Part 6

Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä. Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:

-- "Pane nyt kivi päälle!"

-- "Pane itse!" -- vastasi Irmas.

Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn: latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla, puhellen itsekseen:

-- "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus."

Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:

-- "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja nostaa ne toisiansa vastaan... Pilaa ja katkeroittaa koko elämän... Ja rakentaa raja-aitoja..."

Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:

-- "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat, jos joku on niitä rakennellut..."

Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä, katkerana:

-- "Niin... Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien raja-aitojen ja raja-jokien yli... Opettavat että ei mitään raja-aitoja ja -jokia tarvita..."

-- "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", -- oikaisi Alkula. "Minä puhun _vääristä_ raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme, joka on pantu kahden veljeksen välille..."

Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:

-- "Mhyh!... Väärään paikkaan!... Tarvaalaisilla ei taida olla enää missään paikassa raja-aidalle _oikeaa_ paikkaa..."

-- "Niin... Väärä aita on joka paikassa turmiollinen... Kyllähän kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on... Ei sen kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin ja lujin on", -- lausui siihen Alkula työnsä lomasta.

Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:

-- "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa..."

Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.

Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä, odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta. Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja elämän tyhjyys henkäili ulkona.

Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea, sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja, takertui niihin ja lopulta kaikkeen...

Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta. Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa sen vastaan ja kysyy pistelevästi:

-- "Nurkantakaisiako?... Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan 'Venäjän lehtiä'?"

Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat, punoutuen uudeksi elämänlangaksi.

Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä, huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen, _"tunnesiveellisyyden"_, jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.

Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä... Soitettavaksi oli myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen ja naisen suhdetta... Se kosketteli arkoja kieliä...

* * * * *

Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran, jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku vaan lausui:

-- "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", -- jonka jälkeen useat poistuivat.

-- "Tarvaalaisten puuhia!" -- lausui joku eteisessä poistuessaan.

-- "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" -- kuului jonkun ääni kartanolta.

Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat, vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten huomaamatta saada ne innostumaan.

Ja rouva Esempion seura oli silloin jo hänelle muuttunut joksikin elämään kuuluvaksi, kuten ruokalepo, tai joku tavaksi tullut. Hän tuli säännöllisesti, puhui ja innostui ja istui yhä myöhempään Harhaman huoneessa. Ensin oli iltaruskon viiru supistunut kapeaksi raoksi taivaanrannalla, kun hän lähti, ja sittemmin oli se rako kokonaan sammunut, kun Harhama saattoi häntä kotiin kuraista, pimeää kylätietä myöten. Harhama viihtyi jo hänen seurassaan, kertoi hänelle onnettoman avioliittonsa perinpohjin, kertoi mitä sopi ja uskalsi toisten tähden. Avomielisesti hän myös tunnusti rouva Esempiolle, että hänen seuransa oli hänelle ollut näihin asti vastenmielinen, hän itse hänelle inhottava.

-- "Niinkö!... Sepä omituista!" -- huudahti tähän rouva Esempio hieman kummissaan.

* * * * *

Päivät kuluivat vitkaan, vaivaloisesti, kuin sääsken laulu. Syyssateet huuhtelivat jo maita. Yö katteli vesilätäköitä jääriitteillä, luonto kultaili lehtimetsiä yhä keltaisemmiksi ja päivänpaiste hiiviskeli surullisena kesäisillä kisakentillänsä. Kaikkialla häilähtelivät syksyn hapset, kaikkialla seuloi luonto syyssuruja maille, harmaata ahoille, synkkyyttä metsiin, äänettömyyttä vesille. Nyt Harhama aamupäivillä jo kaipasi rouva Esempiota, joskus odotti hänen tuloansa puoli-ikävissään. Mutta iltasilla taas, kun tämä oli lähtenyt ja yön hiljaisuus sipsutteli huoneeseen, tuntui hänestä, kuin olisi hän päässyt sen kautta rauhaan jostain tyhjästä. Vanha mummo ryki yhä ilkeämmin, sukkapuikot vilisivät, neyle kasvoi ja nurkassa hulmahti aina hämähäkinverkko, kun Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan.

Hänen elämässänsä alkoivat juosta useat rihmat rinnatusten, välistä aivan sekaisin. Yhteiskunnallinen kysymys kiehtoi häntä. Joskus vilkutti se hänelle vallankumouksen veristen häiden kutsuja, väliin taas jotain muuta utukuvaa. Isänmaan kysymyksen ainaisena virikkeenä oli yleinen mielten katkeruus, ja hän itse oli vaistomaisesti, huomaamattansa polvillansa maailmankurjuuden edessä, palveli maailmankurjuutta hengessänsä, kykenemättä ratkaisemaan, tai yrittämättä edes ratkaista kysymystä, mikä on sen _oikeaa_ palvelusta.

Mutta kaikkien niiden ajatusten seoksesta puhkesi tuontuostakin se jumaluuden suuri kysymys, polttavana, kuin kirkas salama mustasta ukkospilvestä. Rouva Esempion kepeät puheet yksilöllisestä ihmissiveellisyydestä, jonka olemuksena on pelkkä tunne, olivat alkaneet häntä vähitellen aivan huumata ja kiehtoa rohkeudellansa. Häntä alkoi hurmata rohkea ajatus siveellisyydestä, jolla ei ole äärtä, ei määritelmää, ei olemusta. Hän sai siitä ajatuksesta uuden langanpään, josta hän alkoi lappaa ja sovitella teokseensa uutta juonta. Yhteiskunnan tietämyksessä ilmenevän sovinnaisen ihmissiveellisyyden sijaan punoi hän tunteesta johtuvaa, määrittelemätöntä, ääretöntä siveellisyys-aatetta, jonka hän oli saanut rouva Esempion tiedottomista sanoista ja puheista, puheista, joiden varsinaista sisältöä rouva Esempio itse ei täysin käsittänyt...

Ja kun kerran iltarusko paloi taivaanrannalla täydessä hohdossansa, kun sen värit hehkuivat täysikirkkaina, kuin veitsenterältä valuen, mietti hän:

-- "Taivaanranta on kaunis silloin, kun luonto valelee sen _täysillä_ väreillä, arkailematta. Miksi arkailisin minä vetää viulusta viimeistä säveltä?"

Ja hän mietti ja epäili, etsi poispääsyä sekasorrosta ja sotkeutui yhä enemmän. Hänen henkensä juoksi tavotellen iltaruskon kirkkaita värejä. Ne värit sammua tuikahtivat hänen sormiensa kosketuksesta ja musta yö kouristi hänen olemustansa.

Ja niin ei hän päässyt teoksensa alkuun. Hän tuskitteli joskus, joskus syytteli itseksensä rouva Esempiota, puhellen:

-- "Onhan mahdotonta, kun se häiritsee... Onhan aivan mahdotonta... Mutta kun marraskuu joutuu ja hän matkustaa pois ja pääsen rauhaan hänen käynneistänsä, niin heti alan..."

Ja lopuksi hän puolustautui itsensä edessä sillä, että tarvitsee levätäkin, koota voimia ja suunnitella loppuun juoni, nyt kun siihen oli tullut uusi säije, kaksikin uutta säijettä: maailmankurjuus ja yksilöllinen siveellisyys.

* * * * *

Jo lähenikin marraskuu. Kesä oli korjannut viimeisetkin korunsa. Harmaana hohotti syksyn kita. Pojat kävivät metsissä linnunpaulojansa katsomassa. Siellä täällä tapasivat he vieraan paulan ja aukaisivat sen, koska luulivat että se oli niiden "toispuoluelaisten" pauloja. Suomen miehet samosivat pyssy olalla metsissä ja menivät toistensa ohi epäluuloisina ajatellen: Se on niitä "toisia". Oravat heilahtelevat oksilla heidän silmiensä edessä, mutta he eivät niistä välitä. He ajattelevat niitä "toisia". Kotona lämpenevät pellavasaunat rauhallisina. Aamusilla varhain kokoontuu talkooväki saunaan. Miehet loukuttavat pellavia, tytöt lipsuavat niitä ja vaimot harjaavat pioiksi ja panevat piot palmikolle. Loukut ja lipsut käyvät iloisen puheen ja laulun helskyessä. Jo tuodaan talkookahvi saunaan ja pölyinen väki kokoontuu kahvipannun ympärille.

-- "Istun tänne tarvaalaisen tytön vierelle, niin tuntuu venäläisemmältä... 'lähennyn'", -- lausuu Esa istahtaessaan Raidan rinnalle.

-- "Entä sinä itse?... 'Edentyjä'... Puit nyrkkejäsi nurkan takana, mutta kun tosi tulee, niin Amerikan passin varustat... Kyllä olet sankari", -- tiuskailee loukattu tyttö.

Sukuriita on taas täydessä käynnissä. Väki juo kahvinsa ääneti ja jatkaa työtänsä mieli mustana. Puheen sorina ei häiritse enää Suomen suvun lipsujen ja loukkujen pehmeää pauketta. Harhaman henkeä ahdistaa joku pahempi, kuin pellavanpöly, ja hän käpertyy oman joukko-ihmisensä ympärille mitään kysymättä, mitään tutkimatta...

-- "Mikähän lieneekin mennyt ihmisiin, kun eivät enää sovi!" -- mutisi eräs vaimo pellavapivoa harjatessaan.

-- "Eivätkö nuo liene metsän kiroja", -- lisäsi Leena huoaten, ja äänetön heimoriita jatkui katkerampana, kuin pellavanpöly.

Isänmaa oli tuprahtanut pellavanpölyisenä, katkerana. Kaikki vaikenivat. Vanha Alkula lausui sanojansa punniten:

-- "Niin... Kirot... Kyllähän ne kiroja ovat, mutta omasta itsestämme lähteneitä, eikä metsästä tulleita..."

Leena harjaili pellavapivoa ja lausui työnsä lomassa:

-- "Kyllähän sitä ihminen osaa ylpeillä, että kaikki se vaan itsestä lähtee, mutta taitaa niitä olla vielä muita suurempiakin olemassa..."

-- "En minä sitä sano, että ei ole olemassa näkymättömiä voimia, mutta meistä itsestämme riippuu, minkä niiden ruoskittaviksi me rupeamme", -- oikaisi Alkula.

Ja oli kuin olisi Harhaman ja kaikkien edessä seisonut taas joku hämärä pellavanpölyinen olento ruoska kädessä, käskien ja samalla itse arkana piiloutuen, paeten katsettakin. Elämänkysymys kohosi Harhaman eteen harmaana pölyseoksena, jonka hituset karkeloivat järjettömässä sekasorrossa, mutta joka kokonaisena ruoski kaikkea kulkemaan jotain tuntematonta maalia kohti. Vanha Leena huokasi.

-- "Niin... Kyllä elämä aina ruoskansa löytää ja opettaa ihmisen..."

-- "Se on taas sitä tarvaalaisten taipumis-oppia", -- tarttui katkeroittunut Esa.

Kekäleisiin oli taas puhaltanut tuuli. Joukko-ihmiset syttyivät, mielet katkeroittuivat. Raita lausui nenäkkäästi:

-- "Ikäänkuin et itse taipuisi!... Sanot sitä mitä muut sanottavat..."

Mutta kun Harhama saapui kotiinsa pellavanpöly mielessä, odotti siellä jo rouva Esempio, kepeänä ja vapaana, kuin lintu oksalla. Häntä eivät painaneet isänmaan asioiden huolet. Hänen puheistansa ei tunkenut henkeen sen pellavanpöly. Hän lenteli taiteensa kukissa. Hänellä olivat omat puheensa. Mutta Harhamasta tuntui hänen seuransa jo jonkunlaiselta virkistykseltä. Hän tuli nyt siihen, kuin erämaan kuivaan kosteikkoon, jonka lähteen pohjakivet ovat auringon säteiden kuivaksi paahtamat, jossa ei ole vettä, mutta johon kumminkaan ei tunge ympäröivän isänmaan tukehduttava pellavanpöly. Rouva Esempio oli hänelle jonkunlainen henkinen pikkuesine, johon on liittynyt, jota siitä syystä kaipaa ja josta hän oli ottanut itsetiedottoman ajatuksen, kuin taiteilija mallina seisojasta ruumiin muodon. Hän suurenteli nyt sitä ajatusta, jalosti sitä, valoi siihen hengen ja tietoisuuden ja vertaili sitä ylpeänä alkukuvaan. Ja hän kaipasi alkukuvaa, kaipasi, kuin palvelustyttöä, eikä tiennyt miksi: "Siksikö että voisin vertailuja tehdä?" -- kysyi hän joskus itseltänsä, kun hän omiin mietteisiinsä sotkeutuneena käveli rauhattomana huoneessa, jollain sanalla osottaen muka seuraavansa rouva Esempion huoletonta puhelua.

Ja yhä enemmän ja enemmän alkoi se puhelu kosketella harpun arkoja kieliä: Se kosketteli jo sukupuoli-elämää, vaikka arkaillen ja kaukaa, kuin tulikuumaa kukkanuppua, josta puhkeavaa teriötä odotellaan ikävällä...

Niinä aikoina nukkuivat jo oravat pesissänsä rauhaisia keskiyön unta, kun Harhama saatteli rouva Esempiota luotansa kotiin, ja vähä-vähältä alkoi hän katsella häntä toisilla silmillä, kuin ennen. Hänestä oli rouva Esempio nyt jo hieno... viehättävä... kauniskin. Hän tuntui jo sivistyneeltä, tapoihin tottuneelta. Hänen rohkea ajatuksensa yksilöllisestä siveellisyydestä kirkastui Harhamalle joka päivä suurempana, kirkkaampana. Ja rouva Esempio puolestaan alkoi kertoa hänelle elämästänsä... Hän kertoi sen pikku salaisuuksiakin. Hän kertoi sulhasestansa kapteeni Golubofista, joka häntä kosii. Mutta hän lisäsi:

-- "Itse minä kumminkin epäilen... Olen saanut vihiä, että kapteeni Golubofilla on suhteita toisten naisten kanssa, vaikka hän itse sen kieltää... Siksi olen epäröinyt antaa myöntävää vastausta... Tahdon ensin saada varmuuden... Sillä katsokaa: Minä en mitään niin halveksi, kuin uskottomuutta."

-- "Mutta jos uskottomuus on johtunut _tunteesta_, jonka Te asetatte siveellisyyden olemukseksi", -- katkaisi Harhama, joka taas takertui elämänsä salaiseen, epäselvään aatteesen.

-- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkota, vaan sitä, joka on suurta ja jaloa", -- huudahti rouva Esempio, jatkaen: "Katsokaa! Minä tahdon sen avioliiton -- jos niin saan sanoa -- perustaa aivan pelkän siveellisyyden varaan, ilman vihkimistä, tai edes yhteiskunnan porvarillisia avioliittosopimuksia... Ja minä uskon voivani saattaa häpeään ne, jotka luulevat kirkon ja yhteiskunnan ihmisinä seisovansa minua korkeammalla."

Yhä enemmän viehätti Harhamaa rohkea luottamus yksilölliseen siveelliseen voimaan ja kaiken perinnäisen, sovinnaisen siveellisyyden tarpeettomana kieltäminen. Sen rohkea ajatus aivan tempoi häntä mukaansa. Hän ja Nikolai olivat ajatuksissansa rohkeita, mutta heilläkin oli tässä kysymyksessä rajansa. Molemmat he tunnustivat sen _uuden_ yhteiskunnan laissa ilmenevän siveellisyyden noudatettavaksi ja kielsivät vaan kaiken uskon yliluonnolliseen, mutta rouva Esempio lausui nyt jo siinä äärimäisen sanan, tosin tajuttoman, semmoisen jolle Harhama itse antoi oikean hengen. Se oli Harhaman täydentämänä eläimen tai villi-ihmisen rajaton yksilöllinen vapaus; sivistynyt yhteiskunta, jossa ei ole mitään lakia, ei mitään asetusta, jota yksilön olisi pakko noudattaa ja jota se voisi käyttää ohjeenaan, silloin kun joutuu ristiriitaan oman itsensä kanssa. Se ajatus alkoi jo Harhamalle selvitä loistovärisenä taivaanrantana, joka himmensi kaiken muun, kuten aamuruskon värit sammuttavat taivaan tähtipalon. Häntä ihastutti se suuri ajatus, että nykyaikainen yhteiskunta rautateinensä, kouluinensa ja aarteinensa säilyisi ja pysyisi koossa ilman mitään yksilöä sitovaa jumalallista tai yhteiskunnallista lakia, ilman isänmaakäsitettäkin. Ja jos häntä alussa olikin tympäissyt tämä rouva Esempion puheissa ilmenevä korkea usko ihmisen siveelliseen voimaan, niin sitä kirkkaampana kohosi se nyt niistä tympäisevistä savupilvistä, kohosi kuin tulikieli. Ja sikäli alkoi hänelle kirkastua rouva Esempio itse. Aluksi hän piti hänen puheitaan jonain maailmalta poimittuna oppina, jota puhuja itse ei käsittänyt -- ja jota ne olivatkin, -- mutta kun rouva Esempio puhui siitä näin yhä useammin ja vakuutuksella, alkoi hän uskoa sen olevan todellista sisällistä vakaumusta. Mutta rinnan tämän rohkean kirkastumisen kanssa nosti myös epäily hänessä päätänsä, voiton varmana, ilkeänä. Sen kynsissä ajatteli hän itseksensä: "Se ehkä voisi kelvata yksityiselle ihmiskunnan valitulle, esimerkiksi semmoiselle, kuin Jeesus oli... Mutta entä muille?"

Siihen kysymykseen hän ei saanut vastausta. Uudestaan ja taas uudestaan tarttui hän kynään alkaaksensa teoksensa, levittääksensä sen teoksen sivuille yksilöllisen ihmissiveellisyyden värit niin ihanina, korkeina ja puhtaina, että se siveellisyys kohoaisi Jumalan siveellisyyden tasalle, siten ettei se enää tarvitse mitään lain sääntöjen ja käskyjen määritelmiä ja rajoja, vaan on ja pysyy oman itsensä kautta, kuten Jumala, joka Itse on oman siveellisyytensä olemus. Mutta joka kerran pysähtyi kynä ja ajatukset siihen samaan epäilyyn ja kysymykseen: "Se riittää Jeesukselle... Mutta entä ne muut?"

Ja kun hän joskus aivan väkivaltaisesti yritteli nousta epäselvyyden pohjattomasta sumusuosta, latoutuivat munkki Pietarin saarnan ajatukset uudeksi painoksi hänen hartioillensa ja painoivat hänet entistä syvemmälle epäilyn soihin. Vallankumouksen huumauksessa sairaloisesti tukahtuneet epäilyn ja kyselyjen rauhaset alkoivat yhä rajummin vuotaa, ja uusiin oloihin joutuminen ja niissä entistä kaipaaminen ja siinä kiini riippuminen sotkivat kaiken sekaisin.

Ja silloin hän aina kaipasi rouva Esempiota, tietämättä miksi. Ja kun hän lähti, tuntui taas, kuin olisi hän kiusauksesta rauhaan päässyt... Hänen sairaloinen itsensä muiden yläpuolelle korottamisensa ei tehnyt poikkeusta rouva Esempionkaan suhteen. Hän tunsi aina, että he eivät olleet henkisesti samalla tasalla ja sieti häntä ja viihtyi hänen seurassansa, kuin kukkia poimivaa, tai suortuviansa laittelevaa tyttöä katsellessansa.

Mutta päivät kierivät, yöt niiden perässä. Syksy askaroi kaikkialla. Se riipi keltaisia lehtiä puista, se karisteli pähkinät pensaista, puolat varsista, siemenet ruohoista. Se torkkui joka aholla, kuin vanha varis, rumana ja harmaana, se kuikutti kaikkialla, kuin kuikan laulu. Notkot se laski vesisoiksi, nurmet märiksi. Se tippui vetenä puista, painoi mielet maahan, kuivuneen ruohon ahon poveen ja joi ilkeänä kesän hautajaisia.

Mutta suurena henkäili silloin musta yö. Pimeys häämötti Öisin valtansa huipulla, sysimustana, synkkänä, salaperäisenä, hengitti huudetta kuin kuoleman kylmä syli. Se saarnasi, kuinka katoavaa on valo, miten lyhyt-aikainen kesä, miten haihtuva ilo ja miten muutteleva elämä... Mutta yön mustien kourien keskellä kulki Valkamalassa elämä kulkuaan. Lamppu paloi rauhallisena, varjot hymyilivät nurkissa, rouva Esempion puhelu lenteli kepeänä perhosena ja Harhama katseli hänessä jo naista tutkivammin.

Eräänä yönä kysyi rouva Esempio äkkiä Harhamalta:

-- _"À propos!_... Miksi te ette tahdo itsellenne lasta?"

Harhama oli vaiti. Kysymys koski vanhaa muistoa... Magdan uneksittua kotia, jota hän oli odottanut kuin satamaa monien harhamatkojen perästä, voidakseen sen rauhassa ryhtyä toteuttamaan teoksensa aatetta. Nyt muisti hän sen epäselvänä, kummallisena, kuten kaiken menneen. Jotain vastataksensa lausui hän:

-- "Kyllä minä tahtoisin sen, mutta tiedätte, että nyt on este... Vaikka en avioliittoani avioliitoksi tunnustakaan, on se kumminkin toisen solmiamisen esteenä."

-- "Mutta mitä, herran tähden, te välitätte yhteiskunnan asetuksista? Rikkokaa ne ja laittakaa vapaa suhde!" -- huudahti rouva Esempio. Harhama ei vastannut mitään. Rouva Esempio oli hetken vaiti ja lisäsi sitten, juuri kuin itsekseen ohimennen, ajatuksissansa, viattomana kuin tyttö joka jotain kaipaa:

-- "Minäkin tahtoisin niin mielelläni vielä pojan."

Puhe loppui. Oli napattu harpun arkaa kieltä. Molemmat huomasivat sen ja katsahtivat toisiinsa. Kieli soi yhä... epäselvänä... salaperäisenä... Kello löi yksi yöllä. Harhama lähti rouva Esempiota kotiin saattamaan ja vanha mummo haukotteli.

-- "Ha-haauu! Ei nukuta ihmisiä... ei nukuta... Hoh-hoi! Ihmiset elävät vaan ja palavat... palavat ja elävät... elävät ja palavat kuin hiiloksessa... Hoh-hoi!... Mitäpä elämä onkaan muuta kuin hiillos, joka polttaa ihmisen!... polttaa ja paistaa... Hoh-hoi!... _Elämä on tulinen synninhiillos..._"

* * * * *

Marraskuu on käsissä. Suomensuku syö köyriruokaansa, talkkunaa. Tuhansien ja tuhansien vuosipalvelijoiden raskaat kahleet ovat irrottautuneet hetkeksi. Äskeiset toisen käskyläiset nauttivat täysin siemauksin lyhyen itseviikon suloisesta vapaudesta, ovat hetken isäntiensä arvoisia. Kaikkialla kuuluvat heleät elämänkulkuset, kaikkialla pirteissä soivat iloiset viulut ja lattiapalkit notkuvat, kun vahvat miehet tanssittavat tyttöjänsä. Näin ottaa väki vastaan uutta orjavuotta. Tanssien sanoo se jäähyväiset menneelle vuodelle, sen pitkille työpäiville, suruille ja huolille. Suomensuvussa on vielä miehuutta ja rohkeutta, sen pojat ja tytöt uskaltavat tanssien ja viulujen soidessa ottaa tulevan vuoden kahleet käsiinsä. Vanhat miehet istuvat pirtissä tupakoiden ja muistellen nuoruutensa "itseviikkoja".