Part 19

On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen perälle.

Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä häiritsemättä.

-- "Huuu!... Huh... huu!" -- huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.

Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden kotia kulku...

Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan. Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja keihäs iskee haavan kontion rintaan.

Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden, suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti...

Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.

Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi. Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja, vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.

Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa...

Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä. Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön... Rahtuna litistyy hän sen voimien rakoon...

* * * * *

Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy luomaan _yhteiskuntaa_. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu... Polut muuttuvat teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin... Jo viheriöi nurmi notkossa, pelto koristaa mäkeä... Kellon pohja on valmis...

Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä... Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa teitä myöten... Kello alkaa jo käydä... Se laajenee ja täydellisentyy. Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä...

Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat suoria teitä... Kello laajenee ja koneisto lisääntyy... Ryysyinen jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.

Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima...

Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se voima, joka kaikkea vetää... kaikkea käskee... kaikkia rattaita komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon... vetovoima maailmaan... luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut suuriruhtinas ja tsaari.

Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina viskautuvat ne toistensa ympäri.

Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa... Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat jo hänen käskystänsä.

Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu kylillä... Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla. Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä mukaa.

Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja vallanpakahtuma.

Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on hävityksestä syntynyt uutena... Nyt soivat jo postitorvet... Kirjeet kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa käydä säännöllisesti.

Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.

Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.

Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa... Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä, kanavoissa ja virroilla... Jo viheltää veturin pilli... Rautateitä myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki käy, kuin vedetyssä kellossa.

Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma, mitä maailma on nähnyt.

Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen, Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä. Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset, velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin, sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän. Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.

Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.

* * * * *

Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja kaukainen Mandshuria ja Koreakin.

* * * * *

Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:

-- "Miehet!... Mätä olette tehneet?"

Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:

-- "Hornan luola!"

-- "Hornan luola!" -- leviää huuto yli maan.

-- "Hornan luola!" -- vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.

Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen... Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa... Siinä kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit... jyrisivät sen koneet... haisivat sen haudat... helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen... Siinä kellossa loistivat kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni vettä ja äärettömyys elämää...

-- "Voi!... Voi!... Voi... Voi!" -- kuuluu silloin vihlova tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen...

Mutta kaikki on myöhäistä... Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu... Koneisto yhä lisäytyy... Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä... vilisee hihnoja... huutaa pillejä. Kaikkialla surisee... hurisee... elää... kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet... kuuluu huokauksia... helskyy iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja... nähdään nälkää... risat ja alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa... joutilaisuus kukkii työn hartioilla... vääryys valuu oikeuden nisistä... oikeus vääryyden utarista... Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat... useammat tuhannet syöksyvät niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille elämäntuskaa.

Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.

Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen Tsaarin tasalle... Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut, valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä. Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut. Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan kuoleva ole ennen häntä kiivennyt... Hän oli löytänyt vallan ja voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon lerkahduksina...

Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave...

Venäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui kellonheilurina maan ympäri...

Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna toisiinsa... Kuuluu kirahdus... Sitten hiljenee kaikki... Taivaalle alkaa kohota uhkaava pilvi... Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä... Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa...

Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain. Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät tulta... kiväärit rätisevät... miekat välkkyvät... pistimet tunkevat ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä ja kuolemasta...

Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:

-- "Seis!" -- ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki vapisee sen edessä.

Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki, ihmiskunnan suuri päivä.

Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat palasivat takaisin rautoihinsa... Hornan luolan luoma joukko-ihminen ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää...

Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä... Hornan luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta... Kullantemppeli imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa... Elämä kasvattaa ja puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.

Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä, rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina, kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:

-- "Tapa on semmoinen, että: _Tempus edax rerum_." [Ajanhammas kalvaa kaiken.]

* * * * *

Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa, hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa. Avautui se loistava vapauden aika, jolloin _paja_ oli kuningashuone, _seppä_ oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta nousi vapaa tuliroihu, ja _pajan noet_, jotka koristivat sepän otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin _nokinen seppäkin_ oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.

Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut kaikki kahleet.

* * * * *

Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se _yksi_ voitettava.

Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä...

Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui historian suurena hyökyaaltona.

Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:

-- "Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!"

Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään veristä vääryyttä.

-- "Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä, vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä", -- oli heillä vastaus.

Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.

-- "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" -- kuuluu väkijoukon huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.

-- "Ne ulvovat kuin susilauma", -- lausuu joku tarvaalainen.

Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa, puhuen väellensä tyynenä:

-- "Ei hätää, se on _suomalaisuuden_ susilaumaa, jota Viik _nyt_ johtaa. Niin, _nyt_. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä, että suomalaisuuden sudet ulvovat jo _vallannälästä_. Se on kansan _itsetietoisuutta_... Se on Viikin vallan joutsenlaulua. Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla: _'vallannälällä'_... Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä puhkeamista... Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se vallannälkä..."

-- "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" -- kysyivät Riston miehet.

-- "Meidän" -- vastasi Risto -- "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa. Yksi _sinne_ -- te tiedätte -- ja toinen Viikin väkeen..."

-- "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan... On jo entistä kyllä!" -- keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat toisiansa, kuin kaksi puukon terää.

-- "Juuri nyt", -- jatkaa Risto. -- "Historia ei odota myöhästynyttä. 'Ehdi, tai kaadu'! -- siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä. Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä monta..."

Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle, voidaksensa sitä kukkaa suojella.

-- "Alas tarvaalaiset!" -- huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto jatkoi tyynenä:

-- "Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja _niin pian, ettei hän ehdi sitä saada turvaan_. On laitettava, ettei hän saa yhdestä yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus voitaisiin siepata nyt _heti_ ja heittää valta _omaan_ susilaumaan. Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin ilveslaumassa."

Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten katkeruutta.

-- "Alas!... Alas, petturit!... Valta kansalle! Valta meille!" -- kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä, jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.

Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen kumoon.

Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei ollut noudattanut kansan tahtoa...

Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen, yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille miehille:

-- "Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa..."

Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina. Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin, näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.

Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.

* * * * *

Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen tuleva ruoka: uusi elämä.

Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla, valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä, Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:

-- "Viikin Roolandin väki vaatii valtaa... Paras on antaa valta hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku..." Hän oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.

-- "Hyvä!" -- lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan. He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:

-- "Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien lisäpainoksi... Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna maksaa kullan... Miekka jää silloin voitetulle... Elämän vaarallinen ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:

_"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius."_ [Heittäkää miekka punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa suomennos.]

* * * * *

Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui morsiameksi.

Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken. Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat. Kysyttiin: Kuka astuu valtaan?

Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.

-- "Meidän väki valtaan!" -- huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan ryysyinen väki.

Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat ihastuivat.

-- "Rooland Viik valtaan!" -- huusi Viikin Roolandin joukko.

Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista kukasta.

-- "Rooland Viik peräsimeen!" -- kehottivat viikkiläiset.