Part 12

Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi. Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin maitoa sudesta.

Tarvas jatkoi yhä selvemmin:

-- "Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut _kaiken_, lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla lakinsa."

Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä, varmana:

-- "Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei _siten_ olisi voinut pelastaa niiden _henkeä_. Lyömällä rikki _taulut_ pelasti hän _lain_..."

Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena. Tarvas jatkoi:

-- "Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat käsivartemme, vaan myös _vastustajiemme_ käsivarret, ja sen mukaan toimemme ohjata..."

Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.

-- "Oikeuden kanssa tinkimistä", -- kuului ääniä Viikin miesten joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:

-- "Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki omalla kunnollansa."

-- "Kuulkaa! Kuulkaa!" -- huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta vallasta. Tarvas jatkoi:

-- "Kansan täytyy imeä ravintonsa _omista rinnoistansa_. Niistä rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa."

Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi. Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:

-- "Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden peruskiveltä: Moorankiveltä."

Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:

-- "Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi Moorankiviä taivaasta."

Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:

-- "Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?... Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?..."

Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi järkkymättömänä:

-- "Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin _keskustella_. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin."

Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.

Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän käskyn: "Miehet! Molempia vastaan!" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu, jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta. Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi, ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata Tarvaan väen.

Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea. Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:

-- "Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat... Lisäksi huomautan, että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa lippunsa."

Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän lausui:

-- "Suomen kansan vapauden rihmat on _leikattu poikki_ Moorankiveltä käsin... Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit. Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina Suomen mies oli _maailman vapain_ ihminen."

Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti sitä näkyä, lausuen:

-- "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies niiden vertaisena."

Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:

-- "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta povestansa."

Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa, ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään, vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat niiden rautojen puristavan ranteitansa... näkivät niiden hankaaman vereslihan... He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina, vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta, joka oli sen oivaltanut ja osottanut.

Tarvas jatkoi tyynenä:

-- "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta... Lippunsa likaa ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he _itse_..."

Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta: Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.

Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa. Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan itsensä häviöllä.

Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.

-- "Se on meidän Tarvas", -- murahti joku Taivaan miehistä. Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella perustuslaeista! -- se oli monesta uskallettua... liikaa... se oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.

Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet. Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta polttavana. Rooland Viik puhui taas:

-- "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä."

Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:

-- "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava."

Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:

-- "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan... Ja se aateli pettää joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon..."

Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.

Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja, viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.

-- "Aateli ei keskustele oikeuksistansa", -- lausui Viikin Rooland ylenkatseellisesti.

-- "Ei _maaton_ aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella", -- lopetti vanha Tarvas.

Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on: "petturi", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän lausui:

-- "Mutta, horna periköön, Tarvas!... Pitääkö meidän taisteluun lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois _mielenjäykkyytemme?_..."

Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha kanto:

-- "Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton ja hampaaton on ennenkin voittanut... Koko maailman historia on siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui sarvistansa, on voittanut... Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte? Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle vallalle enemmän -- toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt", -- vastasi Tarvas tyynesti.

-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: "petturi", mutta hänen väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:

-- "Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee, kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi..."

-- "Ei... Ei... Ei... Ei... Liikaa!" -- keskeyttivät jotkut. Ritala kiivastui ja jatkoi:

-- "He _kavaltavat_, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan _oikeuskäsitteen_ ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian."

-- "Mutta mitä meidän on tehtävä?" -- kysyivät miehet synkkinä. Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan mielestä ja Tarvas Ritalasta.

-- "Mitähän on tehtävä?... Viikin Rooland on puhunut kuin mies. Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", -- vastasi Ritala, leimuten kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.

-- "Viikin Roolandin väkeen!... Ei!... Hyvä!... Ei!... Hyvä!" -- kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna, sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.

Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:

-- "Juuri niihin"...

-- "Mutta kansa ei seuraa", -- keskeyttivät miehet, joita isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.

-- "Kansa _seuraa_... se seuraa, sanon minä... Sillä on vielä kunnia jälellä. Sanon _vielä_... Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?"

-- "Kuulkaa!... Kuulkaa!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi osa epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:

-- "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme, kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat monet liittyvät. Heistä näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet kaikkea.

Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet epäröivät...

Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut. Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä. Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.

* * * * *

Silloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina, katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä, riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi omassa uhritulessansa...

Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta. Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan Karhua tai Tarpilan Juroa.

Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.

Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun, Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja lohduttelivat lapsiansa sanoilla:

-- "Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae kaada!"

Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu. Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui hänen käteensä ja lausui:

-- "Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa..."

Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:

-- "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin."

Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:

-- "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt kaada."

Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä. Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien rajoihin...

* * * * *

Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.

Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle. Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä. Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan kipeisiin kohtiin.

Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä. Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna, kuin salaman silpoma kuusi...

Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi... Se uhkasi täyttää ruhjotut virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa voidaan... Kumpikin väki uhrasi _parastansa_. Isänmaan alttarille kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.

Mutta Suomen kansa uhrasi _kahtena_ joukkona: Kainina ja Aapelina, viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin katsoi kumpikin _toisensa_ uhrisavua.

Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä, puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa, kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.

-- "Totelkaa, tai poistukaa!" -- kuului käsky käskyn perästä.

Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:

-- "Poistukaa!"

Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.

Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita, joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui kylmänä, suurena ja viisaana:

-- "Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken ihmis-elämän _ainoaan_ varmaan satamaan..."

Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.

* * * * *

Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen entistä.

Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä: Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli veneestä poistunut.

Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas, istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

* * * * *

Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä, jotka lähtivät isiensä maasta _karkotettuina_...

Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna, lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.

Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä... viimeisen, mitä talossa oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:

-- "Palaa pian terveenä takaisin!"

Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara. Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään valahti kyynel. Heidät oli _syyttä_ reväisty kotoa ja siksi nousi katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.

Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin jääneet olivat vähemmän tehneet.

Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.