Part 10
Uni jatkuu: Herve-neito vie Harhaman sisälle, pienen portaikon lävitse... Mutta ennen sisälle astumista pudottaa hän kynnyksen eteen pienoisen vesipisaran, puristaen sen torakukasta... Siksi ei pääse kiista kotiin... Vesipisara on vartijana, valvojana, sovun aarreaitan suojaajana, sen lukkona, salpana ja ovena... Siksi kun se kuivuu, on kaikki hyvin kotona...
He astuvat sisälle. Siellä on kannel odottamassa, valmis seppele vierellä... Kielestä vuotavat runot, miltei niihin koskematta... Onni odottaa siellä, kuin tyttö kosijaansa... kosittu kihloja... kihlattu morsiuspukua ja häitä... Siellä ei sorahda soraääni... Työrauha on ainainen, armas, lempeä, houkutteleva... Se odottaa, kuin kypsynyt kohtu osaansa... emi heteen antimia... neito miestä... oikea vaimo lasta... Siellä istuu uskollinen vaimo työtä tekevän vierellä... sen apuna... tukena... toverina... Se istuu sen illan ilona... päivän lauluna... ajan rattona... rohkaisijana... tukijana... ystävänä... Se tekee miehensä apuna työtä, kuin kukka vartensa apuna... Se somistaa kotia, kuin väri kukkaa, kukkii itse sen koreutena, kuin marja mäellä, kukka nurmella... Se jakaa surut tasan miehen kanssa, ottaa iloista osansa ja enentää ne omillansa... Se on kodin hyvä henki... sen ylpeys ja ilo.
Ja huoneen keskellä, runokanteleen ja työpöydän vierellä on kodin alttari: siro pikkuinen jalusta, jolla on pienoinen hopeamalja... Se on kotiliesi... Siinä palaa ainainen puhdas tuli, hohtaen kirkkaana kukkana keskellä kotia... Vaimo vaalii sen tulta... hoitaa sen liekin puhtautta... kirkastaa hopeamaljan, ettei sitä pilkku tahraa... Siksi ei ole kotona petturuutta...
Harhama ihastuu. Hän ihastuu muustakin, kuin kanteleesta ja kotiliedestä: Hän huomaa kodissa tuoksuvan veripunaisen aistipunakukan, joka kukkii talvellakin, eikä koskaan lakastu... Se kukkii veripunaisena kotilieden liekinpäässä... Se lepattaa siinä somana... perhosena... pikku liekkinä sirona... punertavana... Se tuoksuu työnrauhasta... Se heloittaa hopeamaljan hopeasta...
Ja kotilieden vierellä seisoo aina näkymätönnä Perkeleen enkeli Aala. Hän hoitaa yöt ja päivät sen liekinpäässä hohtavaa kukkaa: aistipunakukkaa, vaalii sen veripunaista väriä... Siksi ei se koskaan lakastu... ei koskaan kuihdu... ei ikinä tuoksuansa muuta, ei väriänsä muuta... Siksi on se talvenkukka, kesän-, syksyn-, keväänkukka... Hän puhaltaa siihen aina uuden herkullisen tuoksun... kiehtovan värin... houkutuksen... himon armaimmat herkut ja silmän hienoimmat lumeet...
Mutta kukan on tuonut Aare-lintu aistitemppelin alttarilta... Se on Tuulan kaunis kukka... Aala vaan hoitaa sitä kotilieden liekinpäässä kukkiessa...
Mutta _nähden nähdä_ on kotilieden luona vaimo vaalijana. Sen syli on aina avoinna, aina lämminnä. Siinä on lepo työssä väsyneelle... Siihenkin on pudonnut aistillisuuden kukan korea lehti... Se hohtaa helmassa niin somasti... Sen sirottaa sinne Aare-lintu, joka hetki uuden lehden... Vaimon käsi on aina puhdas, se puhdistaa kodista tomut, silittää miehen otsalta rypyt... Ja kädessäkin on talven kukka, aistillisuuden veripunainen... Vaimon mieli on aina kepeä. Se poistaa elämänhuolet... Siitäkin tuoksahtaa talven kukkasen tuoksu... veripunaisen aistipunakukan armas lemu... Sen lemun tuo siihen Aare-lintu.
Herve-neito hymyilee Harhamalle:
-- "Eihän voi olla, että Jehova sinulta tätä kadehtisi ja siksi kieltäisi?... Hänhän on -- sanotaan -- rakkaus?..."
Sitten nostaa hän toisia kodin liepeitä, näyttää uusia näkyjä: Kodinrauhassa on työ sujunut... Kaikki on kulkenut, kuin kirkkovene vesillä... Kanteleen kielestä heruvat runohelmet... Ne kohoutuvat teoksen sivuiksi... sivut niteiksi... muuttuvat valkeiksi linnuiksi... lentävät kauvas pois kotoa, seppeleitä noutamaan... Vaimo siunaa niiden lähdön, hoidellen kotiliettä, vaalien työnrauhaa, virkistellen miehen mieltä, ja puhallellen pois sen suruja... Harhama tuntee sen puhalluksen... Siitä tuoksahtaa veripunaisen aistipunakukan ihana tuoksu... Siinäkin kukkii talven kukka... Kodissa kukkii ikuinen kukka...
-- "Tätähän _ei_ voi Jehova turhilla säännöillä kieltää", -- hymyilee Herve-neito.
Harhama ihastuu unessa. Hän ei enää säännöistä suurta välitä...
Herve-neito nostaa uusia liepeitään, näyttää niiden alta kotia. Aika on kulunut: Lapsi lepertelee lattialla... Se kietoo pienoiset kätensä isän kaulaan... Vuodet kuluvat: Lapsi kukkii kodin ilona, isän toivona, tulevaisuutena, elämän sisältönä, sen jatkona...
Kuluu vielä vuosi: Lapsi kantaa kotiin kukkia... täysiä marjatuohkosia... Hän tulee kotiin koulusta, poski punehtuneena, mieli kevät-ilona... Hän on kodille, kuin väri kukalle, perhonen kukkamaalle, kiuru ja pääskynen keväälle...
Vuodet kuluvat: Lapsi tuo kunniaa kotiin... Valkeat linnut palaavat seppele kunkin nokassa... Kodin onni on täydellinen...
-- "Voisitko luopua tästä, jos sinua kieltäisin _minä_?" -- hymyilee Herve-neito Harhamalle.
Harhama ihastuu unessa... Talven veripunainen kukka kukkii kaikkialla... sominna kotilieden liekinpäässä... Se näyttää niin ihanalta... herkulliselta... houkuttelevalta... Se lupaa vähintään Jumalan onnen... Ja Aala-neito seisoo yhäti sen vierellä, hoidellen sitä, vaalien sitä, kuin tyttö kauneuttansa, rakastavat välistänsä hyvää sopua...
Herve-neito vie Harhaman sisemmä. Hän nostaa kodin ihanimpaa lievettä... nostaa sen arimmat aarteet... Hän vie hänet sinne, missä veripunainen aistipunakukka kukkii kaikkein kauneimpana... huumaavana... salaperäisenä... herkullisena... Hän vie hänet sinne, jossa odottaa uneksittu... Hän vie hänet vaimon vuoteen viereen...
Mutta ennen kun he astuvat sisälle, viittaa Herve Uura-neidolle, joka vartioi ijäti vaimon huoneen ovella, ettei _vieras_ sinne pääse, ei yritä... Hän lypsää rinnastansa joka ilta pisaran maitoa kynnyksen alle, makuuhuoneen vartijaksi... sen suojamuuriksi... Se maito on himon herkkua... Sen tuntee ohikulkija... Se tuntee sen ja sulaa... ja juopuu... ja päihtyy... ja huumautuu... ja muuttuu pedoksi, jonka saaliina on vaimo, sen makuuhuone metsästysmaana...
Siksi on se huone niin _turvattu _... Siksi ei sinne vieras yritä... Siksi kukkii siellä veripunainen aistipunakukka yhden ainoan iloksi... suloksi... onneksi... nautinnoksi... Siksi on vaimon huone kodin kaikkeinpyhin...
Uni jatkuu: Harhaman sielun kaikki kielet soivat. Kaikki hermot ovat ansana... kaikki mietteet perhosena, jonka kukkana on aistipunakukka... kaikki ajatukset värisevät värinä, jonka houkuttimena on talven kukka... kaikki aistit ovat hereillä... valvovat petona... tuntevat veripunaisen ihanan tuoksun...
Jo avautuu kodin kaikkeinpyhimmän ovi... Siellä on hekkuma hämynä... uudin on vienona värinä... siellä kukkii veripunainen aistipunakukka, lehtinä herkullisuus... värinä himojen ruoho... Se kukkii niin surullisena... kainona... viattomana... autuaana... ihanana... onnen-utuna... Sen tuoksu on huumetta... Sen kaikki on selittämätöntä... tutkimatonta... näkymätöntä...
-- "Voisitko olla sisälle astumatta, vaikka sinua kuka kieltäisi?" -- hymyilee Herve-neito.
He astuvat sisälle. Harhama ei kuulisi enää kenenkään ääntä... ei _Hänenkään_...
Herve-neito nostaa viimeistä lievettä... Hän nostaa arimman uutimen reunaa... Hän näyttää elämän hameenhelmaa... nostaa sitä... näyttää elämän sukkanauhaa... sitten sen utuhelmoja... Hän nostaa elämän viimeistä lievettä... Sen takana nukkuu _vaimo_... Povi nousee huounnasta... rinta elämänhalusta... nisä on pieni punehtuma... Veripunainen kukka avaa armaimpansa... Harhamassa värisevät kaikki värit... Hän riutuu aistipunakukan väreihin... sen tuoksuun... sen hehkuun... sen tarjoamaan iki-onneen...
-- "Sinä päivänä, jona rohkaiset itsesi, on sinulla kaikki tämä... Sinä päivänä tulet, kuin Jehova tuntemaan _onnen,"_ -- hymyilee Herve-neito...
Harhama värisi ja tavotti _kotia _... kukkinensa... Hän _tahtoi_ sen saada ja _ottaa_...
Herve-neito poistui. Uni loppui. Harhaman entinen elämä sammui ja raukesi aistipunakukan armaaseen väriin...
* * * * *
Hvii-uu-uu, vinkui myrsky, lumi tuprusi sakeana pyrynä sen käsissä ja rätisevä pakkanen riehui myrskyn seassa, ulvoen, kuin raivokoira kalikkasateessa. Rouva Esempio kulki jalkaisin, valkoraitaiseen tyttöaikuiseensa pukuun puettuna, kylätiellä, kahlaten vaivaloisesti lumen läpi.
Hvii-uu-uu, vihelsi taas myrsky, sieppasi kokonaisen kinoksen lunta ja tupruutti sen kulkijan silmille raivostuneena. Kulkijaa tuskin voi erottaa muutaman metrin päästä, riehuvasta lumituprusta. Puiden latvat huiskivat vimmatusti ja hienot puut taipuivat vitsoina maahan asti. Mutta vallaton myrsky siitä yltyi ja riemastui ja raivosi yhä hillittömämmin.
Vihdoinkin pääsi rouva Esempio Valkamalan pihalle. Siellä tempoi myrsky mustaa savua savutorvesta, pudisteli ja vatvoi sen repaleiksi ja tupruutti lumen seassa tulijan kasvoille. Sitten tempasi se kartanolta varpusparven ja pyöritteli sitä hetken sakeassa pyryssä, heilutteli edestakaisin ja päästi lopulta sen pakoon pyrähtämään.
Kun tulija avasi Harhaman huoneen oven, kiskaisi suuttunut myrsky sen hänen kädestänsä ja paiskasi seinään. Sitten tempasi se uunista tulta ja savutorveen nousevaa savua niin rajusti, että tuli hulmahti uunin suusta. Hviu-hviu! -- vinkui se yhä rajummin, kun rouva Esempio pääsi huoneeseen ja ovi sulettiin.
-- "En tahtonut päästä mitenkään... Mutta minun tuli ikävä yksin... Hyi, minkälainen ilma!" -- lausui tulija riisuessaan lumista takkiansa Myrskyn voima yhä lisääntyi ulkona. Kohta oli pilkkosen pimeä. Ilta kuluu. Päivä kirmaa iltaruskoinensa vinhaa vauhtia länttä kohti ja pimeä yö syöksyy sen jälestä, pauhaten idästä myrskyn sekaan mustana aaveena. Vanha mummo lukee iltarukouksensa, rykii ilkeän yskimisensä, huokaa hohhoinsa ja laskee levolle.
Mutta yhä yltyy myrsky. Se ulvoo nurkissa ja riehuu tammenlatvoissa, jotka huiskivat ja huutavat sen käsissä. Pakkanen raivostuu myrskyn vimmasta ja alkaa räiskyä seinissä ja salvoimissa...
Hviu-hviu-uuu, kuuluu myrskyn ainainen vihellys pakkasen rätinän seasta.
Mutta Harhaman huoneessa on taas hiljaisuus. Puhe on katkennut. Se on koko illan kieppunut sen yhden hiilen ympärillä. Tuntuu kuin molemmat puhujat olisivat pysähtyneet hetkeksi kuulemaan myrskyn ja pakkasen valtaavaa leikkiä ja tekemään lopullisen päätöksensä. Ja yhä raivoisammin huutaa myrsky ikäänkuin odotuksesta kiukustuneena ja pakkanen puristaa viimeisetkin voimansa, kilpaillen myrskyn kanssa. Ja myrskyn henkäyksessä tuntuu aistipunakukan tuoksu. Lopulta katkaisee rouva Esempio äänettömyyden lausuen päättävästi:
-- "Niin, herra Harhama! Ottakaa nyt sitten minut ja rakastakaa ja minä olen Teille kuolemaani asti uskollinen, kuin koira. Mutta Teidän täytyy kunniasanalla luvata, että vaikka mitä tulisi, Te ette hylkää minua, ettekä poistu rinnaltani. Lupaatteko? Annatteko kunniasananne?"
Harhamasta tuntui että teoksen kohtalo oli nyt kysymyksessä. Hän valmistautui sitä ratkaisemaan nopeasti, kuin tavottaen ohi lentävää aistipunakukkaa. Hän mietti silmänräpäyksen ajan ja muisti vaistomaisesti munkki Pietarin. Hän katsahti nurkkaan, juuri kuin häntä hakien sieltä, siltä paikalta huoneessa, missä hänen kammiossansa riippui jumalankuva. Mutta siellä huomasi hän verkkoonsa kuivettuneen hämähäkin. Se puhui hänelle kohtalollansa: "Tämä on sinunkin kohtalosi. Elä aikasi! Kohta on se myöhä!... Hautausmaalla eivät kypsy onnen-omenat..."
Myrsky vihelsi vimmatusti, pakkanen paukkui. Unelmat ja unet levittivät antimiansa. Ne osottivat kodin rauhaa, perhettä: lapsia, kodinonnea. Ne sanoivat: "Lorua! Älä usko lorua! Kun otat osasi elämästä, tunnet kuin Jumala onnen." -- Hän teki päätöksensä ja lausui:
-- "Minä annan kunniasanani ja otan Teidät vaimokseni..."
Hviu-uu! Pau! -- raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko hulmusi niiden muassa. Päivä karkasi yhä kauvemmaksi läntisen taivaanrannan taakse, kuin olisi pimeä yö ajanut sitä takaa, vinkuva myrsky ruoskana kädessä...
Sitten paloi lamppu rauhallisena. Talvenpituiset mietteet olivat laskeneet siipensä alas, raukeina, väsyneinä, onnellisina, kun olivat ehtineet ikävöidyille perille. Mieliteot raukesivat uniinsa, tyytyväisinä, kuin lapsi kun äidin ikävöity rinta on vihdoinkin suussa. Kaikki raukesi, kuin nukkuvan lapsen itku.
Ainoastaan aistipunakukka eli ja kukki...
Yö valuu ulkona mustana virtana, pauhaa koskena päivän perästä. Sisällä istuu rauha oksallansa. Elämä kirkastuu. Se avaa aarteitansa, hymyillen herttaisena. Se kuiskailee salojansa, vilkuttelee kätköjänsä... se levittelee armaimpia antimiansa utuisille asettiinille... Se värjää utunsa ihaniksi, loihtii sumunsa muka käsin pideltäviksi... näköhäiriöt se muuttaa muka todellisiksi, onnen ikuiseksi, nautinnot ainaisiksi...
Se tarjoo aistipunakukkaa...
Kello naksuttelee, aika soluu, puhe raukeaa joskus. Hiljaisuus hiipii huoneeseen... Onni sirkuttelee sirkkana seinänraossa...
Se kukkii veripunakukkana...
Ulkona ulisee myrsky... sisällä muuttuu sen ulina hääviulujen soitoksi. Varjot tanssivat, valot karkeloivat...
Niiden käsissä on aistipunakukka...
Puhe alkaa... alkaa ja katkeaa... Onnen sirkka sirkuttaa kuuluvammin... Elämän tarut muuttuvat ihanammiksi, utu pysyvämmäksi, onni käsin saatavaksi... Kukan valo näyttää kestävältä, suudelma iki-unelta, uskollisuus vuorenlujalta...
Ja uskollisuuden huipulla kukkii taas aistipunakukka...
Yö soluu... Puhutaan elämänkysymyksestä... elämästä yleensä... nykyisyydestä ja tulevaisuudesta...
Mutta tulevaisuuttakin koristaa aistipunakukka.
* * * * *
Ajanvirrat valuvat tasaisina, pysyen aina omissa uomissansa. Elämä kulkee kuplina sen pinnalla.
On kulunut aikaa vähäisen.
Tuulet tanssivat tanssejansa, tyynet levittelevät liinojansa. Kuu viskoo öisin kuutamovaippojansa hangelle, päivin valkenevat niillä auringon valoliinat. Elämä kulki kulkuansa suikkelehtaen luonnon suuren karkelon seassa.
Kerran rouva Esempio riisui kepeän kesäpuseron yltänsä. Paidan reunus solahti ulos ja hän kysyi Harhamalta viattomasti kuin lapsi, joka ihailee omaa kuvaansa, tai kuin tyttö, joka katsoo kukkiansa:
-- "Katsokaa! Eikö minulla ole kauniit rinnat?"
Harhaman jokainen jäsen vavahti. Rouva Esempiolla oli ruskea, puolipyöreä luoma toisen rinnanpään ympärillä... Hän muisti vanhaa ennustusta, mutta muisti sitä, kuin himmeää unta.
Lamppu tuikahti sammuksiin ja joku elämän osa sammui sen mukana...
Kaksi aatelia.
Elämä on Jumalan jauhinkivi...
Talven puhtaille lumille laski pakkasen hohde, sisällä helotti kodin lempeä rauha, Saunasavu nousi suorana taivaan tummaa kupulakea kohti. Kuurainen havu seisoi hiljaisena hopeoissansa. Se koreili, kuin morsian, jääripsissänsä, oksat punatulkuilla siroteltuina, urvut helmiksi jäätyneinä. Kuusi torkkui valkeana lumipaineesta. Päivänsäteet kisailivat sukkajalassa, hangilla kimaltelevissa pakkasensilmissä. Ei narahda kaivonvinttikään, ei puhalla pakkasenviima. Se on kodin paivänrauhaa...
Ilta joutuu. Päivä laskee äänetönnä läntisen taivaanrannan käyrälle ääriviivalle. Äänetönnä uppoaa se avaruudenrannan alle. Taivaanreuna hymähtää hiljaa ruskoiseksi, punehtuu punehtumistansa, kunnes taas kelmenee. Hiljainen hämärä hiipii päivän sukkajalkojen säteiden äskeisille kisakentille, häilähtää nurkissa, hymähtää metsässä. Alkaa kodin iltarauha...
Sisällä on tyyntä, liedessä lämmintä, povissa puhdasta, mielissä rauhallista. Levollisena palaa nikkelilamppu, tuntuu työn tuoksu ja tuulahtaa _kodin_ henki. Vaimo hoitaa kukkiansa: uskollisuutta, puhtautta, kodinrauhaa, työhalua ja miehen mielen reippautta. Äänettöminä etsivät vanhan mummon sukkapuikot neyleensilmiä. Lattia on valkea, mielet hartaat, vaimo lempeä ja mies rauhallinen...
Ainoastaan sirkka laulaa kiukaan kolossa.
Se on kodin puhdetöiden rauhaa...
* * * * *
Mutta Harhama oli jo ehtinyt käpertyä tarvaalaiseksi joukko-ihmiseksi, riippuen samalla kumouksen joukossa ja kumarrellen maailmankurjuutta.
Kodin suuressa rauhassa heräsi hänessä taas työhalu. Ensi töiksensä hän kaiveli riitojen syitä. Mutta hänen henkinen viettinsä, mietintö, ohjasi hänet niitä etsimään menneisyyden lovista, eikä elämästä. Hän mietti niitä itse ja kokoili muististansa kansansa viime aikojen muistoja, kuin sukan neuloja silmiä. Hän tutki niitä kirjoista. Menneiden päivien tapahtumat kulkivat silloin vuolaana virtana hänen ohitsensa. Hän itse suurenteli mielikuvissansa ne tapaukset vettenpauhuksi, joka häntä huumasi, takoi, vei mukanansa. Uuden ajan alkavien joukkotunteiden voimakkaat ensi hyrskyt muovaelivat mielen ja löivät siihen ensi arpensa. Menneisyyden vaikutelmat, sen tapaukset nousivat historian kätköistä, kuin kuolleet haudasta ja alkoivat vaikutelmillansa luoda ihmistä kilpaa nykyisyyden melskeiden kanssa.
Kuolleet nousevat haudoistansa Jumalan käskystä, elävien elämän ohjaajiksi. Äänettöminä ryhtyvät ne tekemään Jumalan töitä ihmisessä. Näkymättömät voimat painavat Hänen palkeitansa, pitelevät Hänen pihtejänsä ja takovat ihmistä Hänen takeenansa.
Suuri on Hän, Hän on voimallinen ja tutkimaton. Työväkensä Hän laskee levolle haudan rauhaan, eikä kumminkaan niiden työpäivä koskaan lopu, eivätkä ne hetkeksikään raatamasta lakkaa...
Nuoruuden aikoina oli historia ollut kerran Harhaman lempiaine, ei yksityiskohdissa, vaan suurissa piirteissä, varsinkin sen harmaa muinaisuus. Nyt selaili hän taas sen tutulta tuoksahtavia lehtiä. Hän sieppasi sieltä kuivan tosiasian, puhalsi kuolleisiin tapauksiin hengen ja muodosteli niistä oman mielikuvituksensa vallattomia, kiehtovia kuvia, tarttuen itse niiden kiehteiden näkymättömiin satimiin. Ja kaikkea tutkittavaansa katseli hän sen ihmisen silmillä, johon hänet oli käpristänyt pikku Irmas ja myöhemmin joukkoihmisen riidat.
* * * * *
Kasakka ilmestyi historian kirkkaalle taivaanlaelle. Se ilmestyi sinne, kuin päivänkangastus ja hohtava salama hehkui kasakan piikinpäässä punaisena kukkana...
Suomessa vavahti silloin väki. Mies seisoi sanattomana ja vaimo repi tukkaansa epätoivoisena. Tytär katsoi isäänsä ja poika äitiinsä ja lattialla leikkivä lapsi keskeytti leikkinsä hämmästyneenä...
-- "Kasakka!" -- lausuivat kaikki hämmästyneinä...
-- "Kasakka!" -- sopersi lapsi lattialla.
Historian kello kävi käyntiänsä. Kansat liikahtelivat sen rattaina. Ne liikahtelivat hitaasti, nytkähdellen hampaittensa toisiinsa tarttuessa. Ne mittailivat ihmiskunnan kehitystä, kuin kello vuorokautta. Ne jakoivat sitä aikakausiin ja itse loivat jaettavansa...
Ja suuren kellon jousta veti vireeseen näkymätön käsi... Ja koko kello kieppui auringon ympäri avaruuden ihmeellisen kellon huimaavana heilurina...
Kello kävi, Kasakkakangastus kohosi ylemmä. Suomessa seisoi yhä mies sanattomana ja vaimo siunasi itseänsä ja kokoili talonsa avaimia. Lapsi leikki lattialla, mielessä peikonpelko, suussa itku ja sopersi:
-- "Äiti!... Kasakka tulee..."
Se oli niinä aikoina, jolloin riidan syyt lymyytyivät Suomen soihin.
Mutta kasakka kohosi ylemmä, lähestyi lähemmä. Se ratsasteli jo Suomen maita, piikinpää tulipunaisena. Se ilmoitti, että mahtavan Venäjän Tsaari tahtoo tehdä muutoksia Suomen oikeuksien perintökirjoihin, muuttaa Suomen kansan oman konnun papereita...
Silloin tyrmistyi mies, ja vaimo hätäytyi ja lausui:
-- "Joko on meidät Herra hylännyt?"
Salama oli iskenyt heihin kasakan terävästä piikinpäästä. Kaikki seisoivat sanattomina. Kasakka jatkoi rauhallisena:
-- "Tsaari käski niin sanoa..."
Kaikki seisovat vieläkin salaman lyöminä. Ei kukaan tietänyt, mitä vastata. Silloin astui joukosta esille hinterä mies, Risto Vaarna, ja lausui kasakalle arvokkaasti:
-- "Sano Tsaarille, että meidän ikivanhat perintökirjamme ovat Tsaarin itsensä vahvistamat ja hän ei voi niitä muuttaa ilman meidän suostumustamme. Hän ei voi muuttaa niissä piirtoakaan. Meidän perintökirjastamme voi Tsaari ainoastaan keskustella ja sopia kanssamme, mutta ei meitä käskeä. Hän on oman sanansa sitoma."
Miehet hämmästyivät hinterän Riston rohkeutta ja ihailivat hänen miehekästä puhettansa. Kasakkakin katseli häntä hölmistyneenä hevosensa selästä. Hän ei ollut moista ennen kuullut, sillä hänen maassansa oli kuuliaisuus korkein hyve. Oudostuneena murahti hän:
-- "Tämä on Tsaarin käsky."
Vaarnan Risto lausui silloin taas joukon puolesta kasakalle:
-- "Maailmassa on kaksi suurta sanaa, joita ei voida rikkoa, jollei tahdota ottaa peruskiviä pois rakennuksen nurkan alta. Toinen niistä sanoista on Tsaarin sana, toinen kansan sana. Suomen kansa on antanut Tsaarille sanansa. Se on sen sanan sanonut kirkoissansa, Jumalansa alttarin edessä, ja se pitää sanansa pyhänä. Saman Jumalan edessä ovat Venäjän Tsaarit kansansa puolesta vahvistaneet meidän perintökirjamme, ja siitä sanasta me kiini pidämme, sillä se on lähinnä Jumalan sanaa. Sano Tsaarille, että Suomen kansa ei poikkea velvollisuutensa tieltä."
-- "Hyvä on!" -- vastasi kasakka ja ratsasti pois. Hän ei ollut ennen kuullut moista puhetta ja ihmetteli hinterän Risto Vaarnan miehuutta. Harhama oli lukenut suuren lehden historiasta ja käpertyi Vaarnan Riston ympärille ja katseli jo kaikkea hänessä niin likeltä, ettei silmä yhtä toisesta erottanut, vaan näki kaiken kokonaisena, huikaistun silmän valossa.
Mutta Vaarnan Risto kohosi heti ensimäisiksi kansan vanhinten joukossa. Kaikki katsoivat häneen ihastuneina, ylpeillen hänestä, nähden hänessä kansan turvan, sen tulevan suuren johtajan...
Niinä aikoina johti Suomen kansaa heimovanhus, vanha, viisas ja varova Tarvas. Hän oli itsetietoiseksi heränneen Suomen kansan ensimäinen johtaja. Suuri Vipunen oli hänelle kansan valmistanut, herättänyt sen ja lausunut sen elinsanat. Hän oli kohonnut kansankuninkaaksi kenenkään korottamatta. Hänen päässänsä säteili se kruunu, jota ei mikään mahti voi anastaa, ei ottaa: Hänen päässänsä säteili se kruunu, jonka hohde lähtee sen kantajasta itsestänsä, se kruunu, joka kasvaa kantajan omasta päästä...
Hän oli ikänsä taistellut suden sitkeydellä vanhojen Ruotsin viikinkien jälkeläisten valtaa vastaan, kukistellen niiden vierailun maihin perustetun vallan viimeistä jäännöstä. Viime mainituita johti Suomen ja koko maailman viimeinen oikea, suuri viikinki, Rooland Viik, eli Viikin Rooland. Hän edusti viimeistä viikinkivalloituksen valtaa, seisoi suuren perinnön hoitajana koko maailman edessä, nähden jo himmeästi, että hänen osallensa on tuleva harvoille suotu kunnia: saada seistä suuren vallan viimeisenä kuninkaana, jättää perintö puhtaana uudelle elämälle, kantaa se historian armottoman tuomarin eteen, kuolleena kirjoihin merkittäväksi.
Rooland Viik oli vanhan Tarvaan voimallisin vastustaja. Se kantoi, samoin kuin hänkin, päässänsä sitä kruunua, joka kasvaa miehen omasta päästä: sitä kruunua, jonka muodostavat miehelle hänessä omassa itsessänsä _mies_ ja _ihminen_ yhdessä. Sen kruunun muodostaa neljän sanan sisältö: _Hän on kansansa paras_.
Mutta vanhan Tarvaan vierellä seisoi hänellä apuna vanha Aatu Karhu eli Ruonan Karhu. Hän oli Suomen Mooses, joka seisoi uskonkalliolla, kädessä Jumalan käskyt ja puhui kansalle, armotta, kuin Mooses palattuansa Sinain vuorelta, kultaisen vasikan uhritulille.
Vanha Tarvas oli kasvattanut Suomen suvun miehistä taitavia purje- ja perämiehiä, sitä päivää varten, jolloin hän onnistuisi kukistamaan Viikin Roolandin ja karkottamaan hänen miehensä viikinkivaltalaivan purjeista ja peräsimestä. Kaikki oli hänellä valmiina sen päivän varalta. Sitten oli tämä suvun suuri johtaja alkanut etsiä itsellensä seuraajaa. Hän oli sitä varten tutkinut omat poikansa ja koko kansan pojat. Sitä tehdessä pisti hänen tietäjäsilmäänsä hinterä Vaarnan Risto ja hän hylkäsi omat poikansa ja valitsi itsellensä "kuninkaanpojaksi" Riston, jota hän alkoi kasvattaa seuraajaksensa. Hän itse ravitsi häntä henkensä parhaalla, kuin naarassusi Romulusta. Kun hän nyt näki valittunsa ensi kertaa astuvan kasakan eteen puhumaan kansan nimessä ja kuuli hänen miehekkäät sanansa, lankesi hän polvillensa ja kiitti Jumalaa sanoilla: