Part 15

Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat... Aalto loiskui... taivaanranta hävisi meren sineen... Jo näkyivät Suomen merilyhdyt... jo tuikuttivat omat merivalot... Kohta nousi saaria vedenrajasta... Ne olivat Suomen saaria... Laiva solui niiden välitse... Jo hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet... Laiva laski niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar ei ymmärtänyt sisarta.

Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen, lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne "toiset". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä, eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt miekka, vaan seppele...

Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden viimeinen voittokulku... Ei ainoakaan muinaisuuden suurista viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle, jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä. Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo, jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan _vanhimman_ olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi päälliköksi.

Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin olisi uudestaan astuttava _soutajiksi_ viikinki-kalerilaivaan ja raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla...

* * * * *

Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan _näkevänsä_. Kun kaksi tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:

-- "Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin."

-- "Ja sinun halaattisi länteen", -- vastasi toinen, eikä kumpikaan huomannut, että he olivat _alasti_...

Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.

Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.

Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja kirkasti sen säteillänsä.

Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:

-- "Katsokaa! Suomi ei ole köyhä..."

Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi, koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.

Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä väeltä:

-- "Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla _kiviä_ leiväksi, kun kulta kiiltää noin _likellä?_..."

Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:

-- "Tahdotteko muuttaa _kiviä_ leiväksi, kun kultaa on noin _paljon_?"

Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:

-- "Valitkaa kumman tahdotte!"

Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se osotti niitä ja lausui:

-- "Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden hallussa..."

Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:

-- "Ettekö ole tyhmästi tehneet?... Eikö teidän itsenne olisi hyvä olla kultavuoren vartijana?..."

Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti heitä:

-- "Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!"

Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt, miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia osottaen:

-- "Katsokaa repaleitanne! Onko _teille_ siitä kultakasasta kultaa liiennyt?"

Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä, kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.

Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:

-- "Katsokaapa niiden pukimia! Onko _se_ väki kitunut kullan puutteessa?"

Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:

-- "Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet oikeassa joukossa?"

Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:

-- "Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin kultavuoret ovat teidän!"

-- "Irti porvareista!" -- huusi ihastunut väki oitis.

Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata, kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja, viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei olisi aarre odottanut.

Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että heitä oli niin törkeästi petetty.

Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia, kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston poikiessa käärmeenpoikia sen poveen.

Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä, jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten... hedelmöittivät lapsiansa... sihisivät... siittivät kokonaisia poikueita... punasivat kohta savut punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine käärmeinensä...

Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään ja oksentamaan syötyä uutena elämänä.

* * * * *

Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:

-- "Te tunnette rouva Vronskajan?... Anna Pawlownan?"

-- "Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!" -- oli vastaus.

-- "No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt taas siitä muistutti", -- jatkoi Grafskij.

Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan, tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:

-- "Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä voin olla Teille avullinen sitä saadessa... Silloin voin oppia Teitä tuntemaan ja kenties suositella..."

Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota, ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei voi pois viskata.

-- "Vai kuinka Te ajattelette?" -- kysyi kenraali Grafskij, kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä. Viimein vastasi hän ajatuksissansa:

-- "Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään valtion virkaa kotimaassa... Olisin halunnut töitteni takia päästä Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä tekemään muitakin tutkimuksia."

-- "Aa!... Vai semmoinen asia!... No, hyvä on!... Minä mietin asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee", -- lausui siihen kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:

-- "Olen kernas tekemään, mitä voin... Tahtokaa vaan kääntyä puoleeni!..."

* * * * *

Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi syömistänsä.

Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua. Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa, entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.

Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto, yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon, näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret lämpimällä valollansa.

Kenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan. Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia. Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä, Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne puheenvuoron ja lausui:

-- "Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman ihmis-aateluutensa..."

Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huutavat Viikin miehet.

-- "Kutka?... Kutka?... Kutka ovat aateluutensa tahranneet?... Nimet esiin!" -- huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa rautaisella äänellä:

-- "Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan. Mainitsen niistä Vaarnan Riston..."

-- "Alas herjaaja!... Alas!... Alas!" -- huutavat Vaarnan miehet kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä, kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:

-- "Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista."

Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä. Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.

-- "Alas herjaajat!... Alas!" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset, Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä puhua:

-- "Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan hengen sudenmaitoa."

-- "Niin onkin!" -- keskeytti huudahdus.

-- "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", -- huomautti joku.

-- "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", -- yritti Erkki Finne jatkaa.

-- "Alas!... Valetta!... Herjausta!... Alas!... Alas!... Tarvas on suomalaisuuden suuri susi!" -- huutavat uhkaavat äänet. Kuului joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

-- "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise, johon ei koske... Se on _puhdas_ ajettuma... Siksi älköön siihen kukaan koskeko!"

Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa. Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä isänmaanrakkauden uhrituohus:

-- "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille kivelle päästy..."

Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:

-- "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla tehty teko on laittomuutta..."

Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi vaatimattomana ylös ja puhui:

-- "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä, samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan varten... Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme kärsineet?"

* * * * *

Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena, pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:

-- "Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin siinä erehdytte."

Hyvä!... Hyvä!... Hyvä! -- huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:

-- "Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on kansa..."

Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna jatkoi tyynenä:

-- "Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin..."

Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan. Vaarnan Risto jatkoi:

-- "Ritalan ajatus on väärä, sillä lain _henki ei ole_ kaiverrettu kuolleisiin _laintauluihin_, eikä kansan elämä ripustettu lain kirjaimeen, vaan sen _henkeen_..."

Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:

-- "Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille, että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu... Meidän joukkomme ei puhdistusta tarvitse."

Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.

-- Hyvä!... Hyvä! -- raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten, kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana...

Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:

-- "Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta. Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle."

-- Hyvä! -- huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:

-- "Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan _epatoista_. Niistä vastaa joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän, niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten itseänsä, kuten koko kansakin tekee..."

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.

Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien pideltäväksi. Hän lausui:

-- "Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti, ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi kulmakivi..."

Huudot: "ei... ei... oikein... ei... oikein" katkaisevat puheen. Sen tauottua jatkaa Rooland Viik:

-- "Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan vieritettäväksi."

-- Väärin!... Väärin!... Hyvä!... Hyvä!... Väärin! -- kuuluu sekaisin edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:

-- "Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne uudistaa poika isänsä kuoltua."

-- Hyvä! Hyvä! -- keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä.

Tarpila jatkoi:

-- "Me rahvaan miehet sitä valtaa _vaadimme_. Olemme tähän asti istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin..."

-- Hyvä! Hyvä! -- raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan, sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.

Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.