Part 11
-- "Kiitetty ole sinä taivaan ja maan Jumala, joka olet valinnut minulle oikean vanhimmanpojan oman esikoiseni sijalle, johtamaan Suomen kansaa. Nyt ei minulta puutu muuta, kuin Simeonin rauha. Suo sekin minulle, Jumala!"
Tapauksista tuulahti Harhamaan ihmishenki, sinä suurena, jota hän janosi. Se houkutteli häntä luoksensa, kuin merivalo pimeässä purjehtijaa.
-- "Täällähän on miehiä", -- mietti hän, lukiessansa historian, musteesta vielä kosteaa, lehteä ja takertui lukemansa lehden kosteaan musteeseen, kuin kärpänen kärpäspaperille.
* * * * *
Historian kello kävi. Se veti itse itseänsä käyntiin. Sen jousina oli kansojen mieliala ja jousien vireeseen vetäjänä ihmiskunnan mieliala, jota taas veti salainen voima.
Kasakka oli mennyt suureen kotimaahansa. Mutta jonkun ajan kuluttua palasi hän sadan toverinsa kanssa ja heitä johti rautainen päällikkö, joka kutsui koolle Suomen edusmiehet ja puhui heille:
-- "Te olette väärin käsittäneet Tsaarin tahdon ja allekirjoituksen. Venäjän Tsaarin ovat asettaneet itsevaltiaaksi Jumala ja Venäjän bojarit Venäjän kansan nimessä. Se Tsaari _ei siis voi_ ilman kansansa ja Jumalan lupaa rajottaa valtaansa missään maan kolkassa, joka on Venäjän miesten verellä ostettu. Muutoin hän rikkoisi ne ehdot, joilla hän otti itsevaltiuden vastaan, ja pettäisi 'Tsaarinsanan'. Sillä Venäjän Tsaarilla on valta tehdä kaikkea muuta, paitsi rajottaa omaa, Jumalalta ja Venäjän kansalta saamaansa itsevaltiutta..."
Silloin hätäytyi kansa lopullisesti. Salama oli sattunut sen arimpiin. Vaimo itki ja vapisi, ja mies oli neuvoton, ja lapsi katsoi avuttomana vanhempiensa silmäin. Hartiat kumartuivat, kuin hallayön jälkeisenä aamuna. Mies odotti vaimolta lohdutusta ja vaimolla ei ollut siksi muuta annettavana, kuin epätoivoinen sanoma:
-- "Nyt on kohta kaikki mennyttä. Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen olimme me vielä vapaita, nyt olemme me orjia..."
Mutta historian kello kävi käyntiänsä. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä, kansa hätäytyneenä. Tyyninä pysyivät toki Tarvas ja Ruonan Karhu. Edellinen seisoi ajatuksissansa, ennustellen, tarkastellen, tutkien hetkeä. Ainoastaan Ruonan Karhu oli aivan valmis. Hän seisoi, kuin Mooses kansan edessä, takana faaraon sotavaunut, edessä Punainenmeri, mutta hän ei hätäillyt. Hän lausui rauhallisena:
-- "Jumalan sana on vahva linna. Vanhurskas astuu siihen rauhallisena Punaisenmerenkin halki ja hän tulee varjelluksi... Israelin kansa on siitä todistus. Se on pysynyt Jehovassa pysytellen, vaikka on sadasti erehtynytkin..."
Hän puhui tyynenä ja Harhama katseli hänen kuvaansa historian lehdiltä, kuin munkki Pietaria, tai Moosesta, joka käskee joukkonsa astua rohkeana Punaisenmeren aaltoloihin...
Mutta kasakkapäällikkö seisoi rautaisena, odottaen tottelemista...
Suomen kansa kuunteli hänen puhettaan neuvottomana. Kaikki odottivat mitä suvun viisas johtaja, vanha Tarvas sanoisi. Vaarnan Ristokin oli vaiti ja odotti vanhan johtajan tietäjäsanaa, leukaansa nypistellen, miettien, tarkastellen historian kellon viisarien näyttämää ajanhetkeä...
Silloisen Suomen kansan hallitsevina edustajina istuivat vielä vanhojen viikinkien jälkeläiset, joita johti Rooland Viik. Hän oivalsi heti, että Tsaarin edustajan sanat, samalla kun ne hävittäisivät Suomen itsenäisyyden, tekisivät myös lopun lähes seitsemänsataa viisikymmentä vuotisesta viikinkivallasta Suomessa, jonka vallan viimeinen edustaja hän silloin oli. Hän nousi ylös ja puhui arvokkaana ja suurena, kuten suurten viikinkien viimeisen, puhtaan jälkeläisen tulee tehdä:
-- "Kuninkaan kaaressa ja Kustaa kolmannen laissa on turvattu Suomen kansan itsehallitsemisoikeus. Ne lait on Venäjän Tsaari vahvistanut itsensä ja jälkeläistensä puolesta ja Tsaarinsana on _kuninkaansana_... Siksi lakkaa Tsaarin itsevaltius Rajajoella. Mitä siihen tulee, että muka Tsaari ei voisi rajottaa valtaansa, niin pyydän huomauttaa, että kun Tsaari sai itsevaltiuden, niin sai hän sen _aivan_ rajattomana. Siinä ei ollut sitäkään rajotusta, josta meille mainittiin, eli että hän muka ei olisi oikeutettu rajottamaan valtaansa, jopa siitä luopumaankin. Minä ehdotan, että kansan edustajat pyytävät Tsaarin edustajaa saattamaan tämän Tsaarin tietoon ja ilmottamaan, että Suomen kansa pitää jyrkästi kiinni niistä oikeuksista ja siitä vakuutuksesta, jotka Ruotsin kuninkaat ja kansa ovat ylimuistoisina aikoina aatelille ja kansalle taanneet ja Venäjän Tsaarit vahvistaneet..."
Rooland Viik oli puhunut jäykkänä ja ryhdikkäästi. Hän seisoi kansan eduskunnassa, kuten hänen edustamansa vallan ensimäiset viikinkijohtajat laivansa peräsimessä, uskollisena ja tietoisena johtajakutsumuksensa suuruudesta ja siitä tarujen loistavasta viikinkimaineesta, joka hämäränä punotti jo historian takaisesta harmaasta muinaisuudesta ja jonka maineen ja vallan viimeisenä oikeana edustajana hän nyt seisoi koko maailman edessä. Ja itseksensä hän ajatteli: "Viikinkilaivan peräsimeen tarttui ensimäinen esi-isämme kunniakkain käsin ja yhtä kunniakkain käsin siitä peräsimestä luovutaan, jos minä olen se, jonka on historia valinnut sitä viimeisenä pitelemään."
Mutta viikinkilaivan miehistö ei ollut koskaan ollut niin heikko, kuin silloin, eikä myrsky koskaan ennen puhaltanut niin voimakkaista lähteistä, kuin näinä päivinä, jolloin laivaa johti Viikin Rooland. Kun hän puheensa jälkeen istuutui, katsahtivat häneen kylmällä kunnioituksella Suomen kansan vanhimmat. Risto Vaarna ja muut, jotka viisaan Tarvaan johdolla taistelivat leppymättömästi Viikin Roolandin johtamaa viikinkivaltaa vastaan. Risto Vaarna tiesi, että sitten kun Tarvas on kuollut, vallan peräsimeen tulee Viikin Roolandin ja viikinkivallan kukistuttua astumaan hän suomensuvun johtajana, ja hän katseli vastustajaansa miehen kunnioituksella. Hän tahtoi kerran tarttua peräsimeen yhtä puhtain käsin, kuin Rooland Viik siitä luopuu. Vanha Tarvaskin katsoi häneen kunnioituksella, kuten vertaiseensa vastustajaan, ja hän jätti miehillensä ohjeeksi neuvon:
-- "Kun valtaatte laivan Viikin Roolandin miehiltä, älkää unohtako ennen kaikkea vallata hänen ja vanhan viikinkiväen miehuutta, jäykkyyttä ja arvokkaisuutta! Älkää myös unohtako jättää itsellenne ottamatta hänen väkensä epattojen tapoja, sillä ne ovat laivaväen oma turma ja häpeä!"
Tarvas ja hänen miehensä olivat aina pelänneet, että nykyiset Viikin miehet olisivat ainoastaan vanhojen viikinkien epattoja, jotka menisivät vieraan puolelle tämmöisen hetken tullessa, jolloin vastustajan käsissä välkkyvät kultaiset miekat ja sen takana houkuttelevat maailmanvallan aavat ulapat, joilla tähdet kiiluvat ulpukkoina ja kunnia ja maine ja rikkaudet viekottelevat punertavana merisumuna. Nähtyänsä nyt, että Rooland Viikin kanta oli sama, minkä Vaarnan Risto oli Tsaarin kasakalle lausunut, nähtyään että Viikin miehet miehekkäinä tottelevat johtajansa käskyä, rauhottui Tarvaan väki ja kansan edustajat alkoivat neuvotella, mitä olisi tehtävä. Yksimielisesti päätettiin ilmottaa, että kansa tahtoo puhua itsensä Tsaarin kanssa. Sitä ilmotusta tekemään lähetettiin joukko kansan vanhimpia, joita johti jäntevä Erkki Volmari. Hän lausui kansan edustajien puolesta Tsaarin edustajalle:
-- "Minä toistan kaiken sen, mitä Vaarnan Risto ja Rooland Viik ovat jo ennen puhuneet. Suomen kansa ei voi sallia yhtään riviä perintökirjoistansa pois pyyhittävän. Ne perintökirjat on Suomen kansa lunastanut rajattomalla uskollisuudellansa hallitsijoitansa kohtaan ja järkkymättömällä lainkuuliaisuudellansa. Ne ovat isiltä peritty ominaisuus, ja suojatut hallitsijankin tahtoa vastaan samalla koskemattomuuden periaatteella, kuin yksityinenkin perintö. Pyydän Teitä sanomaan Tsaarille, että jos hän pyyhkii niistä perintökirjoista sanankaan, hän samalla pyyhkäisee luotansa kokonaisen kansan, uskollisimman kansansa sydämet, eikä Venäjän Tsaari ole niin rikas, että hänen kannattaa se tehdä. Me sentähden pyydämme Teidän kauttanne Tsaaria tulemaan itse meidän kanssa asioista keskustelemaan. Sanokaa Tsaarille että Suomen kansa on hallitsijansa arvoinen. Hän voi tulla meidän luoksemme ilman kasakoita, eikä hiuskarvaakaan putoa hänen päästänsä. Tarvaan ja Viikin miehet menevät siitä takuuseen."
Erkki Volmarin puheessa helisi rauta ja teräs. Jokainen sana vyöryi lujana vuorena, jonka muodosti usko omiin oikeuksiin, järkkymätön, kallioluja usko niihin. Tsaarin edustaja ei ollut kuullut semmoista raudan helinää muualla, kuin sotakentällä, jolla vihollinen astui tsaarin joukkoja vastaan, puhumaan niille tulella ja teräksellä. Hän oli rajattoman kuuliaisuuden perikuva, hän ei ymmärtänyt vapaan kansan tapoja ja puhetta ja kehotti Tsaaria hylkäämään kansan pyynnön. Seuraavana päivänä tulikin Tsaarin lyhyt vastaus:
"Venäjän Tsaari ei neuvottele kansan kanssa, vaan käskee sitä. Menkää kansanne luo täyttämään niitä käskyjä, jotka me olemme teille antaneet!"
Silloin leimahtivat isänmaan uhritulet ympäri Suomen. Kansa alkoi hieman selviytyä ja huomasi, itse vielä puolihätäisenä ollen, isänmaan olevan vaarassa. Se katseli sitä, kuin äiti lastansa, jota vihainen virta vie ja koski nielee kitaansa. Isänmaanrakkaus syttyi tuliroihuksi, jonka polttamana kansa värisi ja vapisi. Se leimahteli kesäisinä kokkotulina ja talvisina joulukirkkojen valoina. Jokaisella kukkulalla punotti sen roihu, laaksot olivat sen nuotiotulilla sirotellut ja se ajeli punaliekkinä Suomen tuhansien sinijärvien selillä.
Historian kello kävi käyntiään. Kasakkapäällikkö seisoi kylmänä ja kasakan piikinpäässä kimelsi yhä kirkas salama. Ja kansa näki sen salaman, ja kipinöimisestä sinkoavat sädesäkeneet sattuivat yhä kipeämmin isänmaanrakkauden kuiviin tappuroihin. Tappurat syttyivät entistä enemmän. Kohta paloi isänmaanrakkauden tuli joka majassa. Se paloi rikkaan kodissa, se kyti köyhän majassa. Se hohti ylhäisten akkunoista ja punasi kurjan kojun ikkunanruudut...
Ja sen hohteen valossa katseli kansa isänmaata, jota virta veti koskenkitaan. Tuli syttyi silloin kuumemmaksi, sen liekki punotti tulipunaisempana, sen savu kävi katkerammaksi. Sen liekinpäässä punersi jo ihmisviha sitä vastaan, joka oli isänmaan virtaan viskannut. Kansa nousi petona parastansa pelastamaan...
Historian kello oli itse vetänyt jousensa vireeseen: Se oli itse valmistanut kansanmielen uusien tapauksien varalle. Se oli puhaltanut isänmaanrakkauden tuleen vihan punervan värin...
Hallayö oli käynyt. Mies istui vielä masentuneena, vaimo sanattomana. Huoneessa heloitti äsken syttynyt uhrituli, paloi kuin lamppu jumalankuvan edessä. Kylmä aurinko nousi veripunaisena idästä, valellen säteillänsä hallan jälkiä, kirkastellen sen kylmämää eloa.
Aurinko nousi ylemmä. Kylmä henkäys muistutti, että talvi oli kohta tulossa. Se herätti kansan, pakotti sen miettimään talvenselkään lähtöänsä. Kasakkapäällikkö seisoi heidän edessänsä, kuin hallan tekemä hävitys. Historian käsi kohosi kivikovana, sen hengitys tuntui talven pakkaselta... Siltä ei voinut apua anoa.
Sen tajusi kansa ja alkoi nousta, katsella hallan tekemää tuhoa ja miettiä talvenselkään lähtemistä. Koko kansa seisoi kosken rannalla, johon oli paras menossa, ja jokaisen kädessä paloi isänmaan uhrituli, jonka punaisessa liekinpäässä näkyi hieno vihan mustanpuhuva väri...
Johtajat neuvottelivat. Kansa odotti. Kaikkialla paloi tuli. Kun kokous alkoi, luettiin kansan johtajien tekemä ja hyväksymä ehdotus Tsaarille annettavaksi vastaukseksi. Se kuului:
"Suomen kansa pitää lujasti kiinni ikivanhoista, perintökirjoihinsa perustuvista oikeuksistansa ja hallitsijan sanasta, eikä ryhdy vierittämään pois niitä peruskiviä, jotka Kaitselmus on asettanut kansojen ja niiden hallitsijoiden elämän perustukseksi."
Ja kaikki oli rauhallista, kuin hallan käytyä talossa, kun mieli on masentunut ja edessä avautuu ruisvainio, hallanvaippa hartioilla ja tähkissä kylmän kiiltävät helmet, jotka painavat tuleutuvat tähkät kumartumaan, suremaan yhdessä isännän kanssa, jonka työ on tuhoksi mennyt...
Kohta saapui Tsaarin vastaus eduskunnan päätökseen. Se vastaus oli salamaa seurannut isku, lyhyt ja tappava ja tulinen. Se oli auringon kylmä säde, joka puikahtaa hallan hävittämille maille auringon punaisesta reunasta. Se kuului:
"Joka ei tahdo totella Tsaarin käskyjä, hän poistukoon pois isiensä maalta!"
* * * * *
Kaikki toivo oli silloin kadonnut. Epätoivo kulki maita. Auringon punainen pyörä peittyi pilveen ja kylmänviima huokui kaikkialta.
Ja historian päivänkangastus nousi hätäytyneen kansan eteen aaveena, uhkaavana, pelottavana. Mustalle taivaanlaelle ilmestyivät faaraon tuhannet, raskaat sotavaunut ja kasakoiden piikkimetsät, ja niiden edessä seisoi rautainen kasakka, kylmä salama piikinpäässä. Avuton kansa näki sen näyn lähestyvän, vyöryvän likemmä ja uhkaavan hävittää kaiken. Se katsahti ympärillensä, eikä nähnyt itsellänsä olevan muuta linnoitusta, kuin Punaisenmeren ulapan: elämän todellisuuden ja omat vähäiset voimansa.
Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:
-- "Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia."
Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä, suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui katkerana, mutta jääkylmänä:
-- "Te tuskittelette minun kynsissäni... Minä suren sitä, että _te_ olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani voima tuntea..."
Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa luonut...
Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:
-- "Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan. Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa uskollisimman kansansa."
Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja. Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.
Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona, Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:
-- "Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä salamatkin voimattomina maahan."
Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta, ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja kolmannet olivat epätoivossa.
Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle, olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro. Edellinen heistä lausui rauhallisena:
-- "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt... Hän puhdistaa meitä..."
Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:
-- "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta, raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään, josta tässä Ruonan Aatu puhui."
-- "Hyvä! Hyvä!" -- huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se perustus ja kaikki olivat masentuneita.
Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti ikävöi... Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat hapset...
* * * * *
Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän armottomuus nousi suurena. Se nousi _koko_ kansan hartioille. Se ei, kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi yhtenä miehenä:
-- _"Mitä tehdä?..."_
Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:
-- "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella näitä minun _nykyisiä_ kivikouriani... Valitkaa!"
Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se _ei_ tiennyt, minkälaiset tulevat elämän _uudet_ kivikourat olemaan...
Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui valintaansa ja hajosi ja hätääntyi...
Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja lausunut niille:
-- "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla rannoilla... Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän _isänmaamme_."
Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:
-- "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä _kerjännyt_ valtaa, tai ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla kunnollansa."
Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina, sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:
-- "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa. Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi..."
Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen ikivanhojen aikojen suuruudesta.
-- "Siitä asti", -- jatkoi Rooland Viik -- "olemme me tätä maata hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä vielä esi-isiemme lippu."
Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:
-- "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta. Viikinkipäällikkö ei koskaan _luovuta_ laivaansa. Se menettää sen."
Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä, hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:
-- "Oikein! Me seuraamme sinua."
Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt, kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.
Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:
-- "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. _Menetettyä_ laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei _luovutettua_. Suomen kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen väistyttävä maastansa."
Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan kauhuna ja sen rannikoiden herroina.
Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.
Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin Rooland oikeassa?"
Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin omille miehillensä:
-- "Moorankivelle... Kyllä... Niin... Jos kenellä ei ole muuta menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole satamamaata toisella rannalla..."
Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana kaskitulena roihuvan maan keskellä...
Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän puhui:
-- "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta muustakin kuin yksinomaan laista."
Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:
-- "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan kansan omaan henkeen..."
Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti hänessä. Hän keskeytti:
-- "Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa, kuin silmäteräänsä..."
Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas jatkoi jäykkänä:
-- "Kansan täytyy säilyttää _elämäänsä_, eikä lakejansa. Se on kansan korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin..."
Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:
-- "Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden..."