Part 2
Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä... Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen puuhillensa nauranut.
Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan muistomailla.
Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän taas uhman-ohjakset käsiinsä:
Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:
-- "Turhia loruja!... Jumala!... Tällä maapalalla olen Jumalana _minä_... eivätkä kuvitellut Jumalat... ihmisten pelätit... Tätä maata komennan _minä_, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta... Minä itse karistan täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka haluaa..."
Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:
-- "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään..."
* * * * *
Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina. Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle karhulle.
Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse... Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan...
Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli pulpukalla, riihet lämpisivät.
Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella, ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.
Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut isänmaastansa varsinkin henkisesti.
Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana. Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui syvemmälle metsän sydämeen.
Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu...
Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen levätäkseen... Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.
Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.
Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä nousu. Mutta hänen _henkensä_ oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.
Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta, hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman pelon.
-- "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", -- huokasi hän.
Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät salaisten voimien terävät hampaat.
Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti...
Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa, kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea vastaan... Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle, jännittyi ja -- raukesi epätoivoonsa...
Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut. Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.
-- "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", -- mutisi hän lohdutukseksensa.
* * * * *
Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi, vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat, suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.
Hän oli päässyt verenmakuun... Hän oli toiselta puolen nähnyt koko maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"
Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen: kapinanhengen kanssa.
Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:
Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.
Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa. Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan joku kekäle, katkera ja polttava tunne.
Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa, korottautui hän ylemmä heitä.
Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:
-- "Nouse kävelemään!"
-- "Nousen minä, nousen armaani", -- vastasi palvelija ja nousi.
Mutta silloin komensi pikku-poika:
-- "Istu!"
-- "Istun minä kultaseni, istun!" -- lohdutteli vanha Sanna istahtaen.
Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan. Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois, saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla leikattiin jukko poikki.
Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas... Sittemmin oli hän poikajoukon paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.
Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.
* * * * *
Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria, tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi totisena ja rauhallisena:
-- "Niin... Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia: korinkantajia ja herrasväkeä... Jos ei olisi kaikessa molempia, niin elämä olisi kanneton vakka."
-- "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat... tai _kukaan_!" -- keskeytti Harhama ärtyneenä.
Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen verkkolankoja.
-- "Onhan se aletun työn jatkoa!" -- iloitsi hän.
Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.
-- "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei _mitään herrasväkeä_ ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita syöpäläisiä", -- suunnitteli hän työtänsä.
-- "Ja toinen tärkeä asia on saada ne _halveksimaan_ sitä herrasväkeä", -- jatkoi hän.
Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle puolen hän polki, siellä petti pohja.
Hänen henkensä sinapinsiemen: _epäily_, oli itänyt ja anastanut koko hänen olemuksensa...
-- "Valitkoot itse perustuksensa ja sen _tulevan_!. Minun asianani on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä _olevaa_ vastaan", -- ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen: "Pääasia on saada niissä nousemaan _kapinanhenki_."
Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten. Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle. Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen. Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana _epäily_...
Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä tuulen varaan rakennettua...
Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata sen ystävyyden.
Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja vastasi:
-- "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun _suomalaista_ kansaa ei vielä ole... On vaan vierasta herrasväkeä ja suomalaista työväkeä. _Kansa_ syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät yhdeksi..."
-- "Mutta hävitetään se kahtiajako", -- tarttui Harhama kiihkeästi.
-- "Niin... Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" -- virkahti Alkula.
Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle. Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana _paossa_...
Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin _se_ ja sitä hän ei uskaltanut paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa...
-- "Millä?" -- toisti Alkula.
Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:
-- "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana..."
Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan... Hänenkö sanansa pitäisi sitten olla aseena?... Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:
-- "Puhdistihan Jeesuskin temppelin _ruoskalla_... köysiruoskalla..."
-- "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi... Mutta sanokaapa: Ovatko _ihmiset_ koskaan voineet ruoskalla _puhdistaa_ mitään?" -- lisäsi siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.
Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:
-- "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään muuta... Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet yhden pahan _toisen_ pahan tieltä pois?... Minä en tunne asiaa... mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai eikö."
Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:
-- "Onko sitten _se temppeli_ pysynyt puhtaana?"
-- "En minä sitä väitä", -- vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset ovat siinäkin taas _moskaa_ käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita temppelistä pois ajaessaan... Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen ympäriltä... Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan... Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu..."
Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:
-- "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä..."
Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:
-- "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?"
-- "Tarkoitan", -- vastasi Alkula -- "sitä, että meidänkin aikanamme esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen, ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut tulla _tuomitsemaan_ elävät ja kuolleetkin..."
Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:
-- "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: _elämän_, ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan..."
Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli alkanut häntä jäytää pikaisesti... Hän näki edessänsä kohoavan jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon, ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.
Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.
* * * * *
Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui, hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli _suuri_... se ei "etsinyt omaansa"... se tyytyi vähään... se uhrautui toisten hyväksi... se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta, rakkautta, mainettakin... Se oli palvelemisen arvoinen...
Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt _oliko_ edes kurjia hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden aatteen: _maailmankurjuuden_.
Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.
Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.
-- "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla, näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen _oikean_ vapauden hengen", -- järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:
-- "Olisihan se perustettava... seura..."
-- "Olisi", -- murahti toinen.
Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.
* * * * *
Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki, ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat... Kaikki.
Kaikki... kaikki... kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.
-- "Ja minä olen menossa sen kidassa", -- vaikeroi Harhama ja jatkoi:
-- "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa... Miksi?..."
-- "Ja jos _et voi_ pelastaa, miksi et sitä ilmoita?..."
Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.
Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta, tai _ei voi_ pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä... Hän tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä, kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun teoksensa, vaikka verellänsä.
-- "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", -- ajatteli hän yhä uudestaan, loppumattomiin.
Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille, ilmaisematta kumminkaan _minkä_ teoksen hän aikoi kirjoittaa. Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku selittämätön... Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina kysyi: "Onkohan tämä oikein?"
Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki...
Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi. Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:
"Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas luoksemme -- jonka luulen pian tapahtuvan -- tuotte ne muassanne takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa, sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois antanut.
Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne, rukoilemme puolestanne.
Anna Vronskaja."
Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että _munkki Pietari_ siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan... Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden munkkien siunaama kynä...
Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän ikisotkeutumaa...
Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.
* * * * *
Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli työmiehen puvussa.
-- "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", -- lausui hän Harhamalle.
Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut. Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon, että joku oli kavaltanut.
Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.
-- "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", -- huomautti Zaiko.
Harhama katsahti sormenpäitänsä... Hän tunsi suoniansa pitkin juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:
-- "Ikävää on, että äitini sai vihiä... löysi papereitani... Hän oli monarkisti eikä jaksanut kestää... Sydänhalvaus oli minun kädestäni lähtenyt..."
Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva... Verenääni soi siinä, kuin viulunkielessä...
-- "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", -- pyysi Harhama.
-- "En tiedä... Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla... Koetan nyt ulkomailla jäähdytellä", -- vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä silmissä.
Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta. Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi nopeasti:
-- "Muistatko Hiiden myllyssä... kun samppanjalähde lorisi ja alastomat tytöt tanssivat?"
Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti... Molemmat miehet olivat entisen itsensä varjoja... Heidän eteensä ilmestyi mennyt elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä, kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä... suuteloilla... salaperäisellä... Se näytteli suuria suunnitelmia, kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä... Se näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia...