Part 22

Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt akkunan alta... ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" -- oli Timo ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki rukka!" -- ajatteli hän mennessänsä.

Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!" -- huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä _masentanut_. Tyynenä lausui Timo Annikille:

-- "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän meille vielä tämä louhikko... Ja jäämmehän me itse toisillemme..."

Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa...

Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän...

Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli hirret hartioillansa _kantanut_. Uskollinen Annikki piti pirtin puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.

Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa, hymyili julki... Päivät kierivät... Jo oli maantie tulossa, vaan ei masentunut miehen mieli... Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja lausui:

-- "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon sieltä talon hinnan."

Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" -- ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse laski polvillensa ja lausui:

-- "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista, lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"

Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui miehekkäänä Jumalansa edessä.

Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa, vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka vaati suuren hinnan...

Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki jäivät yksin.

Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin uskollisesti heitä tervehtimässä...

Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän raskaana ja lausui:

-- "Timo!... Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä on edessä uusi koettelemus."

Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä lohdutellen:

-- "Mutta joka aamu on myös uusi armo... Elämä on täynnä Hänen armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure, Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko..."

Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:

-- "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."

Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä ja vaimon rakkaudesta.

Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen kyyneleen ja siunasi Timon työn.

Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen heillä elämäntaival ja kivimäki kova.

* * * * *

Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.

Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se roiskutteli veripunaisia revontulia.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä hän ansaitsi kirjoituksilla...

Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan karaistun kansan joukkoon.

* * * * *

Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat, valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa...

Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä, kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen syömästä ruuasta.

Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.

Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja lausui:

-- "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra..."

Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:

-- "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta kuoleman kanssa on vaikea painia... Ei siinä voimakaan auta..."

Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:

-- "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun..."

-- "Kaikki suistuu sen suuhun", -- vahvisti joku joukosta. "Ei se edes valitse palaansa..."

Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki, tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä, joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä, raskas äänettömyys painosti.

-- "Niin on... Niin on", -- vahvistivat naiset.

-- "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän..."

Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" -- ajatteli hän.

Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin polvillensa ja lausui:

-- "Elämä on kuoleman kukkanuppu... Kun se kukaksi puhkeaa, niin loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin mettiäinen puna-apilassa..."

Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

-- "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä... Sen palkka on niin suuri ja varma..."

Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi, jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä, kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.

Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui hiljaa:

-- "Eihän se elämä vielä siihen lopu... Kun päästään 'sinne', niin alkaa ijankaikkinen elämä..."

Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo _maanpäällä eletty elämäkin_ on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta, irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:

-- "Niin se on... Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei elämä lopu... Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa ja katkaise miehen päiviä..."

Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo jatkoi puhelua, lausuen:

-- "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi valmistua..."

Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui harvakseensa:

-- "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen... Ei se päästä ketään sinne ennen aikojansa... Se on semmoinen kukan kasvattaja, että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen..."

Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:

-- "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä..."

-- "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut koettelemuksillansa", -- huokasi Annikki.

Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä. Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.

-- "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", -- lopetti Timo...

Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat. Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.

Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala ihmis-elämää.

-- "Mitäpä siinä on... Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman saada omansa", -- lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.

Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren elämänkäärmeen harjaa.

Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.

* * * * *

Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.

Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.

Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa. Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla, sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa, keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.

Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.

Jo kääntyivät rattaat kartanolle... Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa. Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!

-- "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" -- lausui Harhama.

-- "Kiitos noutamastasi!" -- vastasi rouva Esempio, ja pirtin puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:

-- "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota -- sen tulevan tähden -- sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme täällä elämän näytelmän todellisuudessa... Täällä on niin puhdasta..."

-- "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät _sinun_ hoidostasi", -- lisäsi Harhama.

Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa jatkoi rouva Esempio:

-- "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä... Kiitos että tunnet minut!"

Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä, raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä ja kuolemansa kysymystä.

Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä, silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui Harhamalle:

-- "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme tietää!... Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat lastani... Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni kasvattaa."

* * * * *

Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa. Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja tomuinensa.

Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna, istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:

-- "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset... Minä katsoin vähän aikaa ja ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' -- sanoin minä, otin kiven syliini ja kannoin koreasti pois..."

Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:

-- "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän 'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla..."

Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:

-- "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut vielä niinä aikoina... Riitti vielä voimaa toisellekin antaa..."

Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta elämänviisauttansa:

-- "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa... Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan... Se on toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan ja holhoomaan..."

-- "Niinhän se on", -- myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo jatkoi:

-- "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa..."

Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:

-- "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin... Minullakin on ollut joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä kovastikin puristaa... Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä..."

Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.

Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa:

-- "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!..."

Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi. Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi, tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä, jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen _itsensä_ työhön raskaan elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka elävät kansan taakkana.

-- "Lopun tehkööt itse!" -- lopetti hän mietteensä.

Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä. Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana puujumalaansa...

Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla. Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.

Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen. Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.

* * * * *