Part 3

Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan, _ainoan_ todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat lakastumattomat sanat: _"Vanitas vanitatum et omnia vanitas"... "Kaikki on turhuutta."_

Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.

-- "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?"

Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi Zaiko ja lausui:

-- "Ah! _Elämä on purppurapukuinen kolera_... Se syö ihmisen elävänä..."

Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.

Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa. Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne ainaiset kysymykset:

-- "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?...

"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua turmioon?...

"Ja mihin semmoinen Jumala, joka _piilotteleikse_... ei uskalla näyttäytyä... kalvaa ihmistä salassa?...

"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, _jos_ Hän on olemassa?...

"Ja enkö tee _väärin_ elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin voimini nousisi _semmoista_ Jumalaa vastaan?... Semmoista hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän purppurapukuun?"

Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti Jumalaa vastaan... Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun viimeinen uhkarohkea ponnistus... Se oli hämärässä ja sotkuksissa kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.

-- "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä _olisitkin olemassa_... Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani kuin lude... Sinä piru", -- puheli Harhama valmistautuessaan työhön...

Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän...

* * * * *

Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat. Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.

Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla Valkamalan akkunan alla...

Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä...

Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa alkusanoja...

Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.

-- "Siitä oli puhe", -- lisäsi Kola.

-- "Alotan illempänä... palattuani", -- ajatteli Harhama.

Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän kellonperiinsä ja lähti... Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se Perkeleeksi ja ilkamoi:

-- "Jehova kalastaa... Kola Pietarina... Mutta samoilla vesillä ne ovat minunkin verkkoni..."

* * * * *

Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon akkuna ja outo nainen huusi siitä:

-- "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä juomaan."

-- "Kyllä, kyllä!... Kiitos!" -- vastasi Harhama tyytymättömänä oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle, joka lausui pistelevällä äänenpainolla:

-- "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia...!"

Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä. Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.

Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.

Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.

-- "Tervetuloa!" -- lausui outo nainen ystävällisesti, syvään kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:

-- "Tahtokaa istua!"

-- "Kiitosi... Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä minä saan Teitä puhutella", -- puhui Harhama.

-- "Kuinka?... Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista... Nimeni on Esempio", -- huudahti nainen, selitellen samalla, mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki ulkonainen koreilu.

He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä, sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli rouva Esempio:

-- "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa... Kuinka väkevää saa olla tee?... Tämä pitäisi olla hyvää teetä... kolme ruplaa maksaa naula."

Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä, oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku koivunsiimes. Se oli aina _joskus_ ennenkin soinut hänelle, kuin joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:

-- "Vai niin!... Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"

-- "Omassa varassansa", -- vastasi rouva Esempio nopeasti ja päättävästi.

-- "Mutta _jaksaako_ ihminen seisoa aivan omassa varassansa?" -- kyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä.

-- "Tietysti!... Sen _täytyy_ jaksaa... Taikka oikeastaan minä en ymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte", -- puheli rouva Esempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä.

-- "Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä siveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala, asettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet siveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea ja mikä väärä", -- selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että keskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän muodon.

-- "Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?... Mikä sitä jaksaessa on?" -- huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen.

-- "Niin... No... Jaa", -- tapaili Harhama miettivänä jatkaen: "Onhan ihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään nykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen siveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien miljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla _jonkun_ arvoinen... ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi... ainakin paremman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen _yhdessä_ ihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka olisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt ihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?"

Rouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa:

-- "Mutta mitä siinä on luomista?" -- keskeytti rouva Esempio. "Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys... kuinka minä nyt sanoisin Teille... sehän on _valmis_. Senhän sanoo _tunne_, mikä on oikein ja mikä ei."

Harhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla kertaa.

-- "Anteeksi, rouva Esempio", -- tarttui hän taas puheeseen. -- "Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin näin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni johtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin selittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa ajatustapaanne... Puhutte _tunteesta_, joka muka sanoisi, mikä on oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne... samaten luonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä elämän ohjaksiksi..."

-- "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" -- keskeytti rouva Esempio, yhä vilkastuen. -- "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta... ja jaloa... ja kaunista... Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee kenellekään vääryyttä... Ettekö Te sitä usko?"

-- "Niin... No... Kyllä... Anteeksi!" -- tapaili Harhama epäröiden ja tietämättä mitä vastata.

-- "Minä sanon teille esimerkin", -- huudahti taas rouva Esempio. -- "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen, vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä... Rupesi ahdistelemaan saatavaansa ja... Äts!... Kerta hän sitten ajoi minut kiroten kotoaan pois _jouluaattona_, kun menin vieraaksi. Minä vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran auttaa'."

-- "Vai niin!"--virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:

-- "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät ole mitään... Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!"

Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja jatkoi:

-- "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!... Minä sanon Teille siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille... Ätsh!" -- huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan liikkeen.

Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä. Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain... Hän mietti kaikkea sitä, mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä. Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt kymmeniä tuhansia... Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti surulliselta... Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli rouva Esempion menneen elämän muisto: _nykyinen elämä_...

Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:

-- "Niin... Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa..."

Ja ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken kuluttua vilkkaasti:

-- "Kun Te nyt tämän kuulitte -- että tyttöni on aviottomana syntynyt -- niin Te varmaankin halveksitte minua... Tehän tunnutte olevan porvarillisen yhteiskunnan ihmisiä."

-- "En suinkaan halveksi!" -- vastasi Harhama väsyneenä. "Haureutta: uskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin avioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen, tavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle rakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden ja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi... Solmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo yhteiskunnan siveyskäsite... ainakin osaksi..."

-- "Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin ajattelette!" -- huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: "Minä luulin teitä aivan vanhoilliseksi... Armiira!... Armiira menee nyt peseytymään!" -- lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten Harhamalle kysyvästi: "Vai kuinka?"

-- "Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan", -- vastasi Harhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä kosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä tulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset, jota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla. Hän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan henkisesti häntä alempana.

Armiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä:

-- "Saako Armiira teetä?"

-- "Ei Armiira saa nyt", -- vastasi äiti.

-- "Entä sokeria?... Saako Armiira sokeria?" -- kysyi tyttö edelleen.

-- "Ei... Armiira menee nyt vaan nukkumaan."

-- "Voi... voi!" -- nenitteli tyttö poistuessaan.

Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:

-- "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat -- jos niin saan sanoa -- avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu... Vai kuinka Te ajattelette?"

-- "Kenties!" -- vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän: "Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista lapsista silti tule neroja."

-- "Ei nyt kaikista", -- myönteli rouva Esempio. -- "Riippuuhan se myös vanhempien verestä ja lahjoista... Mutta ottakaa esimerkiksi Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys ja äiti vaa-aatimaton... vaatimaton maalaistyttö... Minunkin ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen... Senkin isän suku on samanlaista roomalaista aatelia... va-anhaa, vanhaa aatelia... niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa antiikkista ylimysverta... Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista talonpoikais-aatelia... Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän kanssa... Ja myöntäkää, että siinä on neroa!... Katsokaa!"

Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:

-- "Kyllä!... Kyllä!... Aika siroja!"

Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin _tavallisen_ ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa, lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa. Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana, kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus oli se _tulisin_ hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:

-- "Isä on suurempi minua."

Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli teostansa alkaa.

Nyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen pistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän hämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä.

-- "Jaa!" -- lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja yhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä ja siksi nousi ryppy otsalle.

-- "Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?" -- kysyi rouva Esempio katkaisten pienen vaitiolon.

-- "Kiitos, rouva!"

-- "Pitäisihän tämän olla hyvää... maksaa kolme ruplaa naula", -- puheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. "Vai eikö se maistu teistä?" -- lopetti hän.

-- "Kyllä!... Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen sen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt kaiken huomioni", -- vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa kieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi taas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen pulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä, kuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella mateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi kiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen virkahti hän:

-- "Ehkä minä jo häiritsen Teitä?"

-- "Ette suinkaan!... Päinvastoin!" -- vastasi rouva Esempio taas vilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: -- "Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?"

Harhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja sosiaalisia aineita.

-- "Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'", -- tarttui rouva Esempio puheeseen vilkkaasti. -- "Sivistyneen ja intelligentin ihmisen huomaa jo ulkomuodosta."

Ja avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita suortuviansa, jatkoi hän:

-- "Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on joku 'ala'... tai miksi häntä nyt sanovat?... Huomasitteko?"

-- "Kyllä... Kyllä!" -- myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys oudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti.

-- "Millä alalla luulette minun olevan?" -- jatkoi rouva Esempio ihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä suortuviansa silmukoiksi laitellessa.

-- "Ehkä olette taiteilija?" -- vastasi Harhama tuskastuneena, epäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi maalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui näistä kyselyistä.

-- "Niin, mutta mikä taiteilija?" -- jatkoi rouva Esempio kyselyään.

Harhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla:

-- "Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai..."

-- "Ei... Minä olen näyttelijä", -- keskeytti rouva Esempio jyrkällä äänenpainolla.

Ilmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä. Hän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että ei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi useita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään pyyteli hän anteeksi:

-- "Anteeksi, että en tiennyt!... Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut maan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata oman kansan sivistys-elämää."

Rouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle päässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä:

"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä taiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni Helga Riuttalaa... Ehkä olette sen kuullut? Ainakin teatteriarvosteluissa?... Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt näyttämöllä vakinaisena."

-- "Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!" -- yritti Harhama, tunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä.

-- "Ei se tee mitään", -- katkaisi rouva Esempio selitellen:

-- "Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi vuotta virkavapaana... Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa uudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö... Meidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään."

Ja innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää uudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia. Hän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m. on tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa tehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava: vatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa helman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen:

-- "Katsokaa käyntiä!... Uuden plastiikan mukaan on astuttava näin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän Valkamalaan... neljä kilometriä mitä tätä väliä on... että saan kauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin... Katsokaahan!... Näin!"

Ja hän eli taiteessansa, kuin perhonen kukassa, tai tyttö peilin edessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat, tai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston: _nykyisyytensä_... unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset ja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa iloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa: siinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava maineenseppele.

Mutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki plastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää. Rouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei muutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen tulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin alkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa innostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet nyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi.

Rouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja herttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia, poimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli, sitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa: taiteeseensa.

-- "Katsokaa! Tämä liike tehdään näin... Ja tämä näin", -- selitteli hän Harhamalle.

Harhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva Esempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse pyörähtelevältä, tepastelevalta.

Mutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa kukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli niitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli soleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun pingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti hymyilemättä...

Rouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta otsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli viattomana, avomielisenä:

-- "Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia plastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet selittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'"