Part 14

"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa! Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi, sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia. Ruotsalainen rannikko on _Suomen_ pellonpiennar ja kukkikoon se punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta. Mutta Viikin _vallalle_ suomalaisten herrana ei tässä maassa saa olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita, tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa, kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous... Pieni kansa on aina valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen, jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa _ainoastaan sitkeyteensä_. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten hapsina... Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole _kylliksi paljon_ hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset ikenet..."

Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin. Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:

-- "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman henkesi tai vieraan väen... Valitse."

Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa ympärille.

Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä, mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle, verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten, mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi, kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.

Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä...

* * * * *

Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva. Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli pistooli ja pieni myrkkykapseli...

Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa. Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:

"Syystuuli käy. Viimeinen punakukka suruissaan Suomen rantaa koristaa. Europan kauneimmalla akkunalla se suurta kesää surren kaihoaa.

Se punakukka Suomen akkunalla vuossataa monta kukkinut jo on. Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla, on kestänyt se, kaunis, turvaton."

Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa... valmiina... kynnet terävinä... mustat silmät niin kumman näköisinä...

Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:

"Se punakukka muualta jo aikaa on kuihtunut ja jäänyt unholaan. Ei maailmassa sille sisarrukkaa oo säilynyt. On tämä ainut vaan.

Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa, maailman kylmän kouran koskettaa! Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa, mun käteni sua, kukka, puolustaa.

Jo talvi saa. Viimeinen punakukka sen pakkasista kuihtuu kohta pois. Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka! Ken ilman punakukkaa elää vois?"

Hän vaikeni... istui... ajatteli... katseli punakukkaa... muisteli Suomen akkunaa... Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän, asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.

Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä. Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen pistinmetsiä... kasakoita... lukemattomia rykmenttejä... Hän muisteli Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa. Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja halveksiminen, ja hän lausui:

-- "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua... epatot... Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!..."

Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, pukeutui ja lähti.

Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen punakukka, hänen unelmiensa kukka...

He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina, suuren voiman lähettäminä.

Kului hetki... Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus... toinen... kolmas... neljäs...

Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän verensä vuotivat yhteen... suutelivat toisiansa... sopivat riidat... unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen...

Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:

-- "Tässä on _raja_. Tämän toisella puolen on toisen teko _rikos_, toisen _hyve_. Ja taas päinvastoin..."

Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä, huuliansa maiskutellen:

-- _"De mortuis nil nisi bene."_ [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]

Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:

-- "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti... Sen täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi..."

Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli, että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä. Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:

-- "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen..."

Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren. Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla. Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut, jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat vihan ja koston.

-- "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", -- lausui Ruonan Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa...

Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon pukeutunutta Nikolain pientä varjoa...

Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia ja häviäviä pyrinnöitä.

* * * * *

Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto... Heinä oli täysikasvuista... Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja lähti niittämään ihmiselämää...

Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa. Kansa oli hänet hylännyt... Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat...

Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja kansaansa... Rinta kohosi huounnasta raskaana... Kansa oli hävinnyt... Maa hävisi kansan mukana... Vanha Tarvas näki siitä ainoastaan maanraon...

Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän muistoksi... Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti... Katse kirkastui sitä katsellessa... Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä...

Kuoleman kukka kukki kauniimpana... Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle istahti Suomi-neito, kantele polvilla... muinaisuus liinana hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet... Se silitti Tarvaan harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi kanteleen säestyksellä:

"Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi! Tuuti Suomen suuri matkamies! Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi johtanut on vaivaloinen ties.

Niin monet tiet ja polut mulle laitoit ja monet hengen korut mulle toit. Niin monet kukat myös sä mulle taitoit, kuin kaunis sävel aina mulle soit.

Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan, ei lahjoistasi muuta vastalahjaa, kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.

Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi sen ikkunalle pääset kukkimaan. Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi. Se luotasi ei luovu milloinkaan.

Ei kuolo sua koskaan petä, heitä. Siks jätä siekin kaikki katkeruus! Vikani kaikki unehella peitä, kun on niin jalo ystäväsi uus."

Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla... Hän muisteli niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut... Hän näki, että ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle... hylätyksi... kaikkien jättämäksi... Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle vastalahjaksi antanut... Hän tuli jo surulliseksi... Se oli hänestä liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä...

Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin: Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta... ja lempeän maanraon hautausmaalta... ja kuusen varjon haudalta... Hän näki ystäviäkin ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi valmiina silmää sulkemaan...

Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä elämä _voi antaa_... ja se oli ainoa mitä ihminen _tarvitsee_... Hän ei ollut enää katkera maallensa... Hän unohti kaiken muun, paitsi maansa honkien huminan... Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen kauneutta...

Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa...

Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan liinansa paareille.

Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle, jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita, ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen, joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä, jäykkänä, suurena.

Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen. Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:

-- "Minä itse peitän hänet... Valmistakaa te omia liinojanne!"

Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: _rakkauden_ tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.

Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla. Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla, jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli juopunut isänmaanrakkauden viinasta.

Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:

-- "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella ihmisen sääriluilla?... Saako ihminen niin häväistä _omat_ sääriluunsa ja liata _oman_ hautansa jo ennen siihen makuulle menoansa?..."

Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:

-- "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö _isänmaan_ pidä sitä hänelle turvata?"

-- "Pitää", -- kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:

-- "Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko soiteltavan _johtajiemme_ sääriluilla?"

-- "Emme", -- kuului vastaus.

Kirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.

Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen, jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut... Hän polki historiaa tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut, ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen pääkalloja, irvisti se ilkeänä:

-- "Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset..."

Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi sääriluun. Hän vapisi... kauhistui... olisi huutanut, mutta ei voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa, jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:

-- "Niin häpäisit sinä ihmisluusi..."

Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä...

Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät toisiansa... sähisivät... kiemurtelivat... vihasivat. Peikko tuntui jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä...

Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä... tuomioistuimen edessä... kirovaipalla peitettynä... toisten hänen sääriluillansa soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:

-- _"Ecce homo!"_

* * * * *

Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena, kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten elämänä.

Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen "vanhin poikansa" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa, sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.

Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.

* * * * *

Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat luvan palata isiensä maahan.

Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet, Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:

-- "Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!"

Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti _vierasta väkeä_. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi arvokkaasti.

-- "Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan väkeä... Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä."

-- "Mutta onhan Tarvas kuollut", -- huomauttivat toiset.

Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:

-- "Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä."

Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:

-- "Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut esi-isillämme."

Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:

-- "On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä..."

Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:

-- "Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin."

-- "Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen käsiin", -- vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin jo rannasta, lisäsi hän: "Mutta minä lähden toivorikkain mielin, sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima..."

Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa, ajattelevaa.

Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen väen ympäröimänä, ja lausui hänelle:

-- "Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?"

Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:

-- "Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja Ilmariselle..."

Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf lausui lopuksi:

-- "Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo kahden asuessakin maa liian ahdas... Kain ja Aabel eivät mahtuneet siihen..."

Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä, hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa, ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen, joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä levittäytyi vanhan viikinkivallan _häviö:_ Kaikki oli hävinnyt, Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti: pääkalloa kohti...