseen_!" -- lausui Raita ja sormus kiilsi jo sormessa ja viulu vinkui ja Esa ja Raita ottivat tanssien vastaan elämän suuren vuoden: avioliiton suuren juhlan.

Ja kun Esa oli tanssin lopettanut ja istuttanut Raidan polvellensa puheli hän:

-- "Raita, minun kukkaseni!... Annetaan muiden niellä omat riihipölynsä... Maa on suuri, me löydämme siitä pölyttömän ahonreunan... Minä kuokin siihen perunamaan ja sinä laulelet varpuna oksalla..."

Vanha Leenakin riemastui silloin ja lausui:

-- "Vieläpä ne näkyvät tarvaalaiset ja viikkiläiset yhteen sopivan..."

Esa keskeytti hänet lausuen:

-- "Elämä se so..." -- hän varasti välillä suutelon Raidalta -- "elämä se sovittaa ja suolaa... ja siksi se suutelokin nyt..."

-- "Hyi!... Et saa olla tuhma!" -- keskeytti Raita ja ryöstäytyi uudesta suudelmasta...

Ja Raita oli iloinen. Hän oli onnellinen, kun oli ottanut käsiinsä elämän raskaimmat kihlat, sen pisimmän palkkavuoden: avioliiton huolinensa, taakkoinensa, pettymyksinensä. Vanha Leena, joka oli sen vuoden vaivat koettanut, lausui:

-- "Nyt pääset, tyttö, yksistä kahleista toisiin... pienemmistä suurempiin... Mutta oikein on, että otat _oikeat_ kahleet käsiisi, sillä silloin et ole tuuliajolla... Ei elämällä kumminkaan ole muuta annettavaa, kuin kahleet... Pitää vaan valita niistä lujimmat..."

-- "Niin... Niin... Ken on elämän oikeissa kahleissa, se ei ole hunningolla", -- lausui siihen Alkula.

Ja taas soivat viulut ja parit pyörivät. Elämä seisoi ihmisten edessä, kuin iloinen vallaton tyttö, joka nauraen ja ilveillen sitoi kahleita käsiin. Se sitoi toisia vuodeksi, toisia elämän ijäksi, molempia ainiaaksi... Ja kun se oli ne sitonut, niin hymyili se vallatonna, viehkeänä ja lausui:

-- "Kas niin, lapset!... Menkää nyt!"

Ja reipas Esa nousi penkiltä, kietaisi kätensä Raidan vyötäisille, nosti maljan ylös ja lausui:

-- "Tarvaalaistytön malja!"

Lakit nousivat ja viulu vinkui, eikä Raita enää tuntenut pistoa, vaan pyörähti Esan eteen, suikkasi Esalle nopean suutelon ja lausui:

-- "Viikkiläisten suutelo!"

Silloin oli riemu ylinnä ja vanha Leena lausui nostaen kahvikuppinsa korkealle:

-- "Elämän kahvikuppi, koska se on suolannut ja sovittanut ja opettanut!"

Ja yhä riemuisemmaksi muuttui juro Esa. Hän nosti tyttönsä ilmaan, kuin lapsen, katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja lausui:

-- "Hiiteen turhat riidat ja Ameriikan passit ja kaikki! Yhdessä me myönnymme ja taivumme elämän käden alle ja yhdessä me seisomme lujina, kuin vuori omalla pellonpientarella... Siellä se on Suomen voima..."

Vanha Alkula mietti ja lopetti:

-- "Niin. Siellähän sitä on kestettävä, mutta ei se pellonpiennar omalla väellään kauvan kannata... Hyvä on käydä voimaa hakemassa Jumalan pellonpientarelta..."

-- "No, yksi pari on toki päässyt pölyttömään pälveen", -- hyvitteli Leena, kun viulu taas alkoi vinkua ja parit pyöriä.

Harhama palasi kotiinsa mieli reipastuneena. Oli kuin olisi alkanut uusi vuosi, tai alkaisi pian. Syksyn harput olivat loppuun soineet. Talvi teki kohta tuloansa ja sen lumikukat olivat vielä tuntemattomia. Teos oli alkamatta. Hän odotti rouva Esempion pois menoa ja rauhaa, paikkaili juonta, sovitteli siihen uusia suuria aatteita ja kiemurteli usein öisin epätoivoisena, kun oli päivällä huomannut otsaryppynsä syvenevän ja kuoleman kynnen raatavan silmäkulmassa.

Samalla oli hän, vallankumousta valmistaessansa, alkanut käpertyä tarvaalaisiin, vallankumouksen ja väkivallan vastustajiin, eikä hän itse sitä tajunnut. Pikku Irmas oli hänet käpristänyt, kuin tulirovio tuohenpalan...

Kun taas tuli iltapuoli saapui rouva Esempio. Heidän välilleen oli jo kehräytynyt luottamuksen näkymätön säije. Moni entisen elämän rako avautui jo kuin itsestänsä. Rouva Esempio kertoi jo Harhamalle lapsuudestansa: Hänen lapsuudenkotinsa, Riuttalan vanha aateliskartano, oli ollut Suomen rikkaimpia talonpoikaistaloja. Hän oli sen ainoa tytär, sen kukka ja kesä, sen toivo ja ilo. Kotitalo oli seudun kuuluisin. Pyhäisin soutivat sen ohi pitkät kirkkoveneet täynnä harrasta kirkkoväkeä. Väki veisasi veneessä, seutu ylisti Jumalaa kauneudellaan, talo rikkaudellaan. Venerannan kaislikossa pulahtelivat päivin veden neidot, öisin kummittelivat siellä järven haltiat, ja rantavesi oli kuulu lummekukikko. Sen kukista kävi taru, jonka mukaan se, joka osaisi niistä oikean taittaa, saisi ikuisen onnen...

Mutta talosta kävi outo tarina: Sen ympärillä olivat eläjät liian köyhiä, liian laajalla alalla, ja talo itse liian rikas... Kerran oli köyhä torppari, Varpala, ollut talossa päivätöillä ja kylvänyt sen peltoon viimeiset häneltä ryöstetyt jyvät. Hänen oma peltonsa oli sen tähden jäänyt siemenettä. Silloin oli mustunut miehen mieli. Hän oli manannut talon maat ja kironnut siemenen, lukien kylväessänsä kirot:

"Kasva syöjäsi kiroksi, haltijasi häpeäksi!"

Ja leikatessansa oli hän manannut:

"Suetkohon syöjästäsi oman itsensä häpeä, sekä kiro kumppaninsa!"

Siitä kasvoi ja korjattiin vilja, jolla kylvettiin seuraavana vuotena talon avarat pellot. Aitan jyvähinkalot täyttyivät vuosi vuodelta yhä täydemmiksi ja laajalta kerrottiin Riuttalan talon rikkauksista. Sen isännät ajoivat kirkkoon korskina, ylpeillä hevosilla, jotka helisivät silavaljaissa. Mutta kylväjän kirous seurasi heitä. He eivät päässeet koskaan vapaiksi armottomuudesta köyhiä, ulkonaisesta röyhkeydestä herrasväkeä kohtaan ja salaisesta saman herrasväen tasalle pyrkimisestä. Perhe-elämä ei ollut aina päivänpaisteinen. Rouva Esempion isä joi, äiti kärsi. Avioliittoja solmitessa oli kihloina enemmän kultaa, kuin mitä sormuksen kultaan mahtui.

Kuolivat sitten rouva Esempion, Riuttalan Helga-neidin vanhemmat, ja hän, ainoana lapsena, peri suuren Riuttalan talon ypö-yksin. Hänelle kukkivat nyt Riuttalan ahot ja rannat ja raatoivat sen torpparit. Hänelle kukkuivat sen käet onnea, muut linnut lauloivat iloja ja nurmi kukki kauneutta. Hänelle soivat sen karjankellot ja rantalaine liehutteli hänen huviksensa lummetta povellansa.

Ja Riuttalan rikkauden kellojen ääni kantoi kohta kauvas, yli kalaisten järvien, monien kirkkojen taakse, ja yhtä kauvas levisi sana Helga-neidistä. Kosijoita alkoi saapua. Rikkaiden talojen pojat tulivat uljailla hevosillansa, tulivat ja saivat mennä niine hyvineen... Sitten tuli toisia. Tuli nuori pappi Söderman, asianajaja Kastila, taiteilija Erkkilä, maisteri se ja se... Tuli virkamiehiä, ylhäisempiä ja alhaisempia, tuli myös virattomia.

Mutta Riuttalan Helga-neiti valitsi kauvan. Hän iloitsi kilvan vallattomien käkien kanssa, kukki nurmen nukan kanssa. Hän punotti Riuttalan mailla, kuin mansikka ahon marjaliepeellä, liekkui, kuin kepeä rantalaine, mieli ilona, poski punaisena, elämä siniselkänä. Häntä kiehtoivat taiteen kihlasormukset: Hän oli päättänyt uhrata elämänsä teatterille, tulla suureksi näyttelijättäreksi, kansansa kukaksi, maansa helmeksi, ja valmisteli itseänsä...

Aika kului, Riuttalan järvenselältä lähtivät jäät. Ranta koristautui lumpeisiin ja valkeisiin kukkiin. Sotkat uivat ruohokon reunassa ja allit laulelivat ulapalla. Kaikki tuntuivat kukkivan puhdasta hopeaa, rannoilla ripsehti joku surullisena ja kukat kallistivat päitänsä, kuin kaipaisivat ne jotain.

Ja silloin alkoi Riuttalan Helgakin kaivata jotain, josta ei tiennyt mitä se oli. Hän kaipasi kilpaa kukkien kanssa.

Mutta veneistä, jotka soutivat Riuttalan ohi, kuului usein laulu. Se laulu oli nimeltä "Riuttalan rantakukka". Kerran lauloi sitä nuori mies ja Helga-neiti kuuli sanat:

"Riuttalan rantakukka kukista kaunein on. On moni sydänrukka sen tähden onneton.

Se kukka monen purren karille johdattaa. Ah, moni vielä surren sen kaskun kuulla saa.

Se monen purren pettää, se kukkain kukkainen. Se monen silmän vettää. Nyt kerron tarun sen:

Riuttalan kukkaisista on oikea yksi vaan. Jos ken sen löytää muista, hän löytää taivaan, maan.

Jos ken sen kukan noutaa, sen _oikean_ niistä vaan, ikuisen onnen soutaa kotiinsa kukkimaan.

Vaan, ah, se kukka pettää, ja kaikki harhaan vie. Se kaikki silmät vettää... Siks matka turhaa lie.

Riuttalan rantakukkaa karistot suojailee. Voi sitä pursirukkaa, mi sen luo luovailee!"

Riuttalan Helga kuuli laulun ja ymmärsi sen, eikä ymmärtänyt sitä... Siitä päivin tuntui hänestä allin laulu surullisemmalta, rantakukka näytti kaihoisemmalta ja Riuttalan ahoilla ripsehti joku kumma ja kaunis... Hänelle alkoivat soida lemmen kellot...

Ja silloin hän alkoi katsella ja valita... Hän katseli taiteen kauniita kihloja, mutta niissä oli jo jotain... ei hän tiennyt mitä se oli... Hän olisi tahtonut toisenlaiset kihlat... uudet, kauniit korut.

Ja hän valitsi ja harhaili, ja kaihosi, kuin allin laulu järvenselällä...

Mutta viimein valitsi hän nuoren rakuuna-upseerin, nerokkaan Erkki Arvelan, kihlautui ja lupasi itkeä märiksi Riuttalan rantakivet, jos elämä heidät erottaisi. Heistä odottivat muut paljon, he itse vielä enemmän. Heidän kodistaan -- niin puheli rouva Esempio -- piti tulla Suomen sivistynein koti, jonka emännän ja isännän ympärille kokoontuisi kaikki, mitä Suomessa on oppinutta ja nerokasta, lämpenemään neron, sivistyksen ja rikkauden ympärille. Täti Suupala oli siitä paljon hänelle puhunut ja suunnitellut, samoin täti Sirvola ja moni muu. Häät piti olla keväällä, kun käki on vallattomin, laine kepeimmillään ja kevät kukkeimmillaan, kun Riuttalan rannassa puhkeavat lummekukat onnenkukiksi, hääkukiksi. Hän itse matkusti ulkomaille valmistumaan tulevan kodin odotetuksi emännäksi, sen kukaksi ja helmeksi ja lauluksi. Siltä matkalta piti hänen palata Riuttalansa päiväksi, kotimaansa koreaksi kuuksi, ylevänä, sivistyneenä, hienona ja jalona. Riuttalan metsissä ripsahti silloin sinisukka onnen seuloja ja ennusti että Helga neiti on taittava Riuttalan rantakukista sen _oikean_... Hän on taittava sen varmasti...

Mutta hän oli syönyt Riuttalan viljaa, oli puettu sillä viljalla saaduilla rahoilla ja siihen viljaan oli kätketty Varpalan kirous, kuin musta käärme kukanjuurelle...

Jo oli elämä pukeutunut kukkapukuunsa ja onnenliinoihinsa. Se hymyili Riuttalan Helgalle, odotellen sen häitä. Keväällä keinuivat jo ulpukat Riuttalan aalloilla ja sotka lauleli sille onnenkukkaulpukalle, vaan häitä ei vielä laitettu... Elämä helotti kukissansa ja onnenliinoissansa ja Helga-neiti kukki morsiamena, mutta vielä riippuivat hääviulut nauloissansa...

Jo kukkivat rannan aallot valkeina lummekukista, mutta häitä ei tullut. Kukat kuihtuivat, aallot loiskivat harmaina, sotka uitteli poikiansa surullisena, mutta häitä vaan ei kuulunut. Syksy joutui, ranta jäätyi. Erkki Arvola oli kihlautunut toisen kanssa. Se kihlaus kumminkin purkautui. Uusien häiden aika määrättiin uudeksi lummekukkien ajaksi, siirrettiin ja taas siirrettiin. Riuttalan ranta-aalloilla keinuivat ulpukat ja ulpukoista puhkesivat lummekukat, lakastuivat ja taas puhkesivat, ja morsian, talon Helga-neiti, valmistautui ulkomailla, kävi kotimaassa ja odotti häitä, mutta häitä ei tullut. Ranta-aallot loiskivat suruissaan. Viimein paloi osa Riuttalaa, loppu myytiin pakkohuutokaupalla. Siihen muutti uusi isäntä. Erkille olivat alkaneet soida uudet elämänkellot. Kun morsian kirjoitti ja ilmotti tulevansa hänen luoksensa, sai hän vastauksen: "Mene vaikka Lappiin, mutta älä tule minun luokseni."

Eikä hän enää voinut palata Riuttalaan, itkemään märiksi sen rantakiviä. Mutta laine sääli häntä ja vielä nytkin loiskii se Riuttalan rannassa ja kostuttelee hänen puolestansa rantakivet. Kohta sen jälkeen meni Erkki Arvola naimisiin toisen kanssa.

Hän suri ja itki aikansa, antautui sitten uudestaan taiteilijaksi, mutta tapasi miehensä Esempion ja antoi itsensä hänelle kaikella sielullansa... Mutta mies kuoli kohta. Hän jäi turvattomaksi ainoan lapsensa kanssa, otti uudet kihlat taiteelta... menestyi... toivoi enemmän... Oli kaksi vuotta sitten lapsensa kasvatuksen ja opintojensa tähden pakotettu ottamaan virkavapautta teatterista, jääden kumminkin virkaansa vakinaisena teatterin jäsenenä.

Mutta Riuttalanrannan aalloissa puhkeavat joka kevät lummekukat ja odottavat Helga-neidin ja Erkin häitä... Syksy tulee. Kukat lakastuvat, vaan häät eivät tule... Aalto huuhtelee suruissansa harmaita rantakiviä, korvaukseksi Helgan kyynelistä, ja kuikka, kun se hautoo pesässänsä, suree pettyneen morsiamen puolesta sen toivomaa koti-onnea, päivänpaisteista kotia ja kukitettua elämäntaivalta, jossa päivänpaiste lämmittää...

Mutta onnenkukka on vielä poimimatta. Se kukkii keväisin muita kauniimpana ja odottaa, kuka poimisi sen Riuttalan entiselle neidolle...

Riuttalan rikkauksista oli hänellä enää ainoana muistona tyttöaikansa valkoraitainen ainoa pukunsa ja mummon vanha silkkihuivi. Hän ei sitä surrut. Iloitsi päinvastoin, sillä nyt ei ollut se rikkaus tuottamassa hänelle ennustettua kiroa...

Mutta Erkin vaimo oli sanonut että hänestä on tullut Erkin kiro... Oliko se elämän ivaa, vai oliko kiro tekonsa tehnyt, ei sitä kukaan tietänyt...

Se oli tarina Riuttalan talosta. Kello löi kaksi yöllä, kun rouva Esempio oli sen lopettanut. Vanha mummo nukkui jo virsikirja pään alasena, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan. Tiellä jatkoi hän surullista elämäntarinaansa, mustan syys-yön sille huokaillessa: Eräs miehen sukulainen lähettää niukan toimeentulon lapselle pienen, Venäjän valtiolta tulevan eläkkeen avuksi... Hän itse on velkautunut, ja siksi joskus puutteessakin, mutta toivoo parempia aikoja sulhasensa kapteeni Golubofin kautta, jota taksoitetaan 12,000 markan vuosituloista... Sulhaseensa hän oli tutustunut miehensä palvellessa samassa venäläisessä sotaväessä.

Marraskuun puoliväli on jo menossa, taivaalla heiluvat jo joskus vaaleat pilvet tulevan lumiajan enteinä, mutta rouva Esempio, joka aikoi matkustaa saman kuun alussa, viipyy vielä. Suomen miehet kiertävät jo karhuja metsissä. Kun he tapaavat siellä toisensa, menevät he ääneti toistensa ohi. He eivät kyllä ole varmat, mutta luulevat kumminkin toinen toisestansa, että se on niitä "toisia". Jos sattuvat toisen kierrokselle, herättävät siellä karhun ja karkottavat sen kierroksesta. He ajattelevat taas, että kyllä se on niiden "toisten" kierros, vaikka he eivät sitä varmasti tiedä... Pirteissä kehräävät naiset pellavaa, toiset tekevät kuontaloita ja vyyhteävät rihmaa viipsinpuille... Nuori morsian, Raita, hyräilee kehrätessänsä lemmenlaulua. Hän muistelee sulhoansa, joka on karhua kiertämässä. Eräs vaimoista lausuu morsiamelle:

-- "Olisit sinä, Raita, saanut muitakin. Sulhasesi sanovat olevan viikkiläisen."

-- "Olkoon!... Itse minä sulhasesta vastaan... Ja itse minä elämäni tiedän ja siitä vastaan", -- vastasi Raita ja polki rukkiansa entistä kiivaammin. Rukki surisi, sen kiiju pyöri vilinänä, rulla hurisi ja rihma kiertyi sille nopeana, kuin takaa-ajettu käärme... Riihipölystä oli vasta yksi pari pois päässyt. Toiset tunsivat sen yhä heitä kaivelevan. Vanha Leena oli kuullut Raidan viime sanat ja oikaisi ne, puhuen:

-- "Ei sitä vielä pidä Raidan kerskata, että itse elämästänsä vastaa... Elämä on rihma, jossa me olemme ainoastaan pellavankuituja."

Raidan rukki hurisi yhä kiivaammin ja hän vastasi reippaasti:

-- "Olkoon!... Mutta miksi minun _itseni_ pitäisi siitä ruveta punomaan surmansilmukkaa kaulaani..."

Kaikki vaikenivat ja miettivät mikä se on joka punoo näkymättömät rihmat ja kuristaa niillä ihmisen. Ja elämä seisoi taas miettijäin edessä salaperäisenä, näkymättömänä, ja kehräsi kummallista rihmaansa...

Syksy pimeni yhä synkemmäksi. Se kääriytyi sumuihinsa, tiuhkui kosteutta, itkeä vetisteli, ikäänkuin surren kesän menoa, ikävöiden talven tuloa. Harhama oli alkanut yhä enemmän käpertyä tarvaalaiseen joukkoihmiseen. Hän tunsi sen tunteita, loukkautui sen keralla, vihasi sen kanssa. Se tunne alkoi himmentää teoksen revontulia ja taltuttaa sisällistä paloa. Elämä oli ottanut hänet käsiinsä hänen sitä huomaamattansa. Mutta itse hän oli yhä kulkevinansa yhteiskunnallisen kumouksen aallon mukana. Hän valmisteli mieliä vallankumoukselle.

Vihdoin oli hän saanut osan metsäkylän nuorisoa kootuksi yhteistä juhlaa valmistamaan. Juhlaa valmistettaessa kiehahti joskus katkeruus mielissä. Nuorukainen suutahti ja lähti äänetönnä kesken harjotuksen pois. Heili-neito itki silloin ja toiset poistuivat äänettöminä. Mutta riitaisuudet sovittiin, haudattiin mieliin ja kannettiin siellä, kuin kytevää hiiltä pivossa. Juhla joutui ja Harhama puhui siinä. Hän karttoi lausua sanaakaan siitä asiasta jota varten oli heidät koonnut, karttoi sitä sairaaloisesti oman itsensäkin, oman turvallisuutensa tähden. Hän puhui varovasti ja tyynesti:

-- "Työn aateli!

"Näinä aikoina käy huutavan ääni korvessa. Se kutsuu Teitä, työn aatelia, oikeuksiinne..."

Hän katsahti kuulijoitansa. Ne näyttivät kuuntelevan ymmällä, ikäänkuin eivät ymmärtäisi puhetta. "Se on niille varmaankin outoa puhetta, ensimäinen ilosanoma", iloitsi Harhama ja jatkoi:

-- "Te väännätte elämän jauhinkiveä, mutta purnunne ovat tyhjät. Mutta katsokaapa niitä, jotka eivät niitä kiviä väännä! Eivätkö niiden purnut ole täydet?"

Ja taas hän katsoi kuulijoitansa, kuin vastausta odottaen. Mutta kuulijat näyttivät taas olevan ymmällä. Ne ajattelivat kukin omaansa: Ne ajattelivat, että "se puhuu varmaankin niiden 'toisten' pussiin". Harhama luuli lausuneensa jotain uutta, joka hämmästytti kuulijoita, ihastui hieman ja jatkoi:

-- "Tehän kehräätte tässä maassa rihmat ja kudotte kankaat, mutta käytte kumminkin repaleissa... Mutta katsokaa: eivätkö ne, jotka eivät työtä tee ja kehrää, käy verassa?"

Kuulijoista se kaikki oli sanomatta niin selvää, että he eivät käsittäneet, miksi siitä nyt puhutaan. He itse olivat siitä sadasti keskenänsä puhuneet. He olivat taas ymmällä. Harhama luuli sanainsa oudostuttaneen uutuudellansa ja ihastui ja jatkoi:

-- "Ne käyvät verassa ja te itse repaleissa sentähden, että ne vievät sen, mitä te jauhatte ja ottavat sen mitä kehräätte. Mutta millä oikeudella he sen ottavat?"

Hän katsahti kuulijoihinsa, kuin vastausta odottaen. Ne olivat yhä hämmästyksissänsä. Harhama luuli nyt saaneensa tilaisuuden sanoa uuden suuren sanan. Hän jatkoi:

-- "Niillä ei ole siihen mitään oikeutta... Ne vievät sen _vääryydellä_. Ne ovat olevinansa jotain herrasväkeä, jotain aatelia, mutta ei ole olemassa muuta aatelia, kuin työn aateli: _te_..."

Harhama odotti näkevänsä ihastuneita silmäyksiä, mutta kuulijat pysyivätkin välinpitämättöminä. Useista tuntui hassulta, että heitä sanottiin aatelisiksi. Toiset koettivat puheesta arvailla kumpaa väkeä puhuja oli, tarvaalaisia, vaiko viikkiläisiä. Harhama alkoi masentua, ärtyä ja kiusautua kuulijoiden kylmyydestä. Mutta hän jatkoi vielä, kuin uhmaten:

-- "Te olette ainoat oikeat herrat... Te olette ainoa oikea aateli..."

Kuulijoista se jo tuntui "liialta"; useat katsoivat puhujaan oudostuneina. Harhama huomasi sen ja ärtyi. Nyt hän myös laski kuulijoitansa. Niitä oli tuskin sata henkeä, joukossa paljon poikasia. Ja silloin alkoi hänestä tuntua hullulta koko puheensa ja koko joukko. Hän inhosi sitä. Hän puhui vielä hetken. Kuulijat olivat edelleenkin yhtä tylsän-näköisiä. Niiden joukko näytti Harhaman silmissä entistäänkin pienemmältä, joutavanpäiväiseltä, ymmärtämättömältä. Koko elämä tuntui naurettavalta. Ikäänkuin halveksimistansa osottaen, ivaten, ärtyneenä jatkaa hän vielä:

-- "Te olette ainoa oikea aateli..."

Ja sitten tuntui hänestä, kun ei hän itse käsittäisi, mitä varten hän puhuu ihmisille, jotka eivät häntä ymmärrä. Hän muisti maailmankurjuuden, jota kumartaaksensa hän oli ne koonnut, mutta nyt hän, kun tarkasti, huomasikin, että ne olivat miltei yhtä hyvin puettuja, kuin hän itse. Niissä ei näkynyt ainoatakaan kurjaa: ei Nikolain isää, ei Maria Petrownaa, ei ketään semmoista. Ja kesken puheen tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen Jumalansa paennut ja jälelle jäänyt töllistelevä joukko, joka häntä inhotti...