Part 26

Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön. _Kunnianhimo_ alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat jos vaan _otat_..." Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on _neroa_... Ole vaan rohkea!... Ole rohkea!... Ota ja syö!"

Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden voimien edestä pölynä.

* * * * *

Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa. Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta, kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.

Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon. Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan aateliksi.

Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa. Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina, maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt _tarvitsivatko_ ne hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden edessä ja... Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen korskeana ja...

Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä. Hän _ylisti_ sitä... Hän puhui:

-- "Kansalaiset!

"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on pahimpia:

"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."

Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita miellyttävän. Hän jatkoi:

-- "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."

Hu-hui! -- vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat puhujaa yhtenä silmänä.

-- "Ne ovat meidän ajatuksiamme", -- voi lukea kaikkialta.

Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!... Katso!...

Harhama jatkoi:

-- "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa hartioillanne. Te olette ainoat oikeat _herrat_. Te kannatte painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille..."

Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän nosti sen maan ensimäiseksi... ainoaksi... kaiken luojaksi. Hän kumarsi sitä.

Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:

-- "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan kynnyksellä, käskekää _niiden_ astua alas. Ja jos ne eivät tottele käskyä, _repikää_ ne silloin alas!"

_Voimmeko_ me sen tehdä? -- näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina, köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:

-- "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa."

Yhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana. Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti tavotellen:

-- "Kun suomensuvun _pohja_ nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä, karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät Suomen kanteleen täyteen vireeseen."

Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi suuttuneena. "Oikein... oikein!" -- kuului ääniä ja näkyi ilme kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin _he_ ovat ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan kanssa:

-- "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen, pohja nostetaan pintaan."

Aivan niin! -- voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.

Aivan niin! -- viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:

-- "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä, missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista. Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."

Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.

Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä: Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:

-- "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."

Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa kerjäläinen...

Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.

Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:

-- "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen, että..."

-- "No, hyvä toki!... Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää elää", -- keskeytti toinen.

Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan vakavana:

-- "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. _Elämä on kovaa kivimäkeä_... varsinkin näin köyhälle... Ei siitä tahdo saada millään urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."

Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat tosiksi...

Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä, salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen ainainen toveri: _kuolema_. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä luurankona, _elämä_ viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä: hautaa kohti.

Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta: armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:

-- "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan täyty..."

Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:

-- "Se on kukistava papit... Se on hävittävä rotat ja sisiliskot elämän kivimäen koloista... Se on vapahtava kuolemanpelosta ja kaikesta..."

Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:

"Ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeimman kaiun saa."

Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän mietti:

-- "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu saa korkeimman kaiun."

Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi. Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa kuuli ne sanat _ensi kertaa_, oli hän ajatellut, että hän kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli alkanut sommitella runoa.

Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta. Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös tuliroihuinen _kunnianhimo _... Ja se tunne sammutti jo kaikki epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.

Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:

-- "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"

Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena kyvyistänsä:

-- "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että minä olen _heidän_ miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku..."

* * * * *

Pauhu kulki avaruudessa... Äärettömyyden osa puhkui suurissa synnytyskivuissa.

Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina... Äärettömyyden ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa... Tulisumu huusi tuskissansa... Sen hirmukierintä yltyi... raivostui... kiihtyi... Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin kourin... Se tappeli, kuin peto... Se piiskasi tulisiivillänsä puristelijaansa... Se ärjyi ja vapisi... ja huusi... ja raivosi... ja kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi... Se ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä... Kaksi luonnon suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman suurta sylipainia.

Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat... Tulisumut pakahtuivat tuskiinsa... Äärettömyys oli pauhuna... Tyhjyys vapisi... Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä... Emätin raivosi synnytyskivuissa...

Kuului hirveä räjähdys... Äärettömyyden osa oli tulimerenä... Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan... Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta... Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa...

Maailmoiden syntymähetki oli joutunut... Tulisumuhirviö oli halennut tuskiinsa... Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä... Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot... Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa... Tappelivat tiestä... tuhosivat toisiansa... kierivät tulikerinä... huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa...

Mutta kaiken sen pauhun... ja tulen... ja huudon... ja pauhinan... ja raivon... ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja käärmevaltikka kädessä... Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä, kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet kädessä... Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin tuliroihu... Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana, kuin kaikki sekin kirkkaus... Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana kaikkea kirkkautta... Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.

Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:

-- "Jehovan portto: äärettömyys on _synnyttänyt_... Se on emästänsä purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt... Se synnyttää _nyt_ vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy raskautua _minun_ käskystäni... Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä minulle..."

Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti sen voimaa:

"Joka emä, kohtu, kantaa kohta sulle sikiöitä. Sekin, joll' ei ole rantaa eikä päiviä, ei öitä, sulle siittää maailmoita. Sinua ei kukaan voita."

Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät laulua... Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden perukoilla... Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat... Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:

-- "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä maailmoissa!... Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!"

Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:

"Käskysi on ruoka, juoma meille, sekä lepo myös. Oikeuden virran-uoma olet sinä. Kohta työs ovat loppuun suoritetut. Silloin ovat nuoritetut Vihollises kädet, jalat. Silloin suuruutesi salat kirkastuvat niin kuin koi. Sit' ei kukaan estää voi."

Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun säestyksenä... Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui ja pauhasi... Perkele jatkoi:

-- "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut... Siinä itää jo minun henkeni, jota teidän on vaan vaalittava... Huomishetkenä puhkeaa maanpäällä ihmishengen pakahtumasta _minun_ henkeni hedelmä... Harhaman henki on nyt _kypsä_. Huomishetkenä on siitä puhkeava isku Jehovan kasvoja vastaan... Huomishetkenä tarttuu hän kynään ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on _minun_ hampaani."

Ihana enkelilaulu pauhasi... Syntyneet maailmat syöksyivät tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua...