Part 18

Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan, pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja esimerkki: se toinen aateli.

* * * * *

Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen ytimien läpi.

Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa, kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket...

Kaikki kukkii kauneuden terällä... Hopeahohteisten pylväiden ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi, pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset selässä taiteellisena hampaikkona...

Temppeli on valtaavan ihana.

Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille... Kunkin vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden, etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset...

Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis _kunnianhimonkupla_. Se säteilee satavärisenä... Se loistaa yhtenä kirkkautena... hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki kunnianhimon kuplat... Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.

Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä... Hänen vartalonsa on taiteen alastomuutta... sen parasta puhtautta... kylmää, kuollutta suloa... Se on elotonta ihanuutta... suurinta virheettömyyttä... Hän on taiteen ihana kukka...

Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa hänessä, kuin sisälmys ajettumassa... naiseus tytössä... miehuus nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla... Kerran oli hän etsinyt sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli kurotellut Jumalan kunniaa... noussut jo sen valtaistuimelle... Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota... Hän lankesi Perkeleen palvelijaksi...

Mutta kunnianhimo oli yltynyt... ajettunut... etsinyt tyydytystä, kuin portto miestä... himo kukkaansa... Hän oli astunut Perkeleen valtaistuimelle... kurotellut sen kunniaa... sen kruunua... sen valtikkaa...

Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään kunnianhimonkuplaa... Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini, elävillä käärmekahleilla... Hänen vankeutensa on ijankaikkinen... Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata...

Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden, että Aarama yrittäisi karata... Käärme kietoutuisi silloin vyöksi Aaraman ympärille... sitoisi hänet lujemmin kiini...

Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa... himo irstailijassa... Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin kärsisi hän kuin rauta tulessa... Sitä varten on kunnianhimonkupla... Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu... Siihen tyydyttää hän ainaisen himonsa... Siksi on se kupla ijäti kirkas... ijäti kaunis... ijäti katoamaton... Se sikiää Aaraman himosta... Himo yltyy taas saadessansa tyydytystä... se yltyy, kuin vietti kerran makuun päästyänsä...

Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis, tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna... Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi... ei kääntäisi silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä alttaria, kuin vietin kiihottimeksi... kuin nisäksi pojalle... pojan huuleksi tytölle... porton hapseksi irstailijalle...

Hän seisoo ijäti paikoillansa... Kädessä on hänellä hopeanvärinen käärme... Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa... Tukka on hopeanvärisenä laskeutunut hartioille...

Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku säveleesensä... Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.

Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla... Se on Aaraman kunnianhimoa... Laala-enkelit soittavat silloin säveleen lyyrallansa... Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu... Se tulee säveleen kutsumana... Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman kauniilta kämmeneltä... Se vie sen ihmisten ihailtavaksi... niiden tavoteltavaksi... niiden himoittavaksi... niiden elämän tekijäksi... niiden oppaaksi elämässä... matkan suunnan määrääjäksi...

* * * * *

Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen, jossa maailmat liikkuivat bakteereina...

Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen enkeleitä... Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään... Kauneus kukki poskessa... ihossa puhdas hipiä... vartalossa oli viettelys sulona... sen soleutena... sen notkeutena... sen houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja suloa.

Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.

Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:

-- "Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä... Mutta meidän herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät houkuttelevat pois väärältä polulta... Hän lähettää heille kauniita kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille palvelijansa Aaraman kauniit kuplat..."

Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:

"Hän kirkas kupla on ja haihtumaton. Hän aina valkenee, ijäti selkenee. Pimeässäkin silmään sokeankin hän aina hohtaa, kirkastuu."

Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi:

-- "Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä... Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan aistipunakukka... Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!"

Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis Niilinlaakso palmuinensa... temppeleinensä... obeliskeinensa... sfinksinensä...

Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa... faaraon tyttäret uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.

Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa... Orjat vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille... Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka... Faaraot istuivat valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä... Piru selitti kuulijoillensa:

-- "Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista kuplaa. He tavottelevat _kunniaa_... Heidän kunniankuplansa on saada pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua ajatellessaan eksy Jehovan poluille..."

Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Hänen kuplasensa kauniit Jehovalle kostaa, maasta suuret pyramiidit pilviin asti nostaa. Luona sen jo kaikki häärää, ettei muista tietä väärää."

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa, miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan verkoista!"

Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa... Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa, kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa jumaliensa keralla... silmässä etelän himontuli... ihmissulo ihona... notkeus vartalon sulona... kaunis kiemahdus jokaisena kädenkäännähdyksenä.

Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä, jokainen jänne jousena. Piru selitti:

-- "He eivät tee sitä _hyödyn_ vuoksi. He tavottelevat kiekolla Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan poluille..."

Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:

Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat varustautuivat... Kilpailu alkaa... Ajajien vaunut murskautuvat pylväisiin... Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista... Toiset nääntyvät jo tielle... Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa... Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla... Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:

-- "Heillä ei ole mihinkään _kiirettä_, mutta he juoksevat kumminkin henkensä takaa... He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa _juoksemalla_... He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan ahtaita polkuja..."

Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:

"Hän se kaikki polut aukoo, joilta kaunis kupla hohtaa. Hän ei lopu, hän ei taukoo. Jokahinen hänet kohtaa, joko juoksee taikka käy. Hän on aina, vaikk'ei näy."

Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä. Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana. Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka, taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.

Piru jatkoi saarnaansa:

-- "Mutta ne, jotka eivät jaksa _juoksemalla_ saavuttaa herramme palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä _seisomalla_. Katsokaa."

Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa... Ne soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä...

Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.

Piru osotti näkyä, selitellen:

-- "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen _seisomalla_. Niin valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan kiviset polut..."

Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu:

"Kaikki sinne vierii, kaikki sinne kierii, missä häilyy kunniankupla. Siinä kaikki pyörii, siinä kaikki hyörii. Hän on tutkimaton."

Piru saarnasi edelleen:

-- "Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: _oikeuteen pyrkiminen_, Jehovasta pois kieriminen."

Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:

-- _"Ave, imperator, morituri te salutant."_ [Kuolemaan vihkiytyneet tervehtivät sinua, keisari.]

Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa päälle... Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan... heittäytyivät virtoihin... sukelsivat niistä ylös... syöksyivät vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina... kaatuivat joukottain... kiemurtelivat lämpimässä veressä... yrittivät uudestaan karata kuolemaa kohti... Hannibal itse taisteli hurjimpana... Rooman sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä marmorikovina.

Piru selitti enkeleille:

-- "Heillä ei ole ollut puute maasta... He eivät taistele isänmaan tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa... Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie heille Aaraman kauniilta kämmeneltä".

Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:

"Kaikki halu on kuin miekka: pylväät, isänmaiden hiekka, pyramiidit, kilpataistot, tiede, taide, kaikki vaistot, kantaa kupliaan hänen sarima-lintunaan".

Piru lopetti:

-- "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!"

Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla, laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo. Elämä tarjoili armaita nisiänsä... viiniköynnös rypäleitänsä... puu hedelmiänsä... pensas marjojansa... ranta lämpöistä aaltoansa... Kaikki kutsui _elämään_... nauttimaan... huumautumaan... Kaikki avautui tytön sylinä... morsiamen vuoteena... elämän armaimpana.

Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes. Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi...

-- "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista _suurin_ ja _kiihkein_. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", -- selitti Piru.

Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana vartalossa.

Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:

-- "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme polut ihmishengelle..."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Kerjäläiset, kuninkaat sinä polvillensa painat. Edessäsi taivaat, maat taipuvat ja kumartuvat... Kaikki tanssii, kun sa soitat. Jehovan sa kohta voitat. Suuri olet, loppumaton, viisas, syvä, tutkimaton."

* * * * *

Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito morsiuskylvystänsä...

Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä polvistuessa... Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele loisti suurena ja puhui palvelijoillensa:

-- "Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen."

Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.

-- "Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle", -- todisti Piru. Perkele jatkoi:

-- "Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen pappinsa solmisi Harhaman _yhteen_ naiseen on tullut Jehovan hirttonuoraksi. Hänen _oma pappinsa_ on sen surmansilmukan Hänen kaulaansa heittänyt..."

-- "Mutta papin kättä ohjasit _Sinä_", -- huomautti Lempo. Perkele jatkoi selitystänsä:

-- "Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova kieltänyt. Se on kylliksi..."

Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti hetken kuluttua viisailla eleillä:

-- "Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt. Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle tutkain... Se Harhaman tieto on _minun_ hampaani, johon Jehova on kantapäänsä astuva..."

Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He veisasivat:

"Jos niin tahdot, kaikkein suurin, kaikki aseeksesi kääntyy: Vihollises kantapääkin sinun hampaaksesi vääntyy. Kaikki sua palvelee, Kaikki sua tottelee,"

Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:

-- "Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani. Ja ne loistavat... Ne häikäisevät silmiä... Sen oksat notkuvat minun tulipunaisista hedelmistäni... Se puu loistaa minun enkelini aistipunakukista, kullasta ja kunniasta... Katsokaa!"

Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä. Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän edessään avautuivat maailman rikkaudet... sen hekkuma... sen ilot... sen taide... sen nautinnot... sen palatsit... kuningaskruunut... välkkyvät valtikat... paavien purppuraviitta... avorintaiset naiset... aarteet... kuohuvat viinit... valta... kunnia... loistavat seppeleet... heilahtelevat sukkanauhat... kauniit helmat... hienot hiukset... kaikki mitä maassa on...

Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä ja kysyi:

-- "Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?..."

Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja värisi... Perkele kerskui ylpeänä:

-- "Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän omenan jokaisella askeleellansa..."

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:

-- "Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä nisuksi. Mikä ero niillä on?"

-- "Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään", -- vastasi Piru.

-- "Sinä vastasit oikein. _Minä_ seulon oikean väärästä, eivätkä ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei", -- kerskui Perkele.

-- "Ja sinä olet erehtymätön", -- lisäsivät enkelit.

Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka jatkoi:

-- "Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. _Hänen täytyy kirjoittaa teoksensa_."

-- "Jos se on _sinun_ tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla", -- todistivat enkelit. Perkele jatkoi:

-- "Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan härnäys, joka häntä _herättää_ Härnäilijäänsä vastaan. _Mutta hänen kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla_. Aaraman kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava..."

-- "Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti sinun omenasi", -- tarttui Horna.

Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:

-- "Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta tavotellen... Koko maailma on tapaileva minun kupliani... Toiset tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä on isänmaa... Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi koristava..."

-- "Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi Aaramalla valmistuttanut", -- vannoi pääenkeli Kehno.

-- "Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen kompastuskiveksensä", -- todisti Hiisi.

Perkele jatkoi:

-- "Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita aistipunakukkia. Katsokaa!"

Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa... Vaimot riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi... He riisuivat sitä kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi... Parthenonin kauniit portaat olivat väkeä täynnä... Akropolis oli sitä tulvillansa... Huilun soittajat soittivat... Naiset päästivät jo neidon hameen... Miesten silmät paloivat... Jo näkyivät neidon kauniit hartiat... Miehet katsoivat huoahtamatta... Jo solahti neidon puku alemma... Jo paljastui kaunis rinta... Miesten vietit vetäytyivät vireeseen... Jo solahti puku vyötäisille... Miesten silmät kiiluivat himontulina... Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma... Miehet kiemurtelevat himonsa käsissä... Neidon puku soluu alemma... Jo paljastuu kaunis lantio... Miehet ovat pedonrajalla... Naiset paljastavat neitoa enemmän... Neito värisee... vavahtelee... ujostelee... arkailee... iho kukkii kauneutta... miehet tuntevat outoa makua... Puku on jo polven tasalla... Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa... värähtelee... arastelee, kuin kukka ensi valoa... Polvi puristuu polvea vasten... Miehet hehkuvat himontulina... Neito on jo aivan alasti... Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat... Neitoa saatetaan kaupungin halki... Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä... kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä... kaikki tarjoavat seppeleensä suudelmasta.

Perkele osotti näkyä, puhuen:

-- "He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä aistipunakukkansa... Minun yksillä antimillani ostavat he toista... He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa..."

Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:

"Sun on aistipunakukka, se on vihollistes hukka. Kaikki siinä karkeloivat, kaikki laulut sille soivat. Kaikki siihen pyrkii, halaa. Kaikkein siivet siinä palaa."

Perkele lopetti juhlallisena:

-- "Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä. Se jouduttaa miehen työhön pääsyä..."

Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä. Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman tavoteltavaksi...

Kun suortuva katkesi orjien kahleista.

Elämä on pettävää sumua... se on ainaista suurta humua...