Part 24

-- "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos tullakseen... Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun todistus taskussa..."

Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja, jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt kohtu hedelmöitymistänsä.

Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas, kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja voimaansa.

Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan, joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen voikilon upporikkaalle papillensa.

-- "Peto!... Peto Hän on!... Pappien peto!... Niiden vesisieni, jolla imevät köyhien hien", -- mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka hetki.

Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä, mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin väelle, lausui Timo harvakseen:

-- "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa, niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy..."

Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken. Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden istuimelle...

Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin. Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia, avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä. Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.

Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä, viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin, jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen, nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus ei riitä", -- jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava palkka!"

Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia, kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", -- ajatteli hän -- "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä." Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen: "Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras..."

Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?" -- oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.

Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa, metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla, Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla. Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla, millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi apua, _palvelusta_ tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea...

Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime hetkinä...

* * * * *

Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta ja kuusen latvassa keinui harakka.

Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha, kodin suuri rauha:

Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa. Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä. Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu. Annikki lähtee kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!..."

Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka voi liata kodin, jota vaimo vartioi?...

Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä. Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa. Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana...

Päivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu, tuli liedestä... Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona. Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja voimana kädessä...

Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan, uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa. Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin puhtaana pitäjä.

Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät, vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle jää kodin rauha...

Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:

-- "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!..."

Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana. Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia. Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla...

Se on Harhamalan kotirauhaa...

* * * * *

Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa. Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.

Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran kohota Harhamalan uneksitun linnan.

Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua, ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan, alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.

-- "Herra Harhama", -- puhui hän, -- "meillä on täällä ikävä asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat enemmänkin."

Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää tyyneytensä ja antaa papin jatkaa:

-- "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta seurakunnassa..."

Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja halveksiminen. Hän vastasi papille:

-- "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman papit..."

Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti äänettömyyden puhuen:

-- "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä, jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi hyväksyä..."

-- "Ja _miksi_ ne eivät voi sitä hyväksyä?" -- keskeytti Harhama. Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan, ulkonaisesti tyynenä:

-- "Miksi ne eivät voi?"

-- "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet... eivät ole tavallisia", -- yritti Airola.

Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä, salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:

-- "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."

Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.

-- "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", -- lausui Airola hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.

Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta. Hän lausui tyynen näköisenä:

-- "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."

Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä houkuttelevampina.

-- "Niin", -- alkoi taas Airola rauhallisesti. -- "Ymmärtäkää minua, herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"

Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on _vaimoni_. Nyt hän ei ollut koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja. Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta, jolla papit myövät verta... viinaa... petosta... Hän nousi ylpeänä, tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:

-- "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"

Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen. Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:

-- "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että _he_ joutuvat häpeään."

Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:

-- "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"

Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.

-- "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" -- huokasi rouva Esempio. Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä rohkeammin, aivan kuin uhmaten.

Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:

-- "Näet, että se kestää, jota epäilit... Kestää ilman Jumalaa ja yhteiskuntaa..."

Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.

-- "Se ei saanut tästä veroa... tullia ei saanut minun rakkaudestani ja pappi alkoi jo herjauksensa..."

Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto: raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä...

Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan, veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi, puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.

* * * * *

Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa suonissa juoksivat koreat virrat.

Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis, rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy... kaikki hohtaa... kaikki kiiltää... kaikki kimeltää kultavalona.

Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla salaperäistä... Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen... pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin... taivaan tumma ilman sineen.

Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde, pikkuinen avain vyössä kiini... Toisaalla näkyy tahkoja... ahjoja... alasimia, joilla enkelit seppinä takovat... Ahjoissa palaa kaunis tuli... vasarat välkkyvät siroina... Kaikki välkkyy... kaikki hohtaa... kaikki pyörii... jyskää... häärää... Kaikki on kaunista satua... tarua... uskomatonta... salaperäistä ja siroa.

Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen alla... Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria vartioiden... Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä, kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi... Se on ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.

Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea Eereme-enkeli... Hän on nuori ja ihana... Tukka on kullanvärinen, peittäen hartiat hulmeellansa... Silmissä hehkuu kullanhimo... povessa hopeanhalu... hipiässä jalokivien hieno jano... poskessa helmien ikävä...

Hän on ahneuden äiti... kullanhimon kaunis emo... Hänessä syttyy kullanhimo, kuin lempi tytössä... Ahneus vuotaa hänestä... Se vuotaa maitona nisistä... se uhkuu koko hänen olemuksestansa...

Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat jalokivet... Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä riippuu niskan alle asti... Se on kypärin koristuksena, pidellen suussaan siroa, hohtavaa helmeä... Eereme enkelin vyöllä riippuu kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana värivyönä vyötäisille solmittuna... Ne avaimet ovat kulta-aarteiden avaimia... Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille... Niillä avaa hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden imeneet...

Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki... Siksi ei se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen punasinervä tuli himmene... Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä tulikin ijankaikkisesti...

Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu... Se on ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin... Siellä tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen... turmeltuma kuolleen lihaan... syöpä ihoon... Kullasta ja hopeasta tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta... tauti rokkovisvasta... kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko sielun... Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan... He alkavat vaania kierivää kultamurua... pyytävät sitä, kuin otusta... palavat sille uhritulena... unohtavat kaiken korkeamman... juoksevat vaan kierivän kullan perästä...

Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa... Hopeaan ne jauhavat hohdetta... jalokiviin kirkkautta... helmiin välkettä, joihin tarttuu Eeremen ahneuden henki... Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat sitä tahkoavat... Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle syötäviksi... Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki, ei ehdy kullanhimo vuotamasta...

Ja kun kultamuru on kieriksinyt... ollut ihmisten käsissä... kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä... Se loppuu lopulta... Se häviää tomuna takaisin maahan... Maan suonet kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa... Se joutuu siellä myllynkivien väliin... ahjoihin... tahkojen tahottavaksi... tomuna Eeremen syötäväksi... Eeremen maitona ahneuden punasinervään uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon... tarttuma-aineeksi hopeaan... kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä ihmishenkeen ahneudeksi...

Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan... Ahneudentuli paloi punasinervänä kukkana astiassansa.

Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:

-- "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia... Se on suurimpia voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä... Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa... Välistä se voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä Jehovan kielletty puu kantaa... Katsokaa, miten paljon se antaa ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!"

Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat...

Kroisos itse istui kulta-istuimella... Häntä palveli kolmetuhatta palvelijaa... Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla... toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi... kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä... saippuoivat suudelmilla... kuivasivat hienoilla hiuksillansa... neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin... viidennet soittivat peseytyessä... kuudennet tanssivat suudelmilla saippuoidessa... hiuksilla kuivatessa... pukiessa... hyväillessä...

Ateria odotti... Orjat kantoivat herkkuja... orjattaret viininvahtoa... toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi... kolmannet tanssivat viinin kunniaksi... suudelmien suloksi... juojan itsensä iloksi...

Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa... Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua... itse soiden harpun mukana... He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan orjattarina...

Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat, kolmannet tuoksuivat tyttöinä... kullan orjan huumeena... sen viettien viihdykkeenä...