Part 23

Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki, niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen, ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille. Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta, johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli, ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. _Jotakin_ vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä...

Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle. Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia, jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen. Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat... Hän pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja...

* * * * *

Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina, tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.

Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät. Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja hän oli puhunut heille:

-- "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan kamarasta kiskotte."

Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä, ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä, ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan. Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he ovat niitä _oikeita herroja_, he ovat niitä kansan ensimäisiä.

-- "Tämä on sitä oikeaa puhetta", -- lausui Ritavaaran Mikko Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen Aapo lisäsi:

-- "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki toisten suuhun..."

Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella, ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä...

Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden, jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään, _ovatko_ Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.

Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola, joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:

-- "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella, vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti... 'Paremmin pitää kasvaa!' sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella... Niin purki lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää mene porokon kanssa tappelemaan", -- lopetti hän kertomuksensa.

Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen: omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun sitä _taidolla_ puristelee... Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan tolkuttomasti pitelemään..."

Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:

-- "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on tartuttava... Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä..."

Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:

-- "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella väännettävä..."

Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

-- "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi... Ja mitä kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa... Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä..."

Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi... saivarteluksi... verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun, että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa: maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.

Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa järäytti työtä pyytäessään:

-- "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut tarpeekseni tehdä työtä."

-- "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", -- oli hänelle vastattu ja osotettu ovea.

-- "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois menemään", -- oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.

Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat, Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit, ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten parissa.

Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä. Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi henkinen kukka.

* * * * *

Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.

Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti metsässä pakkasen vasama.

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto. Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.

Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat, avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa. Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin. Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa tulihiilenä polttanut.

Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra Davidin kaupungista."

Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi jatkoi:

-- "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja rikkaille."

Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!"

Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui taivaallisen rauhan sumuihin.

-- "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda meitä!" -- veisasi pappi.

Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin, virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä, joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda, armahda!" -- nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja maan Jumalalle.

Mutta Harhama paloi tulena.

Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat, avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana, jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman terävä luukynsi.

Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä...

* * * * *

Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat... Yöt syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi, ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta. Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri värit.

Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:

-- "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin tulisitte kokoukseen."

Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet _itse_ tarttuivat asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.

-- "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", -- puhui Hautavaaran Kustaa.

-- "Metkuilkoot vaan!... Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät. Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa viimeksi ulvoo", -- virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.

Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö. Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja lausui: "Tulkoon valkeus!"

Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.

-- "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane herravallastakin", -- murahti taas joku savupilvestä.

Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:

-- "Kyllä siinä on vielä kiskomista... Ruotsalaisten herrojen hampaat ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot... Ei niitä pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan... Mutta kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä..."

Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha, ylevän-näköinen Peltovaara lausui:

-- "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen hampaat..."

Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa katkaisi pitkän vaitiolon:

-- "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun ovat pahempia, kuin karhun hampaat... Karhukin toki ymmärtää pitää miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä..."

Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä. Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:

-- "Niin... Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa ja sitten syövät siitä likojansa... Ilkiöt!..."

Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä. Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:

-- "No, kyllä ne lakkaavat... Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla, niin kyllä ne muuttuvat... Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet..."

Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.

Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" -- lausui hän. -- "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta, kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne. Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia, sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"

Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: -- "Seiso lujana! Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! -- se on Korpelan tunnuslause."

Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen. Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä, Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä _uusista_ on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", -- ei hän voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei voinut muuta vastata kuin:

-- "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka luulette kannattavan!"

Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa. Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä. Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.

Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa. Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten, puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan. Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen langanpää oli jo käsissä... Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.

* * * * *

Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.

Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.

Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat tielle, kuin maan alta.

Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin kala vedessä.

Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa. Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa, ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen. Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa viereen.

Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:

Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä kuoli. Vaimo itki ja puheli:

-- "Timo! Milla sitä nyt eletään?... Millä tuvan hirret vedetään?"

-- "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", -- lausui Timo.

Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa. Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.

Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin suurin, maansa ensimäinen.

Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:

-- "Kyllä se tuo elämä on _kova koulu_."

Mutta oitis lisäsi hän: