Part 25

Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle... Saattajat polvistuivat Kroisoksen eteen... Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena kullan orjan polvelle... Tytön silmissä oli hehkua... etelämaan tulta... poltetta... povessa oli Egyptin polttavaa himoa... Hän kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan... Kroisos värisi... Hän oli orjattarensa orja... Hän karkeloi sen sanelun mukaan... Toiset orjattaret soittivat tanssin tahtia...

Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan orjaa... He pesivät hänet vilpoisella vedellä... Vettä kantoivat sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa... Jo oli kullan orja vedellä valettu... hän oli jo suudelmilla saippuoitu... kuivattu hiuksilla... Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen... Siellä odotti häntä rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina... paljas povi hekkumana... Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan yön uniin...

Piru puhui enkeleille:

-- "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn puun oksalla... Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka Jehovan väärää valtaa vastaan..."

Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa... Hän oli puettu purppurapukuun... Herkut tuoksuivat pöydällä... viini vaahtosi maljassa... Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina... toiset hienoissa hameissa... toiset vielä hienommissa... pukuna miltei aivan paljas hieno hipiä... Heillä oli käsissä kultakäädyt... otsakoristeina helminauhat... Silmissä hehkui outo tuli... povesta nousi lämmin tuoksu... Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja...

Piru puhui enkeleille:

-- "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle... Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme kullan orjalle... Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu... Rikas mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun... Niin terävä miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus hänen aseenansa..."

Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat... Ahneus-alttarilla heloitti punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:

Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan iloa, joka on pois käsistä kierimässä... He punnitsivat sadasti joka kolikon... He pyörittelivät niitä hyppysissänsä... He venyttelivät niitä, silmissä ahneuden tuli... kullanhimo... hopean halu... sielussa rikkaudennälkä ja -jano...

-- "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat _hopeaa_", -- huomautti Piru. Näky jatkui:

Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla... Vaimot uhrasivat kyhkyisiä ja mettiäisen poikia... Israelin tyttäret rukoilivat polvillansa... Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin esihuoneeseen... Alkoi tinkiminen... Papit punnitsivat hopeaa... He pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa... Sormet vapisivat... Silmät paloivat... Judas Iskariot tahtoi enemmän... Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta... Kuultu huokauksia...

-- "He tinkivät Jehovan hinnasta", -- huomautti Piru.

Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu... Judas Iskariot poistui synkkänä... Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli murheellisena... Päät painuivat alas... Huokaus nousi rinnoista... Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli...

-- "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla kullalla... Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan..."

Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui korskeana, suurena, voimallisena:

-- "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien alle... Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. _Hän nousee Sitä vastaan_... Hän on suurempi, kuin Kain."

-- "Hän on sitä sinun armostasi", -- tarttui Piru.

Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:

-- "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan, on jo _viha_... Ja se on luja kuitu minun rihmoissani... Hän vihaa Jehovan _pappejakin_..."

-- "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta hopeasta", -- todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä, hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:

-- "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa..."

-- "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä... Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on _oikeaa_", -- vakuutti Piru.

Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:

-- "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo... Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja..."

Eereme-enkeli vastasi nöyränä:

-- "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni... Jos et sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta kullanhimosta."

Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:

-- "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä ostetun tavaran _heti_..."

-- "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea, Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", -- todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:

-- "Katsokaa!"

Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui palvelijoillensa:

-- "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta. He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset ahnurit..."

-- "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti kierivä omena. Se _ei voikaan_ jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin olisivat he saaneet _sinun_ miekkasi käteensä", -- järkeili Piru. Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:

-- "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä. Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan..."

Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:

"Aseinasi kirkas kulta välkkyy, hohtaa, salamoi, niinä nousta hiekka, multa, sekä kivi, vesi voi. Missä sinusta on henki, sitä kukin janoaa, hän on silloin sulle renki, helyjäsi tavottaa."

Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean helahduksena.

Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.

Elämä on kovaa kivimäkeä...

Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen varrella asuva kansa.

Pohjola on voiman ja miesten maa.

Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan. Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki voimansa, jos mieli ehtiä perille.

Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:

-- "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi muuttuu paratiisiksi... Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen onnenkukka-ulappasi."

-- "En minä mitään kaipaa... Täällä on niin tyyntä ja onnellista sinun luonasi", -- vastasi rouva Esempio.

Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.

* * * * *

Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita. Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.

Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän vatsaan.

Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne olivat lyhyet ja selvät... Ne kuuluivat: _"Suomalainen kansallishenki peruskiveksi! Kansa eheäksi!"_

Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan, kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.

Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun korvissa. Se kuului:

-- "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet. Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan! Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä, eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"

Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.

Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu. Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas, itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa, koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä, kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita, salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita, ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.

Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee... Kunnianhimo roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi rihmaksi, joka häntä veti työhön.

Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan, joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä jumalanpalvelusta.

* * * * *

Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen taivaalla jo yöt läpeensä.

Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:

-- "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa... Entinen jää aina tulevalle pellonhöysteeksi... Siksi se kasvaakin aina uutta, eikä koskaan lopu..."

Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:

-- "Niinpä se on... Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista homeista... Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen haudasta... Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti... Ei pääse milloinkaan elämästä pois..."

Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi harvasanaisena:

-- "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän pellonhöysteeksi..."

Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta. Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" -- ajatteli hän.

Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:

-- "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä... Niille laitetaan juhlia ja niitä muistellaan... Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia..."

Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:

-- "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi niille juhliakaan..."

-- "Niin... Eihän sitä kunniaa kaikille riitä... Se on kallista, kuin kulta", -- tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:

-- "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa, että kuolee unohduksiin..."

Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin. Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta käsistänsä päästää, ei mädätä elämän _tuntemattomana_ pellonhöysteenä.

Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:

-- "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä... Se on toista, kuin itsensä kehuminen..."

-- "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita joulujuhlia", -- lisäsi Laurilan Aapo.

Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi, jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa. Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä jatkoi puhetta:

-- "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä... Kun sattuisi syntymään uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!... Onkin näin kovin repaleina ja eripurainen..."

-- "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen Väinämöinen... Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä, kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", -- tarttui Laurilan Aapo.

Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä. Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli, ettei ollut jo _ennen_ ottanut seppelettä, joka näytti häntä odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti. Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:

-- "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja... Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun, niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä... Se on laulamisen, niinkuin muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee nälkä... ihan viimeinen tiukka..."

-- "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty... Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi Väinämöinen", -- lisäsi siihen Peltovaara.

Timo nousi ja lopetti:

-- "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua... Se on niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään kuolemaan... Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään..."

Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun. Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.

Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.

* * * * *

Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä. Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen keskustelun valossa.

Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana, tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.

Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika. Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä, Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:

-- "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan johtamana... Jäi ehoksi, kun lähimme... Nyt on rikki revittynä... Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole itsekään omansa... Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin... Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle... Siitä päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa... Kovin on heikko kansa-parka, heimoriitojen repimä..."

Mielikki puhui surullisena:

-- "Jäi metsä eloa täynnä... Joka kuuseen jäi orava, metso joka mättähälle, koppelo joka koivuun... Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi mustaksi kontioista... Nyt on metsä tyhjä... Eivät kävele karhukarjat kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla... Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?... Liekö mennyt vieraalle väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta..."

Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen poukamaa, ja lausui surullisena:

-- "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on kaloista joki... Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki..."

Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:

-- "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä... Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras... Ei ole enää heimo puhdas... Syntyy jo sekasukua..."

Ukko lausui lopuksi surullisena:

-- "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa... Pelastus ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä... Nyt tarvitaan Väinämöistä... Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta, joukosta Kalevan kansan!..."

"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä, huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi..."

Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:

"Valitkoon uus' Jumala uuden suuren lauluniekan! Pidelköön häntä kivuissa, kärsimyksissä kovissa niin kuin matoa tulessa, kunnes laulaa suuren laulun, hätähuudon hirvittävän, särkemähän tomuksi mielet, että kirot kirpoavat pois mielen jäätymistä."

Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin, kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi tyydytyksensä.

Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat henkiset revontulet.