Part 13

Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä sen sieltä yli maan... Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.

Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet... Ei ollut majaa, jonka akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä kahden edestä... Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:

-- "Kavaltajat!"

Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.

Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen. Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa. Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta painoa.

Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:

-- "Maan kavaltajat!"

Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.

Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:

-- "Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä lepoon?"

Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana, järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta, rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.

Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta antaa sen rauhassa viedä? -- vastasi hän, kuten pienen kansan suuren johtajan tulee vastata:

-- "Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta valittavaa, kuin joko _kestää_ tai _hävitä_. Hävitä ja poistua me emme voi. Siis täytyy meidän _kestää_."

Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.

* * * * *

Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta. Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät hänessä kansan turmion.

Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.

Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille. Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:

-- "Katsokaa!... Siinä se on..."

Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät, useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin lausuivat kaikki yhtenä:

-- "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että _kansa_ kuolee yhden tähden..."

Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki neuvon. Ne sanoivat:

-- "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on mies vaaraton, sillä hän on siinä _halveksittu_..."

Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.

Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen. Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä, elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän, oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: _miekan_.

Kylmä, _eloton_ vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan _elävän_ elämän oikeutta.

Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin vastaamaan teoistansa...

Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana. Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:

-- "Se on maailman laki... Se on ollut aina _tapa_... Tyydy siis nöyränä osaasi!..."

Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän astui tekemään tiliä elämästänsä.

Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:

-- "Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen palvelijaksi..."

Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen, jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä _yksikään_ heistä siihen koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät syytetyltä:

-- "_Quid est veritas?_..." [Mikä on totuus?]

Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:

-- "Niin: _Quid est veritas?_"

? ? ?

Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki, että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.

Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea, lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui hänen varjonsa, hänen _elämänsä_... Se katsoi rohkeana oikeuden silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan lausua. Se lausui:

-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]

Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve, hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen, polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina, paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa viattomina, posket hehkuvina:

-- _"Ecce homo!"_

Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:

-- _Ecce homo!_ s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin _elämä_ on ihminen itse.

Ja oikeuden kultavaaka teki _oman_ tehtävänsä, ihmiset omansa, ja elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: "Se on maailman laki."

Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet _ihmisen_, ja vanha Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu. Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen rinnallansa suurena varjona: _ihmisenä_...

Mutta Harhama katseli _ihmistä_ historian lehdiltä, joiden muste oli vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä, pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen _ihmisen_ omilla silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.

* * * * *

Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu. Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.

Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät työtä, toiset katselivat heitä pettureina.

* * * * *

Kuului taas myrkyllisiä sanoja: "petturi!" Joku jo lausui epätoivoisena:

-- "Eivät lukot murru _loitsuloilla_, eivätkä salvat _sanoilla_."

Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse Tarvas:

-- "Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat sanalla, mutta _Herran sanalla_. Kestä! Jumala on armossansa Suomen kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei voi sitä enää jättää häviämään!"

Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:

-- "Meitä pilkataan... häväistään... herjataan."

Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:

-- "Voi teitä, jos maailma teitä _kiittää!_... Voi teitä, jos se teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!... Maailman antama _orjantappuraseppele_ on ainoa oikea... Kaikki muut ovat vääriä, sillä ne ovat _väärin saatuja_..."

-- "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa... Mutta isänmaa", -- puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.

-- "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat ja ylistyslauluja laulavat!..."

Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.

* * * * *

Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.

Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten kuutamovaloa... He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä, sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:

-- "He ovat pettäneet maan..."

Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto":

"Voi konsuleita! He pettivät kansan. He pettivät maansa ja _möivät_ sen. He solmivat sille surman ansan. He polkivat lokaan parhaat sen.

Siis, veljet, käteenne kostonmiekka! Maan paariasluokaksi kirottakoon ne, joiden teoilla Suomen hiekka on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!"

Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat, nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen. Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta nouseva lieska...

Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen, jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin, katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa pelastuksesta. Nuori Horn lausui:

-- "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto ... _suuri_ rutto... _Meidän_ on pantava sen suuhun hampaat..."

Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:

-- "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme sen suuhun hampaat panneet!... _Sille_ rutolle on Suomessakin tarttuma-aineita säilynyt liian paljon..."

Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut. He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra lopetti synkän vaitiolon lausuen:

-- "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat, kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme."

Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:

-- "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat leukaluiden jänteet: puremishalun?... Miljoona-armeijatkin ovat turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet poikki..."

Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:

-- "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä niitä hampaitansa karistelemaan..."

Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen säestyksellä runonsa viimeisen säejakson:

"Siis, veljet, kaikille petturinvaippa, ken kansan ääntä ei tottele vaan! Kostoksi moisille kalpa ja raippa! Se ainoa turva on kansan ja maan."

Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä. Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:

-- "Suomessa on niin kovin vähän väkeä... Niistä ei kannata erottaa osaa paariasluokaksi..."

Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa. Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin maailman satojen miljoonien joukossa... He joutuivat polttavaan ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:

-- "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman mielipide Suomen vankkureja vetämään..."

Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta, kuin elämä itse...

Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä, nostettuna elämää vastaan.

* * * * *

Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana, sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.

Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.

Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.

Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä. Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta rakennettua majaa.

Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa. Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen lattialle ja joukon johtaja puhui:

-- "Vanha Tarvas!

"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä, mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan, jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse."

Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä. Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän lähetystölle:

-- "Kiittäkää Viikin väen _epattoja_, jotka tämän ruumis-arkun ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi Judaksesta... ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon. Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!... Minä olen imettänyt nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon, jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä."

Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti suomalaisia miehiänsä tarkottaen:

-- "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia, jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa..."

Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.

Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja seuraavan kirjeen:

-- "Suomen miehet!

"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta. He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin _valta_. Jos en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän suorittaneen kirjoihin.

"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto. Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen portto heiluvine hiuksinensa.

"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.

"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja, Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta, voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa, vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä, että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa... Siksi on häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.