Part 4

Harhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä kiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä sysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua kivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn... maailman luomiseen, sen häviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään yhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella.

Kun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan liikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä ja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes yhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan... johonkin tapaukseen roomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen asiasta asiaan, nopeina, elottomina.

Mutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten, vilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka leikkii uuden nukkensa kanssa... Lopuksi hän näytti, miten eri lailla esim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle... Hän selitteli:

"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan mukaan se ojennetaan näin:"

Hän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli:

-- "Ottakaahan minun käteni!" -- pudottaen kätensä tämän käteen. Harhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen alaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä paksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien sisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen kiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen sairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka arvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja kasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat hetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen, Nikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä Suomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää heitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui innostuneena, jatkaen näyttelyään:

-- "Pitäkäähän vielä... pitäkäähän... pitäkäähän!"

Mutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja Harhama sai tilaisuuden lausua:

-- "Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä ystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan."

Kuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle... Se valaisi huonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä, riisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan läpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan yli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa huivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli se jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja laski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi.

-- "Siinähän se minun tyttöni nukkuu... Eikä sitä tiedä mitä siitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki", -- puheli rouva Esempio puoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä elämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen näkymättömät hapset.

-- "Jaa!... Hyvää yötä!" -- lausui Harhama viimein, kumartaen kiusautuneena.

-- "Hyvää yötä!... Mutta _à propos_ [kesken kaiken]... Ettekö Te voi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?... Semmoista, jossa olisi suurempi osa... esimerkiksi semmoinen, kuin 'Magda'?... Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?" -- tarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa.

-- "En nyt muista", -- vastasi Harhama. -- "Suomenkielisiä en tunne... Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani kirjoittama on minua miellyttänyt."

-- "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?... Jos nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", -- keskeytti rouva Esempio innostuneena.

-- "Kyllä!... Suvaitkaa vaan tulla!" -- vastasi Harhama.

Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:

-- "Ai... ai!... Miten kaunista!... Luonnossa on nyt 'stämningiä', kuten sanotaan..."

Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa hartioilla:

-- "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia... ehkä vaan yhden ainoan näytöksen... Tahtoisin nähdä sen äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin hyvin vaan!... Ja samassa vetäytyä syrjään... Olette tietysti lukenut Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] -- jatkoi rouva Esempio kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.

-- "En, ikävä kyllä... Hyvää yötä, rouva Esempio!"

-- _"Au revoir, monsieur!"_ [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten huomenna", -- lopetti rouva Esempio rappusilla.

-- "Terve tuloa!" -- lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi kuutamon varjoihin.

Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt, yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua. Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja _tunteen_ korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko: turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen... Se aukko oli alkanut pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni, suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti rikkinäiseltä... sitten oli siitä jälellä enää repaleita... viimein ei niitäkään... Neulanpiston tekemä reikä laajeni äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos. Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.

Mutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa lattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen ajatusten sotkeutuma.

-- "Sehän on eläimentila... Tunne, vietti, määrääjänä!" -- mietti hän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa valmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden aatteeseen, eikä päässyt siitä irti.

Ja useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat juoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä nopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn...

Kuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä tanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui Hän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä. Ja taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän, ja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa soitellen...

Epäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa kirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai kaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä uutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: "Pitääkö minun jäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän ihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen siveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden ilmaukseksi?"

Uudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt vielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän...

* * * * *

Kukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja enkeliä vartioi korea käärme.

Kun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli yökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen, lensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on Aistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen seinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas, kirkkaampi auringon valkeata valoa...

Aistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä kaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa veripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen ihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi pikkuista enkeliä on hänellä aina apuna.

Tuula on kauneuden ihanin kukka... Hän on kuin ihanin uni... Vartalon notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta... sen pehmeys on hempeintä hekkumaa... sen lämpö on lempeä... sen tuoksu on impeyttä... sen sulo mairetta... Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele... Katse on tenhoa... taikaa... noituutta... häävuoteelle kutsua... Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän lumivalkeat säteet... Sen jokainen suortuva on elävää aistia... Se hivelee hellästi... kutittaa kauniisti... häilähtää, kuin herkku, hivaisten miehen hellimpiä... Hänen ihonsa on aistia... se on lumetta... huumetta... suloa... Hänen huulillansa kypsyy hekkuma, kuin makea marja... povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen rinnanpäässä... Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen... kantamaan neidonhaluja... naisen mielitekoja... viettien ijäistä janoa... Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta... lempi neidon povesta... Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä, kun sen aika on tullut... Mutta ei ole sille tyydytystä... Hänen impeytensä on ikuinen... Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan väreiksi... sen tuoksuksi hekkumansa... sen mehuksi naiseutensa... miehenkaipuunsa sen heloksi...

Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka, joka on puhdasta himoa... huumaavaa hekkumaa... viettiä... viettien ruokaa ja juomaa... naiseutta... mieheyttä... impeyttä... haureutta... Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa...

Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet... Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat... He seisovat lumivalkean aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve hallaksi... kieltäymys kukkaan viluksi...

Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi... Se ei koskaan kuihdu... ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen veripunaissa... Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä... Hänen edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana... Se vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan... Joka ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa värin mennä tuoksun mukana... Se väri menee näkymättömänä, tuoksu menee tuntemattomana... Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat siellä, missä milloinkin tarvitaan... Ne punottavat kotilieden liekinpäässä... Ne kukkivat siinä keveinä... runollisina... puhtaina... viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille soitellessa, toisten niille runoillessa... kaikkien niitä etsiessä... niitä palvellessa... niillä eläessä... uhratessa... Niiden lehdet karisevat vaimon helmaan... karisevat siihen miehen poimittaviksi... aina etsittäviksi... Ne karisevat tytön syliin sulhasen uneksittaviksi... Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa... koristavat sen sukkanauhoja... Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa...

Ne kukat kukkivat kaikkialla... Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo soaistu... Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin... Ken ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa...

Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka... Uskollisesti hoitaa Tuula tehtäväänsä... Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut... nostaa lemmen vaikka missä... Hän panee alkuun aviorikokset... Sitä tehdessä taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa... Se tulee heti ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle... Sen lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat, sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet... Ne kieppuvat siinä, kuin perho tulessa...

Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta...

Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin. Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna, Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:

-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta _naisen_ kanssa ja nyt kuuntelee hän jo hänen _saarnojansa_... Ja ne saarnat eivät ole Jehovan virsikirjasta otetuita..."

-- "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa. Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", -- huomautti Piru.

-- "Silloin alkaa minun työni", -- huomautti Tuula kukka-astiansa viereltä.

-- "Hän ei ole _vielä_ valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta hän kypsyy kohta", -- oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui:

-- "Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa päivällä... Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla hänen uniansa yöllä."

-- "Me tottelemme sinua ilolla", -- lausui Raala enkeliensä ja itsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli jotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua:

-- "Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä annoin hänelle Kainin kädellä."

Enkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen:

-- "Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi... Jos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet ainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä lasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi hävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut..."

-- "Se kavala!" -- huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän herransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun monimiehisyydestä johtuvasta häviöstä.

Perkele hillitsi vihansa ja jatkoi:

-- "Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta, joka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen valtaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja... Minä olen näyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta, pelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa, joko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen valittujensa päästä..."

-- "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman viisaus, niin tahdot", -- todisti Piru.

-- "Nainen", jatkoi Perkele -- "on ajeleva pois Jehovan voiman suortuvat. Katsokaa!"

Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:

Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea ruusu kädessä... Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista, joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin jyrkänteeltä...

Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa... Kaunis Delila sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä... Hän vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi... Hän vakuutti ijäti itkevänsä, jos ei Simson palaisi... Hän vannoi päivät uhraavansa, yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen taivaansa: Simsonin sylin... Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä...

Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi... Hän antoi ruusun Simsonille, sanoen:

-- "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi... Jos ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni, uskollisuuteni, puhtauteni."

Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua... Hän katseli _puhtaampaa_... hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut Sorekin ojan kauniilla rannoilla... Hän katseli sen huulta... sen kauniita silmiä... sen hienoa hipiää... Hän tunsi sen poven paisuvan huounnasta... Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta... Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena haituvana... Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan...

-- "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" -- riemuitsi Perkele.

Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.

Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin henkeä... Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa, eikä tiennyt Delilan täällä olevan...

Ilta tuli... Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain filistealaisten päälliköistä... Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja itse ottanut asian toimittaakseen...

Kaunis yö hämärsi... Filistealainen hiipi Simsonin majaan... Delila istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi hänet, ja nyt hän _unohti_ ruusun... Hän muisti _muuta_... Ruusu putosi lattialle... _Sen_ väri oli vielä muuttumatta... lehtikin oli vielä kuihtumatta, mutta _hänessä_ muuttui jotakin...

Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta... Ei hän paennut vihollista... Hän istui ja odotti... Heikko vartalo värisi hieman... Se värisi pelosta... _odotuksesta_... ihastuksesta... Silmissä paloi tuli. Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin... kätkien jotakin... Filistealainen polvistui hänen eteensä... Hän värisi ja lämpeni ja hehkui... Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen edeltä... Mutta hän kätkeytyi miehensä _vuoteeseen_...

-- "Tuulan kukka on puhennut heille", -- iloitsi Perkele.

Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen lemmenkukka".

Hän lauloi:

"Sorekin kauniit aallot sekä rannat sun tähtesi mun lemmenkukkani ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi on sille kukkaselle muuttunut. Kuin pieni muuttolintu ajan tullen, keväisen lemmen maille ikävöi, niin kuihtumaton lemmenkukkaseni Sorekin kauniin puron rantamalla yöt päivät poimintaasi odottaa. Sinulle, niin kuin kukka auringolle, se uskollisna aina kukoistaa. Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo, tai uhrisavu pyrkii korkeuteen, muut kaikki unohtaen, niin mun lempein sun silmäystä;, aina odottaa, sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt, sen ainut ilo, päivänpaiste sen. Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat on lemmenkukkasellein syksynmaita ja päivät tuskaa, murheöitä yöt."

Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana, kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt... Simson kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä... painoi päänsä Delilan helmaan ja nukkui... Tuula hymyili ja katseli kaunista aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:

Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa... Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan harppua... Hän muisteli silloin menneisyyttänsä... Hän muisteli Delilaa... Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua laulua "Ikuinen lemmenkukka"... Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin ilkkuen... Simson tunsi äänen... raivostui... tarttui pedonvoimalla pylväisiin... Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui raunioiksi...

Perkele riemuitsi.

-- "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun... Tuulan kukka kasvaa kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne _naisesta_ juosta..."

-- "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", -- imarteli Raala.

Kuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella. Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär. Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha... Hän hymyili aurinkona, hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma... tyttöys tuoksusi ihosta... viattomuus silmän tummasta sinestä... Kaikki se oli yhteensä veripunaista...

Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä... Tyttö katsoi kainona maahan... ei totellut... ei tullut... Salomo lähestyi _itse_ tyttöä... Tyttö pakeni arkana lintuna... Salomo polvistui tytön eteen, päässä Israelin kruunu... Tyttö pysyi äänetönnä... Salomo _rukoili_... Tyttö vastasi väristen:

-- "Isieni usko kieltää minut uhraamasta _sitä_ muille, kuin suurelle Molokille... Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä uhrata..."

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille... kantoi häneltä parhaan uhrin _Molokille_...

-- "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", -- iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa keralla.

Kuvaus muuttui:

Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui: Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme... Polvi vilahti hunnun halkeamasta... taipui notkeana... kääntyi kauniina... Lämmin iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa... Silmissä kukki kiehde, katseessa raju lempi...

Tyttö alkoi tanssia... Neidonhaju häilähteli huntuna hänen ympärillään... Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen sisälle... Kuninkaan silmät sokenivat... Tyttö tanssi kukanhajuisena, huumaavana, hehkuvana... Kuningas kieppui perhosena tavotellen... värähdellen... vavahdellen... Hän unohti kuningaskunnan, unohti Israelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken... Hän näki vaan punaisen kukan... tunsi sen hivelevän hajun... huomasi solean polven käännähdykset... himoitsi nähdä enemmän... katsoa kukan sisintä...

Hän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa...

-- "Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi", -- ilkamoi Perkele.

Näky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen pään. Perkele kerskaili suurena:

-- "Herodias ja Delila ovat Jehovan _valituita_: He ovat Israelinkansan tyttäriä... Hänen _valittunsakin_ ovat minun aseitani..."

-- "Hän Itse on sinun aseesi, sillä _Hän_ valmisti ja säästi aseen sinulle", -- ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä:

-- "Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta _naisen_ käsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä... _Munkki_ on ollut kosiomiehenä... ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka omasta pohkeestansa... Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa koreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve on pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa..._Vaimon_ helmassa on Harhama teoksensa kirjoittava... _Vaimo_ on ajeleva suortuvat Jehovan päästä..._Vaimon_ käteen on Harhama kantava Jehovan pään..."

-- "Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi _täytyy_ kaiken sitä latua kulkea", -- todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän järkeilynsä: