Part 9

Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä. Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen lihakappale.

Muuta ei hänellä enää ollut... Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan miljoonia... Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa ihmisjätteeksi.

Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:

-- "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä."

Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi vapisevalla äänellä:

-- "Niin... nyt on hän sammunut hiili."

Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:

-- "Onko hänenkin sielunsa tuolla... pelipöydällä?"

-- "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista... Mutta en minä kumminkaan sitä luule", -- vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja venyttäen.

-- "Silloin olisi vielä kaikki hyvin... Järjestäkää nyt hänen asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa minulle."

-- "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen ystävämme, herra Harhaman puolesta" -- vastasi nuori asianajaja kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.

Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn...

-- "Anteeksi, isä Pietari!" -- kiirehti hän heikolla äänellä. -- "Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten alennusta..."

Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos... Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä. Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä, missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet, jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.

Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä. Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska, yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.

Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti, himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki Pietarille:

-- "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan."

Munkki Pietari oikaisi huoaten:

-- "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä kieriessä."

-- "Sumua, sumua on kaikki", -- huokasi Anna Pawlowna.

* * * * *

Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:

-- "Tämä on kauheaa, parooni!"

-- "Niin!" vastasi parooni Geldners. -- "Paniikki on yleinen. Lukemattomat liikkeet sortuvat."

-- "Minä en ymmärrä mitään... Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja sortumiset?" -- kysyi Anna Pawlowna.

Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:

-- "Sota... ja..."

-- "Ei yksin sota", -- lisäsi munkki Pietari. -- "Sota oli ainoastaan viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan... He tiesivät, että useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn väki."

Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.

Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä, arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.

Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna tukijallensa:

-- "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan, eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö missään ole pelastusta?"

Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:

-- "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"

-- "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" -- vastasi Anna Pawlowna puoli-itseksensä.

Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät, jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä. Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.

Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun. Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.

Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty kellolaitelma:

"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."

Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina, kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:

-- "Kaunista on kulku kuolemaan... kaunista ulkonaisesti."

Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva, epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"

Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä. "Miksi", -- ajatteli hän, -- "Herran täytyy näin kovakouraisesti kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.

-- "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan hänen ja Sinun väliltä."

Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja lausui:

-- "Munkki häärää, Herransa puolesta... No kylläpä on rappiolla sen saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä... Minä kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit... ja eikös Jehova käytä jo minun keksintöäni omanaan... pane nousevan auringon miehiä kierittämään kultaa pois miehen maljasta... Mutta, ei hätää! Keino keinosta!..."

Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen nurkissa.

Hääpäivä.

Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena...

Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli Harhaman aijotun hääpäivän aamu.

Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.

Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä. Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman silmiin.

-- "Ihmiselämän vertauskuva... Mitäpä muuta on ihminen... kuivuu oman elämänsä rihmoissa", -- mutisi hän itseksensä.

Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete. Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa. Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?

Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.

Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: _yhteiskunnallinen epäily_.

Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille toisen luontonsa velttouden vastakohta, _uhma_. Se ryöpsähteli, kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä. Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin käsiinsä sai...

Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja. Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin oppi _työn_ aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin... "Elää omalla työllä", -- se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta...

Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo _köyhyyden_ kiehtova usva... Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.

-- "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi kuninkaan purppurakaapua", -- sukelsi hänessä ajatus.

-- "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" -- mutisi hän.

Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä _alhaalta_... Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja siksi kiehtoi sitä _kamelinkarvainen_...

Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi...

* * * * *

Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:

"Rakas!

Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta. Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'

Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi. Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.

Magda."

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

-- "Kotona?" -- kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

-- "Kotona... Juuri tulivat", -- vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä. Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana kulona.

-- "Magda!" -- keskeytti Harhama. -- "Vian täytyy olla sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt _keskeyttämään_ kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään..."

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

-- "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa... Mutta... niin: sinun mieheksesi minä, Magda hyvä, _en voi_ tulla."

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen, hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan näköisenä.

Tik-tak! -- naksutteli kello. -- Tik-tak! -- Harhama tunsi hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine ennustuksinensa.

Tik-tak! -- nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak! Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

-- "Magda!" -- yritti Harhama puhua.

-- "En minä omasta itsestäni enää välitä... mutta isäni kuolee tänä iltana häpeästä... kun vieraat alkavat saapua eikä... Oi... joi... joi", -- keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton säälintunne.

-- "Magda!" -- yritti Harhama taas puhua. -- Mutta Magdan itku yltyy yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä. Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

-- "Magda hyvä!" -- viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa, voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase sen voiman kädessä...

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

-- "Oh!" -- huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

-- "Ei... ei!" -- hoki hän hädissään. -- "Sinä et saa hylätä minua nyt... sinä et _saa_... et _saa_!"

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan...

-- "Sinä et saa... et _saa!"_ -- huusi Magda edelleen, imeytyen yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina, hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

-- "Sinä et _saa_... tappaa minun _isääni_ ja minua... et _saa_... Kuuletko... Kuuletko, Harhama?... Sinä et _saa... et... et... et_..."

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa. Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

-- "Magda... Rakas Magda..."

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

-- "Kuule... Sinä et saa... et _saa_ sitä tehdä... sinä Harhama... Et... et." -- Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin. Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista, pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi palvelijaa, mutta tämä oli poissa... Hän hapuili yhtä ja toista apua, mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat. Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! -- naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa, lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" -- ajatteli hän pöyristyen.

-- "Kuule, sinä et saa olla _kunniaton_... Harhama... et saa... kuuletko, Har-ha-ma... Sinä et saa olla _alhainen!"_

-- "Herra Jumala!" -- pääsi Harhamalta.

-- "Et saa olla _petturi_... Katso miten kukat tuoksuvat!... Hah... hah... haa!" -- houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

-- "Hah-haaa!"

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

-- "Magda!" -- lohdutteli hän taas. -- "Tyynny... kaikki tulee hyväksi... kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan vihille."

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, nikotuksien välistä.

-- "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" -- rukoili Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

-- "Ei, ei... Et sinä ole syyllinen... mutta siinä on jotain muuta. Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt... Olet aivan kalpea, kuin haudasta noussut... Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki selvetä", -- puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

-- "Rauhotu nyt vaan ja lähde... itseäsi valmistamaan", -- lohdutteli hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan sittenkin kohdanneen Magdaa.

-- "Magda... Rakas, hyvä Magda!" -- hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä. Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

-- "Hah-hah-hah... Hah-hah-haa", -- nauroi onneton tyttö puristaen yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, tapaillen yhtä ja toista esinettä.

-- "Hah-haaa!" -- kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

-- "Herra Jumala!" -- hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi. Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

-- "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu", -- tuskaili Harhama itseksensä.

-- "Hah-haa! Haa!" -- kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

-- "Magda... Hyvä, rakas Magda...", -- vaikeroi hän taas.

-- "Hah-hah-hah-haa!" -- kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

-- "Magda hyvä... rauhotu... rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki menee ohi... tulee taas hyvin." -- Hän hyväili ja suuteli hänen käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

-- "Magda... hyvä Magda!... rauhotu..."

-- "Oh, miten raskas on joskus elämä... Sen onnikin on katkeraa sappea!" -- huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

-- "Tule vähän ennen kello -- kuutta... Kuuden aikaan on ilmotettu vihkimisen alkavan."

Hän lähti.