Part 16

* * * * *

Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.

Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:

-- "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin vihaisina.

Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:

-- "Semmoisia te olette!... Murhaajia!... Kavaltajia!... Pettureita!... Sala-ampujia!..."

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli kaikkien mieliä. Hänen verensä oli _ensimäinen_ veljesveren pisara, mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen kädellä...

Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen kaikista soista...

* * * * *

Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato: Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta, kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka valmistautui puhkeamaan.

Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen. Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia silmiä... Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä tuhansista suista vihanmyrsky:

-- "Alas aateli! Kansa valtaan!"

Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.

-- "Alas!... Alas aateli!"--raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.

-- "Alas!" -- tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:

-- "Toverit!

"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!"

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- riehahtaa silloin katkera huuto. Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:

-- "Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin viikkiläinen?"

Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:

-- "Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi, jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?"

-- "Ei", -- kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa ja rohkeutta. Hän lopetti:

-- "Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen suuteloita... Älkää antako niiden itseänne pettää!"

-- "Emme!... Emme!" -- räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla. Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen murina. Vaaran Esa jatkoi:

-- "Vannokaa niille pettureille kostoa."

-- "Kostoa!... Kostoa!" -- vannoi vihainen joukko-ihminen seisten elämän raskaana taakkana hartiankumara. "Kostoa!" -- kohisi joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:

-- "Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä on meidän voimamme?"

-- "Näissä!" -- räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:

-- "Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa. Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!"

-- Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- raikui loppumattomiin ja joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta temmatusta raudasta. Puhuja lopetti:

-- "Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin kaikkivaltias kansa... Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa."

-- "Oikein!... Oikein!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- raivosi taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen tunteittensa suurilla siivillä.

-- "Ei muuta, kuin kansa!... Ei muuta, kuin kansa!" -- liekehti kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.

-- "Ei muuta aatelia kuin kansa!... ei muuta Jumalaa, kuin kansa!" -- kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen mahtaviin säveliin.

Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät hänessä: Nikolai... Paja... Nikitin... Pommi...

Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä. Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle, kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota. Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä...

-- "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", -- lausui joku kuulijoista.

-- "Niin", -- vastasi toinen. -- "Mutta ne luonteet maksavat lukemattomien siveellisen sortumisen."

Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa... purki lapamatojansa... ei välittänyt sortumisista... söi armotta itseänsä ja todisti jonkun näkymättömän voimaa...

* * * * *

Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä...

Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille. Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa pesässä...

Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja tyttönen hyräeli:

"Ällös kuule, mitä maailma luulee! Sinä vaan elä emmi, älä emmi, vaan lemmi!

Voithan antaa eukon kieliä kantaa! Älä usko sä heitä! Lempi liittävi meitä."

Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat itkusta punertavat.

-- "Noo!... Heitä nyt, Helga, itkut!... Älä sure joutavia!" -- kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas rouva Esempion silmästä.

Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:

-- "Enhän minä... Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta kun ne ovat niin raakoja... niin raakoja... niin sanomattoman raakoja... Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi..."

Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:

-- "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua loukannut?"

Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:

-- "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista... Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään..."

Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:

-- "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!"

Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään. Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä kaikkea ja kuiskasi:

-- "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan, niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa..."

Rouva Esempio jatkoi:

-- "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten... Vaikka eiväthän he siitä edes mitään tiedäkään..."

Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana, johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.

-- "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" -- kehotteli hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui siihen:

-- "Niin... Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla, että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita... tai kuulee jotain juoruja minusta... Hän peruuttaa silloin testamentin..."

Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja... tulevaisuutta... kosijoita... rantakukkia... unelmia... ehkäpä pettymyksiäkin... Siitä johtui hänen mieleensä omat unelmat... Riuttalan ranta... Erkki... pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:

-- "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä..."

Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento, joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön, kostaakseen sillä _äidille_, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine sääntöinensä.

Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset. Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui edelleen:

-- "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi vihiä... Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia kielikelloja... Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin välejä sotkemaan... olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa..."

Huoneeseen ilmaantui joku musta... joku näkymätön... Ilmaantui aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno... hyvin hieno musta väri... Se laski siitä lattialle... hiipi kissana Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.

Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan rantakukkaa... ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä...

Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan. Hän riemuitsi jo itseksensä:

-- "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan otan päänahan päinensä suortuvista... kun kerran on pää polvella ja veitsi kädessä, millä suortuvia ajella..."

Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:

-- "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat..."

Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:

-- "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen ei tarvita edes mitään kunniasanaa..."

Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla. Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja lausui, mieli kukkamaana:

-- "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta... Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin oikeaa aatelia..."

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä... Puheen katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:

"Kahvi kiehuu ja eukot kielikonttia kantaa. Mutta lempi ei ratkee, eikä sen paula katkee."

Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön ratoksi.

* * * * *

Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten istuneen maailman alusta asti.

Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä. Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen: vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.

Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa. Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.

-- "Hei-li!" -- huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:

-- "Hah... hah... hah... haa!" -- kiusoittelivat pojat, matkien Heilin naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:

-- "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!... Tukkipoika se on, joka maasta ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu."

Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen. Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty elämän ilojen suuhun.

-- "Nyt se suuttua tupsahti... Emmehän me sinulle nauraneet", -- keskeytti Heili.

Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:

-- "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa... Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät! Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!"

Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset katselivat uutta tulokasta äänettöminä.

-- "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", -- kiivastui Heili.

-- "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden penikkakin... Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi, mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa... He-hei!... Meillä sitä aatelia ollaan..."

Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.

-- "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" -- kiivastui Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena. Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:

-- "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä nuolaise, ennen kun tipahtaa!... Kansa se on joka on aatelia, ja sen viulut ne ovat voiman viuluja."

Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja lausui:

-- "Mitä me siitä!... Se on niitä sosialisti-vimmatuita..."

Sarva yltyi yhä ja ylpeili:

-- "Antaa olla vimmatuita!... Omia oksennuksianne me demokraatit olemme... Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut... Niin, niin... Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos porvarit olisivat älynneet olla riistämättä... Mutta riistäkää, pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu... Ja kerta sitä sanotaan, että: Stop!"

Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku heistä murahti:

-- "Millähän sitä sinäkin sanot?"

-- "Milläkö kansa sanoo?" -- uhitteli Sarva. -- "Kunhan käsirysy tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on aatelia!"

Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt kolme... Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.

-- "Se on niiden tarvaalaisten syy... Nehän sen suututtivat", -- murisi yksi joukosta.

-- "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan... Sinähän olet jo heilumaan tottunutkin", -- pisti siihen Katri tarvaalaisten joukosta.

Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusi sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:

-- "Ah! _Elämä on kaikenhäviö_..."

* * * * *

Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä. Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.

Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää... äiti pukee lapsiansa puhtaisiin... mies siunaa vaimoansa... vaimo kiittää miestänsä viikon vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa... hymy huulilla. Se seuloi antimiansa... huolehti kotiväestä... jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin... puhtautta mieliin... sopua sydämiin...

Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko, josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. _Siinä_ asiassa oli hän rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän pöydälle. _Sitä_ rehellisyyttä ei hän _voinut_ olla noudattamatta silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa ja siksi ei hän _voinut_ tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä, kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon raatelemana.

Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se olevan aivan ehjä... joskus puuttui siitä jotain vähäistä... joskus kaikki... joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona...

Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina. Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän lakeuksille...

Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan pyynnöstä _incognito_. [Tuntemattomina.]

-- "Tuloni kait oli Teille odottamaton", -- puheli Anna Pawlowna ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.

-- "Kyllä... Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli _toivottua_", -- vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla valitulla sanalla ja kumarruksella.

-- "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia... tämä odottamaton tulonne?" -- kysyi Harhama, hetken puheltuansa.

Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:

-- "En tiedä mistä päästä alkaa... Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja... Olettehan kuullut kapinasta?"

-- "Kyllä..."

-- "No niin", -- jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko itsensä... Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei kukaan tiedä."

Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa. Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana, elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä, purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä paljon entistä: yhteiset keinottelut... Hiiden myllyn hurjastelut... uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan. Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme, joka söi itseänsä.

Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla äänellä:

-- "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua... Meitä ihmisiä johtaa Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on parasta... Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta..."

Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "_Hänkin_, joka on Jumalan kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on _Se Hirviö_... Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!"

Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:

-- "Kyllä elämä on joskus julma..."

Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:

-- "Ei se ole elämä... siinä on joku muu..."

Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä: