Part 5

-- "Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan, mutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen kantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä..."

Palvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä.

"On avaruuskin sulle liika pieni. Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni. Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa. Sun kunniaasi kaikki julistaa. Oot herra tulevan Ja loppu olevan".

* * * * *

Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan aistipunakukkaa...

Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.

Elämä on tulinen synninhiillos...

Syyskesän rauha levisi maille.

Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.

Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi. Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:

Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla, metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten...

Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina ja syyskesän yöhämärä harsoina...

* * * * *

Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona. Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli, ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä suruvirttänsä...

Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika, piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.

-- "Suomalaiset pojat lyövät palloa", -- lausui vanha Åke pojillensa jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.

Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet olivat kesäkepeitä... Kepit heilahtelivat... Mielet kiihtyivät... Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä pallon pois... Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta kontuun... Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin... Viimein kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.

-- "Irmas!... Väinö!... Irmas!... Väinö! Joudu!... Joudu sukkelaan!... Joudu kontuun!" -- räjähti iloinen, sekainen kehotushuuto poikajoukosta.

Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.

-- "Minäpäs ennätin ensin!" -- intti toinen pojista, Irmas.

-- "Etpäs!" -- väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä kiivastui... Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:

-- "Ryssäläisen poika... Tarvaalainen!..."

-- "Mikäs sinun isäsi on!... Senkin viikkiläinen!" -- huudahti loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.

-- "Nyt alkavat ne tapella", -- murahti nuorin Åke Lundin pojista. Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.

Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä nojaten, toiset jo varustautuen.

Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin. Vielä katsoivat toiset.

-- "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" -- kuului kehotus.

Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä täällä kohosi jo pallokeppi... Kuului itkua ja uhkauksia... Tytöt keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja Väinön sisko Irma oli veljensä puolella... Toiset tytöt erottivat toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:

-- "Kunhan minä isälle sanon!"

-- "Mitäs hän alkoi tappelun!" -- puolustautui Väinö, itkussasuin.

Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat sanattomina.

-- "Irmas!... Ai-jai!... Kunhan isä saa tietää", -- säälitteli Terttu itkien ja toruen veljeänsä.

-- "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" -- puolustelihe Irmas, katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.

Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa...

Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa, ja puolueittain, useat itkussasuin.

Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme, peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha Alkula lausui mietteissänsä:

-- "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan... Nyt on semmoinen aika, joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta..."

-- "Niin... Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" -- lisäsi Harhama mietteissänsä.

-- "Meidän" -- vastasi Alkula -- "on etsittävä siinäkin asiassa malka omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam Eevan ja Eeva käärmeen taakse..."

Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:

-- "Niin... En tiedä... Onhan elämänvirta voimakas... Voihan se viedä..."

-- "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi... Mutta paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme virtaa?"

Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:

-- "Tai olemmeko edes oikeutetut _virtaa_ syyttämään, jos kerran olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet virran kulun?... Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme elämänvirran kulkua ja suuntaa..."

Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:

-- "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita... Oliko se heidän luomansa?"

Alkula vastasi hitaasti:

-- "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja... Ja jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin virran vietäväksi..."

Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.

Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi. Valittavana oli toinen, tai toinen.

Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen aihetta tarkottaen:

-- "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti."

* * * * *

Kului joku tunti.

Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:

-- "Täällä jo alkaa vieraita kulkea."

Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut, ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan _Die Ethik'in_ ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi mansikkatuohkonen.

Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä on oikeassa?

Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut. Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui niille, kuin taivaan autuaidenkentille.

Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon kaikki tuntui soluvan ja häviävän.

Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta. Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa. Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.

Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.

Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.

Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen. Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä: "Kyllä!" tai: "Jaa!", tai oudosteluilla: "Noniin!" Mummon rykiminen oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin _Kritik der reinen Vernunft'in_.

Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän ei tahtonut olla enää "yhteiskunnan varas", vaan elää omasta työstä. Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa keikaroimista, pikku turhamaisuutta.

Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä ohdakemaallakin...

Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan itseensä...

Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle. Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla suuruudellansa Jumalaksi kohonneena.

Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki, kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.

Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.

Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti pois mieli marjanpunana...

-- "Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin", -- vakuutteli hän, kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.

Harhama, jonka hengen _ainoana_ itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" -- rypisti hän salassa otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.

Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin. Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus ystävällisesti:

-- "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein..."

Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:

-- "Hyvästi... hyvästi!... Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!... Hoh-hoi!..."

Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui latuansa.

Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista, lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi. Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään tuskautuminen.

Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa. Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei yhteiskunnankaan sääntöjä.

Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille... Ihmiset olivat hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka pilkansormi näkyi kaikkialla...

Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia...

Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.

Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.

-- "Enhän minä voi... Enhän minä miten voi, kun se joka päivä häiritsee... Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa, niin sitten heti alan", -- mutisi hän.

* * * * *

Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia. Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä. Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:

-- "Puno joutuin, tarvaalainen!"

-- "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" -- vastasi tyttö suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa, lopetti hän:

-- "Puno itse siteesi!... Mokomakin viikkiläinen!"

Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi. Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:

-- "Kyllä elämä on pölyinen riihi... Menee ihmisten kurkkuihin ja katkeroittaa ja kirvelee..."

Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:

-- "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme... Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi selvä olla..."

Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana, puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui katkerana:

-- "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä... Mutta kunhan itse saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi..."

Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui, että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:

-- "Elämänriihessä on monta lämmittäjää... Ei sen pöly meistä yksin riipu... Jokainen sen uuniin heittää puita... Ei Alkulankaan pitäisi niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä..."

Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut puida riihessä, jonka olivat _muut_ pölyiseksi lämmittäneet. Leena jatkoi:

-- "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä..."

Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:

-- "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen, mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä, vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa."

Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:

-- "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa... Eikä elämässä suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla... _Toisen_ kyntämä otsanryppy on elämän suurin lahja..."

Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan -- toisen kyntämään otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa... Minun ryppyni ovat minun _itseni_ kyntämiä..."

Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä, tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.

Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.

-- "Ahs!... Ne ovat joutavia", -- huudahti hän jatkaen: "Katsokaa! Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen pukuuni... Kuin kukka... Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista päässyt pyhäpäivään."

Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:

-- "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan isänmaaksi ja toisen vieraaksi?... Maa kuin maa..."

Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan sääntöjä:

-- "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!... Uuden plastiikan mukaan se on tehtävä alempaa. Näin: Ah!... Huomaatteko erotuksen?"

-- "Kyllä, kyllä", -- myönteli Harhama, jota Esempion innostus huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin, jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut, tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin karkeloivaa pölyä.

Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.

Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.

Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut. Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin ja jältti sitä.

-- "Esa, sattuiko makea?" -- kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää leikillään naatilla.

-- "Ei. Vihava on", -- vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen."

Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:

-- "Itse minä tiedän mikä olen... Mutta mikäs sinä olet... Viikkiläinen!"

Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:

-- "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä ollut arvannostossa."