Part 17

-- "Niin... Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, _minkälaisen_ elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö..."

Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys. Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:

-- "Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen: Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja loppu kyllä järjestetään... Näiden kahden asian tähden minun täytyi Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille eri ehdotuksia... Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun valtakirjan, että hän voi tehdä lopun... No niin!" -- lopetti hän. "Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku puro jaksavan virrallansa poikki kihnata..."

Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja toiveet. Hän vastasi hieman surullisena:

-- "Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne... no: siteet... _yhteyden_ tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne, sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta..."

-- "No, mitä 'mutta' taas?" -- keskeytti Anna Pawlowna.

-- "Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan testamenttia", -- vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.

-- "Taas päähänpisto!... Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?" -- keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.

-- "Anteeksi!" -- yritti Harhama puhua.

-- "No, menkää Te!... Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään unohtaa", -- keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi loukkautuneena.

-- "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin. Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta -- kun tässä nyt taas tuli siitä puhe -- että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja ne ovat..."

-- "Nohan?" -- keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.

-- "Nämä kaksi!" -- vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.

-- "Mhyh!... Lyhyet ovat sitten lankanne... ulottuvat pari tuumaa peukaloanne pitemmälle!" -- huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena. "Hullutuksia!... Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä jatkoksensa... Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!... Teissä asuu kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette. Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin... Mutta jätetään nyt tämä asia!... Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan... semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?"

Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.

-- "Kyllä... On _seuraa_", -- vastasi hän tuskastuneena. Anna Pawlowna jatkoi:

-- "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä _yleensä_, vaan sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne."

Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä tarkastellen:

-- "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on niin suuri tekijä ihmis-elämässä... Se tekee monesta tavallisesta ihmisestä aatelisen."

Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:

-- "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea..."

-- "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä", -- vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.

Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta, näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti, virkkoi hän lopuksi:

-- "Niin... Mitä on sitten se _oikea_ aateli?"

Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:

-- "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte kysymyksellänne sanoa: että _muka_ halveksitte aatelia... Kyllä minä ajatuksenne tunnen... En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla... Taas rypistätte otsaanne... Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita... Rypistelkää vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä... Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän aateliskaapunne... Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa kaapussa."

Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin, kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna kysyen:

-- "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?"

Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:

-- "Oma itseni... ja rouva Esempio..."

-- "Ah! Tämä jonka esittelitte?" -- tarttui Anna Pawlowna.

-- "Niin... Hän", -- vastasi Harhama kuivasti.

Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän vaiti-olon kuluttua lausui hän:

-- "Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla... Olettehan Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä nähdä..."

Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:

-- "Kenties hän onkin kaikkea _muuta_ kuin seuraa..."

-- "Niin!" -- lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:

-- "No sitten on asia toinen... Odottamaton se minulle kumminkin on kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä, toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää..."

-- "Ja mikä on se toinen syy?" -- kysyi Harhama. Hänen silmiensä edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä, alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:

-- "Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille _vaimo_ niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu 'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin _vaimo_..."

Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän kysyi ärtyneenä:

-- "Ja kuka on minut Magdaan sitonut?"

-- "Laki", -- vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.

-- "En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta", -- lisäsi Harhama ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:

-- "Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu _itse_ määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?"

Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän vastasi kierrellen:

-- "En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan vapaus, mutta _tässä_ asiassa sen täytyy olla..."

-- "Vai niin!... Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän suhteenne _tässä_ asiassa valinnan vapautta?" -- keskeytti Anna Pawlowna.

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä, jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:

-- "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi... Mutta eikö olisi Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole _sitä_ 'rikkautta' liian paljon koonnut... Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta, joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä ruostekaan raiskaa..."

Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista näkyä katsellessansa.

Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan Venäjällä ja lopetti naurahtaen:

-- "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän Suomen historian loimet höltyneet."

-- "Kiitos Teille!... Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", -- virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä oli sidottu.

Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:

-- "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?"

-- "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa hallitsevan suurkansan jäsen... no, olkoon käskijä", -- naurahti Anna Pawlowna leikillä.

Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana, punaisena, kipeänä paiseena.

* * * * *

Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla, kumpikin samalla varvulla... Ne olivat koko vuoden uskollisina kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä, jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt oli se _ainoa_ hetki tullut... Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys... Puro lorisi vallatonna... Päivä paistoi heleästi... Ilma oli höyhenkepeä, koivunvarpukeinu valmis...

Pesä oli jo höyhenillä peitetty... Koivunvarpu heilahti... Jo soivat luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa... Kottarainen lauloi emollensa lemmenlaulunsa...

Emo uinahti pesässänsä... Varpu heilui linnutonna... Puoliso oli nauttinut sen vuoden _ainoan_ silmänräpäyksen onnen...

Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa, vaaroinensa... Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä... Se lauloi päivät, lauloi yöt läpeensä... Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta...

Rakkaus on suuri, kun se on oikea...

-- "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja uskollinen on meidänkin suhteemme."

"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on ihmis-aatelin", -- lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.

-- "Kiitos siitä!" -- lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä... Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:

-- "Niin... Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa, kuin niidenkin rakkaus..."

Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden. Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei houkutellut hautovaa emoa pois.

-- "Tir... lir... vir!" -- visersi kottarainen. Varpu heilahti... ilma houkutteli siipiä... lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso emon pesältä.

Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta... Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen onnea...

Kevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet sen hetken hintana... Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja sen hetken ylistystä...

Rakkaus on suuri, kun se on puhdas...

* * * * *

Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa. Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia, mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset, ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella, varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin maailmankurjuus. _Ainoastaan_ se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten puheta lopullinen tietoisuus siitä että _ihminen itse on Jumala, sen oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky_.

Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa nuorison kanssa.

Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa onnistumaan.

Oli sunnuntai.

Alkulan isäntä luki raamatusta: "Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne, hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi."

-- "Hyvää päivää!" -- tervehti Harhama.

Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:

-- "Tervetuloa!... Mitäs sitä nyt kuuluu?"

-- "Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta asiasta... Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna, niin ehkä", -- alkoi Harhama puhua.

-- "Niin! Hyvähän se olisi!" -- äännähti Alkula, selaillen raamattuansa.

-- "Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun", jatkoi Harhama hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:

-- "Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin aateli."

-- "Ja mikä se on?" -- tarttui Harhama kiihkeästi.

-- "Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja muussa paheessa", -- vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.

-- "Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?" -- keskeytti hän nopeasti, tuntien jonkun piston.

-- "Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa", -- vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma. Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:

-- "Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta..."

-- "Niin... Minä uskallan puhua suoraan... Teidän elämäänne rouva Esempion kanssa", -- jatkoi Alkula.

Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä, kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi hän:

-- "Entä sitten? Mutta jos hän _olisi_ vaimoni?"

Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:

-- "Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan _julkiseksi_?"

Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:

-- "Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi, julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden varkaudeksi, vaikka sekin on _julkisesti_ hankittu... Sillä jos katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne, jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan..."

-- "Hävetkää", -- yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:

-- "Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti, että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen haureus on _parempikin_, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat _itse_ tunnustavat sen paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen _hyveeksi_ julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon, houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella, pettävällä kuorella?"

Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui ylpeänä:

-- "Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan: portto?"

Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän puheeseen, lausuen:

-- "Te erehdytte. Minä en ole _Teille_ sanonut, että rouva Esempio on portto. Minä puhun jokaiselle _itsellensä_. Juuri _Teidän_ silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. _Te_ olette syyllinen, se oikea portto... Minun silmissäni Te olette portto _mieheksi_. Te olette _mies_ ja vastuun täytyy olla aina _miehen_ hartioilla. Jos he peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on huono linna."

-- "Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?" -- uhitteli Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.

-- "Älkää taas kiivastuko... Te ette _voi_ niistä vastata. Pahan siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon kitkeä... jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan, ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren syvyyteen."

Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen vakavana:

-- "Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta sen rinnat _täytyy_ meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää. Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen, siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin koleraakaan. Sitä _toista_ me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa pois paikkakunnalta."

Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi hän:

-- "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän, niinkuin miesten asia. Minä _itse_ puolestani Teitä kunnioitan ja rakastankin, ja juuri _siksi_ olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen sijaan kylliksi _vanha_..."

Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas, nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena, ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:

-- "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon, kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te, kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" -- hän laski kätensä raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa kourissa. Minä tunnen elämän..."

Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi, peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä "mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.

Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa. Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi Harhama:

-- "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?"

Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet. Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:

-- "_Elämä on Jumalan jauhinkivi_... Se jauhaa oikean aatelin akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa... Se kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja puhdistaa koko kansan."

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana myllynkivenä.

Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare, toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä erkani akanana oikeasta.

Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. -- "Mitä on elämä? Mitä se on?" -- uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä. Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: _"Ego sum via illa, et illa veritas, et vita illa."_ [Minä olen tie, totuus ja elämä.]

Hän mietti hetken, mietti kaksi... Kaikki sumeni taas ja sumusta tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa tarkottaen:

-- "_Sinä_ elämä!... Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet syypää, että syytöntä loukataan... olet laittanut kaikkia hulluja sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä."

Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:

-- "Hiiteen moinen Jumala!... Hirviö... Olematon variksenpelätti!"

Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:

-- "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu... Minun seulani ovat omissa käsissäni..."