Part 21

Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena punnusten lisänä: miekkana... Katkeruus ja riita pursusi kaikista lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä, huurteinen hengitys...

Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma elämä, omat teot... Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan, muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului suuri huuto:

-- "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!"

Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan. Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa sen hengen vetämänä.

Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle nälkäisenä, rikkauden janoisena.

* * * * *

Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän kulki taas kuplana sen virran pinnalla.

Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.

Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa. Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä, tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta unohtumattomuutta.

Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi tietä avautui hänelle silloin: _rauhantie_ ja _väkivallan polku_.

Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: "valitse rauhantie! Se on varmin ja turvallisin".

Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja lausui:

-- "Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi."

Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet...

Aika vieri, tiet sumenivat.

Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa asioiden kulusta ja jatkoi sitten:

-- "Miehet!

"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee _meidän omien poikiemme nostamana_. Mutta vielä pitemmälle on laskettu kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana, estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni. Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset hallitsijamme."

Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan. He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:

-- "Miehet!... Tehkää se juoni tyhjäksi!"

-- "Hyvä!... Me nousemme", -- vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä puhui sitten:

-- "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet sitä polkemassa. Kansa on _meidän_ pelastama. Minä itse olin teidän johtajianne petturityöstä suohon laulamassa."

Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa edelliselle:

-- "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä, että suomalainen kansa saa lopultakin vallan."

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- jyrisi väki puolipimeässä huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:

-- "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä."

Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela jatkoi:

-- "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen, jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me _saamme_ sen vallan. Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran puristaa myös _valta_ tämän maan herroilta." -- Ja lyöden nyrkkinsä pöytään, huusi vankka puhuja:

-- "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!"

Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko. Sadat olivat kahtena.

Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi voimakkaalla äänellä:

-- "Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta, sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat: isänmaankamara ja Jumala."

-- "Oikein!... Hyvä!... Hyvä!" -- mörisivät tarvaalaiset miehet pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän oli hetkessä niitä "toisia". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta. Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies, joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui. Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä. Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun hän nousi ja puhui:

-- "Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon, että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin."

Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:

-- "Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä solvataan _yksityisenä_, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä. Mutta jos Suomen miestä solvataan _suomalaisena_, silloin häviää yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Niin!" -- ryöppyää yhteistunne.

-- "Seis solvaaja ja lakki päästä! -- on meidän sanottava..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein", -- kohisevat virinneet mielet. Kuuluu murinaa. Puhuja jatkaa:

-- "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta sallimaan, te vastaatte, että..."

-- "Ei!" -- ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:

-- "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja _me yksin_ tuomitsemme erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha _omassa maassansa_. Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei _solvaa_..."

-- "Oikein... Oikein", -- huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva tarvaalainen joukko.

Harhama jatkoi:

-- "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen... Sen tunnussana on: Koko kahle poikki!"

-- "Oikein!... Oikein!... Oikein!" -- kuului pimeästä. Miehet tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.

Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille keränpohjallisille...

Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä, kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui, kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:

-- "Kylläpä nyt on sumuista!"

Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui myönnytellen:

-- "Sumuista on, sumuista... Semmoistahan tuo on koko elämä... _Koko elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua_... Kyllä se sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä..."

Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen. Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten. Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän sumua.

Viimein alkoi ajaja puhua:

-- "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä..."

Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti, kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:

-- "Tulemme juuri Lammaskallion luo... Se on juuri tässä meidän kohdalla..."

Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja jatkoi:

-- "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa lampaita... Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole kelvanneet..."

Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi. Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot kutsuivat häntä ikitanssiinsa...

-- "Mitä?... Mitä?" -- uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:

-- "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan lammasta syömässä... Vanhempina aikoina se on syönyt siinä ihmisiäkin..."

Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja lausui halveksivasti:

-- "Joutavia juttuja!..."

Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle, aaveeksi keskelle korpea.

* * * * *

Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle. Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.

Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele puhui lieskasta:

-- "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle... Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan väärille poluille!"

-- "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", -- rääkyivät korpit vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.

Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi. Siellä lorisee sata lähdettä... Siellä kuohuu kymmenen koskea, kukkula jokaisella koskenkorvalla... Kuusi lampea läikkyy siellä kuvastimina... Lammin rannat ovat runoa... selällä ui kaunis sotka... laulaa korea alli... Lehto on siellä laulua... koskenkuohu soittoa... puro on värivyö... polku heleä helminauha... Siellä on nurmi kukkamaana... jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi...

Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat... valuu ihana sävel... tuoksuaa suloinen tuoksu... heruu hempeä helle ja paistaa heleä päivä...

Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä, nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille. Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa... Päälaella on kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä... hohtavana... somaan vyöhön solmittuna... Uuratti on ihmeistä ihanimpia...

Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta... He vetävät siitä laulua ja runoa... kauneutta ja ihanuutta... öiden valoa... illan hämyä... auringon armaita säteitä... taivaan sineä... koskenkuohua... metsän kauneutta... rannan runollisuutta... Siitä syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy... ei kierre tunnu...

Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa isänmaan runolliseksi... sen kuuset kukkaisiksi... nurmet perhoisiksi... rannat lauluisiksi... järvenselät siintäviksi... ahot armastelumaiksi... laaksot kuherreltaviksi... Hän koristaa niillä purot helmivöiksi... joet värillisiksi... kukkulat kauneiksi kukiksi... näköalat morsiamiksi... iltahämyt hääyön uniksi... aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi... yöt armaan syliksi... päivät armasteluajaksi... koko maan kauniiksi tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna...

Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan...

Perkele osotti näkyä ja lausui:

-- "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla..."

-- "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin lemmenkaipuu ihmisen povessa", -- vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi lieskasta ylpeänä:

-- "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen virittänyt _väärälle_ polulle... Hän on sen virittänyt ahtaalle polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä valtatiellä, jota koko maailma kulkee..."

-- "Se todistaa, että _sinun_ tiesi on oikea", -- lisäsivät palvelijat.

Perkele lisäsi karskina:

-- "Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan elättää... Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä..."

Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat häntä. Perkele jatkoi:

-- "Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja, jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa... Pitäkää huoli, ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne."

-- "Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan", -- vannoivat palvelijat.

Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele lopetti puheensa ylpeänä:

-- "Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni..."

Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi pimeydeksi.

Työn aatelia oppimassa.

Elämä on kova koulu...

Menemme pari päivää ajassa taakse.

Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla, laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista lyhentymistä.

Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala, lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.

Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä lausunut:

-- "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon onni."

Korpela -- se oli paikan nimi -- on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.

Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa, oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, _mies_ kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja miehen käsivartta.

Ja _mies_ oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne niitä perukoita _hiellänsä_.

Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän _pojat_ olivat jo miehiä ja miehet karhuja.

Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.

Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle. Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä, "ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon elämän runoutta...

Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas, lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa..."